Yksin

Mie viihyn porukassa. Minusta on mahtavaa olla reissussa porukalla. Mie tykkään tehä asioita porukalla. Ylheensä se motto on, että mitä enemmän porukkaa, sen parempi! Tämäkin piirre lienee geeneissä...

Kesäkuun alussa olthiin pari viikkoa reissussa porukalla, ja olihan se mahtavaa. Ei ollu niitä ongelmia, että oltas haluttu eri paikkoihin syöhmään tai haluttu tehä eri asioita, vaikkaki tietysti porukassa täytyy aina tehä jonku asteisia kompromisseja. Siitä huolimatta mie viihyin. Kuten aina porukassa.

Tämä porukkareissu päätty sitte Tukholhmaan, jossa meän tiet erosi: sisko ja siskontyttö lähti kotiansa, ja mie jäin kaupunkhiin vielä puoleksitoista päiväksi yksin. Yksin. YKSIN! Voi hyvänen aika! "Kelle mie soitan? Kuka tullee minun kaveriksi? Jostaki äkkiä porukkaa ympärille!"

Alkujärkytyksen jälkheen huomasin, että olin oikeastaan aika helpottunu. Vaikka edelliset pari viikkoa oli ollu aivan mahtavaa, niin olipa kivvaa haahuilla Tukholmassa pitkin katuja aivan ittekseen. Aivan yksin. Ei tarvinu jutella kellekhään, ei kuunnella kenenkhään juttuja, ei kysellä kelthään jos halusi mennä viinilasilliselle tai jätskile jonnekki istuskelheen, ei ootella kethään, ei tarvinu olla porukassa. Jopa yksin syöminen - joka on ollu mulle jotenki aina semmonen kauhuskenaario - tuntu mukavalta. Sain aivan rauhassa jahkailla eri ruokapaikkojen välilä, eikä kukhaan hermostunu siihen, että kävin istumassa kahessa eri ravintolassa, mutta muutinki mieleni juuri yhennellätoista hetkelä ennenkö tarjoilija tuli kysyhmään tillausta, ja hiippailin pois, ja menin lopulta Coffeehouse by Georgheen, jossa tilasin tiskiltä ihan vain uuniperunan skagenrörala. Olis saattanu moni porukka pettyä tähän valinthaan.

Tämän juhlallisen illallishetken päätin kruunata jollaki superihanalla leivoksella, jonka ajattelin nautiskella jossaki ihanassa rantakahvilassa. Lopulta päädyin kuitenki ostaan hotellin naapurikioskista uutuus-Daimin ja mussuthaan sen peiton alla kattoen samala American Dad -piirrettyä (josta tuskin kukhaan muu ois juuri välittäny...). Eläköön yksin oleminen ja suunnitelmien muuttaminen! Minttu-Daim oli tosi hyvvää, eikä kukhaan ollu vaatimassa maistiaisia. Eikä kanavanvaihtoa.

Kaikesta tästä ittekseen olemisen ylistämisestä huolimatta huomasin olevani superilonen ko kotimatkala Helsingistä Rovaniemele lentokonheessa viehreen istahti kollega, jonka kanssa praatailthiin kuulumisia. Mukavaa oli myös tulla kotia, ja tehä taas juttuja tässä meän pienessä kotiporukassa. 

Ehkäpä ainoa asia, mitä en tykkää porukalla tehä, on jätskin syöminen. Se on aina parasta ihan yksin.