Herkkujäätelö yli 12 tuntia syömättä!

Jee! Elokuu kohta ohi, ja puurokattila on tiskattu joka aamu! Paitsi kahtena aamuna, jolloin ei todellakhaan ollu sitä ylimäärästä 30 sekuntia. Muut lupaukset siitä minun 12-kohan listasta ei ole menny ihan yhtä puhtaasti, mutta on ne sielä ajatuksena taustala. Tärkeimmäksi kohaksi on noussu unentarve, joka vaikuttaa jotenki olevan edellisiä syksyjä suurempi. Päätin varovaisesti hiljaa mielessäni koettaa laittaa ruokavalioni ja -rytmini paremmalle tolale, jotta saisin ne väsyttävät elementit sieltä pois. Noin puolen sekunnin miettimisen tulos oli se, että sokerin sisäänottoa on vähennettävä radikaalisti ja terhveellisten välipaljon syömistä lisättävä. Pienilä askelilla olen sitä nyt koettanu toteuttaa viikon ajan. Herkkuja en ole syöny koko viikkona, ja välipalana töissä olen syöny hedelmiä ja vihanneksia. Ainaki kuvittelen, että olo on himpun verran pirteämpi. Tai ehkä se on enemmän sielä henkisellä puolela, ko tajuaa ylittävänsä itteänsä - sokerikoukussa olevaa Annukkaa - useana päivänä peräkkäin. 

Tajusin, että tuon pikkusen elintaparempan ajotus on minun maraton-treenin kannalta erittäin tärkeä just nyt, sillä en ole uskaltanu juosta reihluun viikhoon. Polvi on vähän vihotellu. AAAARRRRGGGHH! Arvatkaa, kuinka tässä saapii tsempata itteänsä ettei täysin masennu ja heitä pyyhettä kehään! Olen ahkerasti korvannu lenkit spinningillä ja crosstrainerilla, mutta EI SE OLE SAMA ASIA! Mie haluan juosta! Nyt on siis tärkeää pittää mieli positiivisena ja pirteänä, ja uskon siinä tärkeänä tekijänä olevan juuri sen, mitä suuhuni pistän.

Poissa ovat siis jäätelölouhnaat, suklaavälipalat ja pullaleipäpäivälliset. (Ainaki arkena.) Tilale pyrkivät marjat (joita meilä on jo lähes pakastin täynä!!), vihannekset ja kaikki muut voimia antavat raaka-aihneet! Tietystikki täytyy nyt jotaki kirkhaita valopilkkuja jättää elähmään, ja esim. eilen se oli viikon päätheeksi Ainon minttusuklaajäätelö, joka ainaki mulle oli ihan uus tuttavuus! Ja kuulkaa, uskokaa tai älkää: me söimä vain puolet siitä paketista. Siis se tarkottaa sitä, että puolet on edehleen tuola pakasteessa! Ja mie olen ollu herälä jo puolitoista tuntia, ja se on edelheen sielä! Ennätys! (Ja selvennykseksi tähän vielä, että se oli vielä erittäin hyvää jäätelöä. Oikein pehmeää ja herkullista. Suosittelen.) Ennen tämän aamun rock-spinningiä (IHAN PARAS SPINNING-TUNTI!), ajattelin syä maustamatonta jogurttia johon laitan mustikoita, pellavansiemenrouhetta ja auringonkukansiemeniä. Mie olen niin hyvä ihminen!

Perso pensaassa

Se tuli aivan pyytämättä ja yllättäen, niinkö faksit poliitikoile. Nimittäin mustaviinimarjastusinspis! Viiettä syksyä vietethään tässä talossa, ja ainoat, jotka on pihan penssaista viinimarjoja keränny on ollu (silloin) 3-vuotias kummipoika ja eläkeikänen anoppi. No, okei. Pakko myöntää, että on aviomieski jonku kipollisen sieltä tuonu. Eli tuliko nyt varmasti selväksi, että ainaskaan talon emäntä ei ole marjan marjaa omista penssaistansa koskaan poiminu? Täysin shokkina itteleniki huomasin yhtäkkiä tänhään kyykkiväni pää viinimarjapenssaassa ilmeisen päättäväisenä siitä, että nyt loppu lapsi-, eläkeläis- ja miestyövoiman käyttö. (Tässä asiassa.) 

