15 viikkoa h-hetkeen

Rovaniemi Marathonin palkinnot

Kuten kuvasta näkkyy, juoksasimpa tuossa lauantaina Rovaniemi Marathonila elämäni ensimmäisen 10 km. Siis eka kertaa niinkö tuomosessa tapahtumassa. Se oli kyllä tosi hyvä kokemus! (Varsinki sen Terwamaraton-fiaskon jälkheen...) Juoksu kulki hyvin, ja olin aivan tyytyväinen aikhaan, joka oli 1.01.09. Minuksi erittäin hyvä! Jäi kyllä sen verran tympässeen tuo minuutti ja yheksän sekuntia, että häätyy syksylä osallistua vaikka Ruska-maratonile ja koittaa juosta se kymppi alle tunnin.

Täytyy myöntää, että vaikka tässä nyt kilpailenki vain itteäni vastaan, enkä missään nimessä vertaile itteäni muihin, niin kyllä vähän tuntu jotenki epäreilulta, ko kuuntelin paria tuttavaa sen juoksun jälkheen, jotka ilosena selitti, että "ollaan alotettu juoksu vasta pari kuukautta sitten ja ihan helposti meni alle tuntiin tuo kymppi". No AIJJAA! Mie olen juossu vuojesta 2006, enkä vieläkhään saa kymppiä alle tunthiin! Eikä todellakhaan menny helposti saaha aika nuin lähele tuntia!

No, mutta tasan ei käy nallekarkit tässä elämässä. Täytyy vain hyväksyä, että ehkä mie en tämmösenä Luojan luomana persjalkasena ja muutenki raskasluustosena (??) muusikkosuvun jälkeläisenä ole tarkotettu miksikhään juoksijaksi. Minun täytyy ehkä tehä enemmän töitä ko monen muun saavuttaakseni jotaki näissä urheiluhommissa. Ja hyväksyttävä on seki, että ne saavutukset on isoja vain minun päässä, eivätkä siis saa huomiota valtakunnallisessa, saatikka kansainvälisessä mediassa. Tai no, edes paikallismediassa.

Mutta uutta matoa koukhuun, sano mummo hangessa pilkilä ko kissala pöytää pyyhki... vai miten se meni? Ilmottauduin juuri Vantaan maratonile 12.10.2014. Maratonile. Siis MARATONILE. KOKOHNAISELE! Minun suuri haave - jostaki käsittämättömästä syystä - on juosta joskus maraton. Vuona 2012 ilmottauvvuin samaselle maratonile, mutta en sitten päässykhään sinne (hyvin monesta eri syystä.) Jospa tänä vuona ois vihdoin tuulet suosiollisia, ja saisin rohvellettua sen 42,195 kilsan matkan numerolappu rinnassa. Aikatavotheita ei ole. Tai on. Toivon nimittäin olevani maalissa ennen reittimerkkien kerrääjiä.

Jotta tämä minun 15 viikon matka kohti seuraavaa unelmaa alkais asiallisesti, ostin eilen itteleni tuomosen Spibeltin, joka on kuulemani perusteela hirvittävän kätevä mm. kännykän kuljettamisseen lenkilä (jos/kun ahistaa se kätheen laitettava kännykkätasku). Tämä tsemppaa minua ainaski tämän viikon lenkkien verran. Kattothaan mikä motivoi sitte ens viikola...

Yksin

Mie viihyn porukassa. Minusta on mahtavaa olla reissussa porukalla. Mie tykkään tehä asioita porukalla. Ylheensä se motto on, että mitä enemmän porukkaa, sen parempi! Tämäkin piirre lienee geeneissä...

Kesäkuun alussa olthiin pari viikkoa reissussa porukalla, ja olihan se mahtavaa. Ei ollu niitä ongelmia, että oltas haluttu eri paikkoihin syöhmään tai haluttu tehä eri asioita, vaikkaki tietysti porukassa täytyy aina tehä jonku asteisia kompromisseja. Siitä huolimatta mie viihyin. Kuten aina porukassa.

