"Häätyykö se nyt olla joka paikassa aina riekkumassa?"

"Voi veikkosten, kyllä mie vain saatan tulla! Ei mulla mithään sen kummempaa ole." Lauseet, jotka kuulen itteni sanovan aivan liian useasti. Lauseet, joka ilmeisesti on jossaki meän suvun geeniperimässä. Lauseet, jotka olen hyvvä vauhtia tartuttamassa mieheeniki. Aina suostuthaan kaikheen matkaan vaikka mikä olis. Omat hautajaiset ois ehkä ainoa hyväksyttävä syy olla suostumatta tekehmään jotaki mitä vain joku keksii pyytää, ja silloinki pyyeltäis pilvenreunalta antheeksi. Ja sitte sitä aina porukalla (esim. suvun kesken) päivitelhään, että miten sitä nyt ei taaskaan osattu sanoa ei. Mikä ihme siinä sanassa on? Mie olen yrittäny sanoa ei joitaki kertoja elämässäni, ja mulla tullee siitä aina jotenki paha mieli. Kysyjä on nyt pettyny. Miten mie en nyt muka ehtis? Jos mie oikeasti oisin yrittäny, niin varmasti oisin löytäny aikaa tuohon. Mie oisin varmasti tehny monia onnellisiksi ko oisin suostunu. Mie olen laiska, inhottava ja toisile pettymyksiä tuottava ihminen. Vähemmällä itseinhola siis pääse, ko suostuu kaikheen!

Sen kieltäytymisen lisäksi meän suvun vitsaus tuntuu olevan se, että me piämä ommaa aikaa aivan ilmasena. Jos joku jotaki maksua yrittää vaikkapa laulukeikasta tarjota, niin vastaus on ylheensä tyyhliin "Ei veikkosten tartte mithään! Mielellänihän mie. Höpö höpö!" Ja totta joka sana. Mielehläänhän me laulama ja soitama, ja kaikkea muutaki ja turha kuvitella, että me siitä jotaki olisimma vaila. Hullun evhäät syöhään ensin. Näinhän se on.

Met suunnittelimma joskus minun Marianne-tätin kans, että alettas tekehmään duona keikkaa enemmänki, mutta yks mihin se kaatu, oli se, että met emmä kumpikhaan ossais pyytää siitä mithään rahhaa. Aatelthiin, että jos esim. jonnekki hautajaissiin ois laulukeikka, niin se tuntus jotenki että ihmisten surula rahastethaan. Ja Oramummohan nuita suunnitelmia kuunnelleshaan sanoki, että "ei siihen mithään duoa tartte erikseen perustaa ja mainostaa, ko johan te nyttenki jo kaahaatta tie kurala ympäri kyllää kahvipalkala laulamassa".

Mutta mie väitän, että elämä ilman ei-sannaa ja palkanpyyntiä on kaikesta ajoittaisesta työhläyestään (lähinnä ajanpuutheen takia) huolimatta äärettömän rikasta. Rikhaampaa ko semmosten ihmisten, jotka kieltäytyy kaikesta. Vaikka en ole ollu vaila rahhaa esim. lukemattomista laulukeikoista elämäni aikana, olen saanu joka ikisestä niistä jotaki, mitä ei voi rahassa mitata. Kokemuksia ja elämyksiä joista olisin jääny paitsi, jos suusta oliski joskus päässy "En miekhään veikkosten joka paikhaan kerkiä!" Ja kait sitä haluaa tuntea ittensä tarpheelliseksi. Kyllähän me kaikki haluama.

Ja hei, aina näistä hommista jotaki konkreettistaki tarttuu matkaan. Kuvan ihanat lahjat sain eilen ja tänhään kiitokseksi lauluista. Vaikka ei veikkosten ois tarvinu mithään!

Mummoile ko selostaa, mitä kaikkea sitä on tullu touhuiltua ja missä on tullu oltua matkassa, niin ne ruukaa melkein aina samoin sanoin kysyä, että "Häätyykö se nyt olla joka paikassa aina riekkumassa?" No kyllä häätyy.