Mie olen niin lapsellisen ylpeä ittestäni, etten tiä miten päin olisin! Ihailen tuota aika isoa kulhollista minun itte kerräämiä viinimarjoja!! Miten mie ikinä raskin niitä syä? En kyllä ainaskaan viehraile syötä. Viehraat saavat syä minun itte ostamia mustikoita, puolukoita ja punaviinimarjoja.

Nyt mieki voin ainaki vähän osallistua kaikhiin marjastuskeskusteluihin! Jee jee! Paitsi että täytyy kyllä ihan rehellisyyen nimissä myöntää - silläki uhala, että minun Lyskan Marttojen puheenjohtajuus asetethaan vaakalauale - että eihän tuo hauskaa hommaa ole! Selkhään sattuu huonot asennot, pensasitikat hyökkää, oksat kutittellee ja just aina kaikista isoimmat marjat tippuu maahan sinne keskele pensasta. Juu, eikhään tässä tunnin mittasessa marjastussessiossa ollu aivan nokko tälle syksyä. Kattoma taas sitte syksylä 2015. Alan jo tsempata itteäni siihen. 

Pitäkää lenkkinne!

Tässä se taas nähtiin, että ei missään nimessä kannatte elvistellä milhään omila asioilansa: Just ko pääsin edellisessä blogitekstissäni kehumasta kuinka juoksu kulkee ja lässyn lässyn, niin heti seuraava lenkki oli aivan hirveä! Eilen kävin muka "vauhtikestävyyslenkin", josta kylläki puuttu vauhti aika laila täysin. Tuntu kertakaikkihaan, että mie en pääse ikinä siltä reissulta kotia. Se kesti ja kesti ja kesti. Oli kylmä, nälkä ja väsy ja jalkojaki särki. Oli ensimmäisen kerran semmonen olo lenkin jälkheen, että ois ollu somempi olla lähtemättä. 

Tänhään ohjelmassa ois 8 km kevyt lenkki, mutta arvatkaa mitä! Mie en lähe. En lähe. En VARMASTI lähe. Niin olen väsyny ihminen. Nyt en jaksa. Luovutan. No, voisinhan käyä pyöräilemässä, mutta luulenpa, että en jaksa sitäkhään. Aivan nyt lyön hanskat tiskiin ja sanon, että pitäkää lenkkinne. Ja mulla ei ole ees huono omatunto, joten sen täytyy tarkottaa, että en oikeasti jaksa lähteä, ja että kroppa (ja mieli) tarttee nyt lepoa.

Lieneekö pikku vinkki universumilta, vai mistäköhän johtuu, että juuri tänä päivänä, ko päätin eka kertaa skipata lenkin tämän treeniohjelman aikana, postilaatikosta löyty uusin Juoksija-lehti? Mene ja tiä. Mutta nyt ainaki sellaan ko. aviisin aivan kaikessa rauhassa sohvala, ja sulattelen ystävän kanssa syötyjä Amarillon herkkuja väsyhneessä masussani. Jos sitte illala lenkityttää, (mitä vahvasti epäilen...) niin se on pelkästään positiivinen yllätys! 

Syksyä, suunnittelua ja syntejä

Nyt se on täälä! Minun suosikkivuodenaika!! Ihanaa! Mie niin rakastan näitä viileitä aamuja, raikhaita päiviä ja pimmeitä iltoja. Aivan mahtavaa ko saapii polttaa kynttilöitä, pittää takassa tulia, raahustaa villasukissa ja saunatakissa ja jua teetä. Tänhäänki laittelin kivasti kynttilät olkkahriin palahmaan, kannoin takhaan puut ja keitin vettä. Ajattelin, että vietän tässä nyt oikein laatuaikaa sohvala itteni kans. Noh, kynttilät on palanu ihan keskenänsä sielä olkkarissa, takka jäi sytyttämättä ja teevesi ehti kylmetä. Touhuilin tässä kaikkea muuta, ja unohin koko syysiltatunnelmoinnin! Oli mulla kuitenki sentäs villasukat ja saunatakki!