Tämä porukkareissu päätty sitte Tukholhmaan, jossa meän tiet erosi: sisko ja siskontyttö lähti kotiansa, ja mie jäin kaupunkhiin vielä puoleksitoista päiväksi yksin. Yksin. YKSIN! Voi hyvänen aika! "Kelle mie soitan? Kuka tullee minun kaveriksi? Jostaki äkkiä porukkaa ympärille!"

Alkujärkytyksen jälkheen huomasin, että olin oikeastaan aika helpottunu. Vaikka edelliset pari viikkoa oli ollu aivan mahtavaa, niin olipa kivvaa haahuilla Tukholmassa pitkin katuja aivan ittekseen. Aivan yksin. Ei tarvinu jutella kellekhään, ei kuunnella kenenkhään juttuja, ei kysellä kelthään jos halusi mennä viinilasilliselle tai jätskile jonnekki istuskelheen, ei ootella kethään, ei tarvinu olla porukassa. Jopa yksin syöminen - joka on ollu mulle jotenki aina semmonen kauhuskenaario - tuntu mukavalta. Sain aivan rauhassa jahkailla eri ruokapaikkojen välilä, eikä kukhaan hermostunu siihen, että kävin istumassa kahessa eri ravintolassa, mutta muutinki mieleni juuri yhennellätoista hetkelä ennenkö tarjoilija tuli kysyhmään tillausta, ja hiippailin pois, ja menin lopulta Coffeehouse by Georgheen, jossa tilasin tiskiltä ihan vain uuniperunan skagenrörala. Olis saattanu moni porukka pettyä tähän valinthaan.

Tämän juhlallisen illallishetken päätin kruunata jollaki superihanalla leivoksella, jonka ajattelin nautiskella jossaki ihanassa rantakahvilassa. Lopulta päädyin kuitenki ostaan hotellin naapurikioskista uutuus-Daimin ja mussuthaan sen peiton alla kattoen samala American Dad -piirrettyä (josta tuskin kukhaan muu ois juuri välittäny...). Eläköön yksin oleminen ja suunnitelmien muuttaminen! Minttu-Daim oli tosi hyvvää, eikä kukhaan ollu vaatimassa maistiaisia. Eikä kanavanvaihtoa.

Kaikesta tästä ittekseen olemisen ylistämisestä huolimatta huomasin olevani superilonen ko kotimatkala Helsingistä Rovaniemele lentokonheessa viehreen istahti kollega, jonka kanssa praatailthiin kuulumisia. Mukavaa oli myös tulla kotia, ja tehä taas juttuja tässä meän pienessä kotiporukassa. 

Ehkäpä ainoa asia, mitä en tykkää porukalla tehä, on jätskin syöminen. Se on aina parasta ihan yksin.

Hias, mutta kamat viimisen pääle!

Monen kuukauen pitkällisen harkinnan jälkheen päätin siirtyä Polarin tallista Suunthoon, ja hain kotia tämän Suunto Ambit2 R-mallin sykemittarin. (Oli pakko käyttää käessä ennen lattaukseen laittamista.)

Aattelin, että jospa tämä hankinta vähän piristäis tätä juoksuharrastusta, ko tuntuu, että olen viime aikoina lähinnä keskittyny harmittelehmaan kuinka hias mie olen. Niin että nyt saan sitte ärhäkämmän GPS:n ansiosta seurata ihan ilman viivettä että kuinka älyttömän hithaasti mie oikeastaan menenkhään! Jes! Ja myös näyttö on suurempi ko edellisessä, joten vauhin hithautta ei varmasti tartte arvailla. Milläpä muula sitä tämmönen etana brassailee ko välihneilä? Häh?

