Lähtökärtyt

Tässä mie taas istun. Kärtyämässä ko pitäis lähteä lenkile. Sama homma ollu jo monta herratun vuotta. Mikä ihmeen laiskamato minhuun iskee lähes aina ko ois lähön hetki? Nyt ei ole ees aviomiestä työntämässä minua ovesta, vaan pitäs aivan omin voimin saaha ittensä paiskattua pihale. Missä on vika? Ulkona on upea ilma, hyvä äänikirja oottaa kuuntelijaansa ja uuet lenkkaritki polttelee etheisessä (ko ne ei päässykhään Tromssassa lenkile, ko emäntä oli kuuhmeessa). Mutta mie en vain saa lähettyä. On muka pakko just nyt kirjottaa tätä blogia. Ei missään nimessä voi kirjottaa esim. lenkin jälkheen, vaan just nyt. Iltasanomat pittää vielä lukasta. Ja Aftonbladet. Ja vilkasta vielä huominen sää. Ja selata vielä tuo Hullujen Päivien kuvasto. Mitä näitä hommia nyt on.

Koetin löytää vertaistukea tähän "lähtemisen vaikeus"-ongelhmaan yhestä Facebookin juoksuryhmästä, josta sain vastaukseksi ymmärtäviä kommentteja, joissa koitethiin tsempata, ja kerrothiin, että kyllä se helpottuu sitte ko juoksusta tullee intohimo ja että ryhmälenkeile vain, ko niistä ei viitti jäähä pois ja että mikäs sen mahtavampaa ko aamuviien lenkki ja että kyllä se lähteminenki on monesti helppoa. No eikä ole! Ja enkä varmana lähe juokseen aamuviieltä! Enkä ryhmässä. Ja siis ko ongelma ei ole siinä, ettenkö sitte kummiski lähtis lenkile, ja ettenkö tykkäis siitä niin että halkeen kunhan vihdoin olen sielä lenkilä, mutta se lähtemisen riipivä tuska ( = oman laiskuuen tunnustaminen) saa minut huutahmaan ahistuksesta!

Juoksehmaan lähtiessä kärtykohtaukset ei ole aivan niin rajuja ko hiihtähmään lähtiessä, ja se johtuu luultavasti siitä, että juoksehmaan pääsee suohraan kotiovelta ja että roudattavia kamoja on vähemmän. Mutta mikä siinä on, että vaikka sielä lenkilä ylheensä on aivan mahtavaa, ja siitä tullee ihan maailman paras olo ikinä, niin silti se lähtemisen kynnys on ja pyssyy?  Se kynnys madaltuu, mutta ei vissiin koskaa poistu, vai häh? Tarkottaako tämä, että mie en oikeasti olekhaan sporttinen ja reipas, vaan täysverinen laiskuuen ja vetämättömyyen ruumiillistuma? Hyvin paljon mahollista.

Äiti ja isi ois sanonu mulle jo tämän blogitekstin eka rivin jälkheen, että ota tuo "pitäis" sana pois käytöstä, heitä höpöttämästä ja lähe sinne lenkile. Ja senhän mie tehenki. Viiminenki oljenkorsi on nyt käytetty, ja analysoinnit sikseen. Matka hyvhään olhoon voi alkaa, jahka saan laahustettua kaapile, veltosti tongittua sieltä juoksukamat, ährättyä ne pääleni ja vielä raahustettua ulko-ovele. Oven toisela puolela on ihan uusi ihminen: intohimonen, ryhmälenkeistä positiivisesti ajatteleva, aamulenkeistä tykkäävä ja monestikki helposti lenkile lähtevä juoksija.