Mähmämunkin mettästys

Minun täytyy nyt esitellä teile Persorievun yksi suurimmista heikkouksista, nimittäin mähmämunkit:

Tämmösen yhen taihvaallisen herkun sain pitkästä, pitkästä aikaa syä tänhään ko kävimä Tuurin kyläkaupassa. Mie tutustuin näihin aikoinani Visuveelä, missä paikallinen Siwa tuli tyhjennettyä näistä useammin ko kerran tai kaks. Jopa pakasteesseen niitä piti tua Oulun opiskelijakämphään!

Oikeanlaisia mähmämunkkeja en ole löytäny mistään muualta ko sieltä Visuveeltä ja sittemmin Tuurista. Muutaman kerran olen toihveikhaana jostaki kahvilasta ostanu saman näkösen tuotheen, ja pettymys on ollu rohki karvas, ko ensimmäiselä haukula on tajunnu sen valkosen mähmän olevan joko kermavaahtoa tai vanilijakreemiä. Blääh... Silloin on ollu vähälä jäähä munkki syömättä. Tuo mähmä nuissa oikeissa on jotaki ihan käsittämättömän herkullista! En tiä mitä siinä on, mutta olen 100% varma, että se ei voi olla ihmiselle hyväksi. Paitsi henkisesti. Olen hirveän onnellinen, että minun vanhemmat on muuttanu Kyyjärvele, mistä on vain noin tunteroisen ajomatka mähmämunkkien syntisseen syleihlyyn.

Hylje rantalenkilä

Nyt on oltu viikko isola porukalla Bulgariassa rantalomala, ja voi hyvänen aika ko oliki mukavaa! Elämäni ensimmäinen löhöloma aikuisiälä! On syöty, juotu, maattu ja kävelty niin, että täytyy sanoa, että onneksi tämä eka kokohnainen päivä Suomessa (Kyyjärvelä vanhempien luona) on satheentuhrunen, että saapii niinkö hyvälä omalatunnola istua sisälä ja pestä pyykkiä.

Jotta se reissu ei ihan löhhöilyksi ois menny, otin toki juoksukampheet matkaan sinne, ko aattelin, että sehän on niinkö idyllistä juosta sielä rantahiekassa samala ko merituuli leudosti hivelee hiuksissa. Joo ei hivelly, eikä ollu idyllistä. Lähin tokana päivänä lenkile ja suuntasin tietenki rannale. Ja voi hyvänen aika. Hyvä, että etheen päin pääsin sielä hienossa hiekassa. Eikä merituuli todellakhaan hivelly hiuksissa, vaan kuumuus teki olon tukalaksi. Askel oli raskas ja hiki virtasi. Olo oli ko hylkheelä (ja hylkheethän ei juokse, ja voin kuvitella kuinka hankalaa niilä ois jos yrittäisivät). Lopulta piti vaihtaa kävelyksi ko syke nousi vauhtikestävyyen puolele. Siinä mie sitte taaplasin puuskuttaen rantahiekassa naama punasena, pää hikisenä ja vesipullo tyhjänä.

No, seuraavat lenkit meni paremmin, ko pysyin poissa rannasta. Mutta on se jotenki ongelmallista löytää sitä aikaa tuomosella reissula (vaikka oliki kyse löhölomasta). Sitä ei niinkö haluais jättää sitä porukkaa, koska mulla(ki) on se ns. FOMO-oireyhtymä (=Fear Of Missing Out). Mitä jos jään jostaki paitsi??  Ja aamula en jaksa herätä niin aikasten että kävisin lenkilä ennen ko muut herrää. Tällä reissula kävin lenkkini iltapäivälä, mikä oli myös aika huono ajotus, koska siihen mennessä oli joko oltu auringossa koko päivä tai kävelty paljon. Ja syöty erittäin riittosa lounas. Plus että muut meni ylheensä nokosille ko mie laahustin pitkin katuja. Työhlääle tuntu suohraan sanottuna.

Mutta lenkit kävin, ja vastapainoksi - jotta vältethään aliravitsemustila ja masennus - herkuttelin ihanalla kookos-Milka-uutuuella, jota löysin hotellin vieressä olevasta supermarketista. Kyllä oli hylkheelä hyvä olla!