Myös juoksu tuntuu kulkevan entistä paremmin näin syksylä. Mie olen nyt seittämän viikkoa noudattanu lähes pilkulheen mulle tehtyä maraton-juoksuohjelmaa. (Kiitokset Tuula Uusitalolle mainion ohjelman laatimisesta!) Kaikki on sujunu hyvin, mutta töitten alettua täytyy myöntää, että aikataulujen kans on tiukkaa. Jos oli tiukkaa saaha talvela niitä Jylhän Reiskan määräämiä hiihtotreenejä mahutettua kalenterhiin, niin kyllä on näitten juoksutreenienki. Se vaatii just sitä, mitä minun on kehitettävä ittessäni: SUUNNITELMALLISUUTTA! On pakko miettiä sunnuntai-iltana viikon treenit etukätheen, koska muuten homma sylttää jo maanantain kohala. Ja kuten itteleni olen luvannu, rutiininomasesti vain toteutan ne lenkit, enkä mieti, että jaksanko vaiko enkö.

Eiliselle keikkakoomapäiväle oli viikon kiihreitten takia pakko jättää pitkä lenkki, ja kyllä kuulkaa tuli mietittyä ihan huolela, että JAKSANKO VAIKO ENKÖ!!! Voi hyvänen aika. Lopulta kuitenki sain itteni nakattua pihale sen monele tutun sunnuntaifiiliksen itseinhon saattelemana. Ja siitä tuliki sitte rohki kelpo lenkki! Aivan intouduin pysähtelehmään ja ihastelehmaan alkusyksyn kaunista luontoa.

Ajattelin, että tästä on hyvä jatkaa syksyä. Ajattelin, että tästä lenkistä lähtien olen taas hieman parempi ihminen. Erityisesti siinä voimieni tunnossa aloin muotoilla uusia herkkujensyöntisääntöjä itteleni...

Tänhään kävi sitten kuitenki seuraavalla tavala eilisistä ajatuksista huolimatta: Ajoin töistä kotipihhaan. Nälkäsenä. Väsyhneenä. Ehkä vähän kärttysenä (kuten nälässä ylheensä olhaan...) Pihassa oli myös meän keikka-auto. Kävin hakemassa sisältä avvaimen siihen, ja menin sisäle. Otin lattialta pussin, joka sisälsi meän bändin basistin Ruottista viime viikonlopun keikkareissulta ostamia karkkeja, jotka hän oli (vahingossa) jättäny sinne oottahmaan seuraavan viikonlopun keikkaa. Otin sieltä Snax Daim Rocks-pussin, joka on yksi minun ehottomista suklaasuosikeista. Aukasin sen. Söin niitä samala ko kävelin sisäle. Kaikki oli ohi alle 10 minuutissa. (Jukka, jos luet tätä, niin älä huoli; mie olen jo järjestäny niin, että hommaan sulle uuen pussin tilale ennen lauantain keikkaa!)

Tämän synnin tehtyäni (hirveässä morkkiksessa, mutta kuitenki ehkä vähän onnellisena) vaihoin urheilukamat niskaan, nousin authoon, ajoin urheiluopistolle, kävin spinning-tunnila ja siihen pääle 5km juoksemassa. Hähää! Kalorit plus-miinus-nolla! Kyllä, laskin. Jahka saan korvaavan pussin tilale ennen lauantaita, syntini lienee sovitettu. Ja nyt tuntuu siltä, että on (taas ainaki väliaikasen) muutoksen aika. Suunnitelmallisuutta on saatava myös tähän ruokahuolthoon; ei nälkäsenä kotia! Ei varsinkhaan jos keikka-autossa piilee ansoja. Ja ehkä on nostettava pöyäle taas myös keskustelu karkkipäivästä...

Hän.

Miten mie tästä yksin selviäisin? Onneksi ei tartte. Meitä on tässä kaks. Mie ja se (=hän). Se kannustaa minua. Se jaksaa kuunnella minun lähtökärtyämiset ennen jokasta lenkkiä. Se väistelee urheasti lentelevät monot ja lenkkarit. Se kuuntelee kopisevat kannat ja kiukkuset huuot. Se jääpii leikkaahmaan ruohoa tai pukkaahmaan lunta ko mie lähen lenkile. Se viepii minut autola tarvittavan matkan päähän, jotta saan juosta kotia. Se tsemppaa minua. Se tunkee aina välilä mínut ovesta väkisin ulos ja luppaa minun tulla takasi vasta ko lenkki on tehty. Sitä ei haittaa, vaikka koti on välilä rempalansa. Koskaan se ei sano yhtään negatiivista sannaa minun lähöistä.  Aina se vain ymmärtää. Se jaksaa kuunnella minun treeniohjelma- ja ruokavaliohöpinöitä loputtohmiin. Se jaksaa jopa näyttää kiinnostunheelta. Se lämmittää mulle saunan. Se hieroo minun jalkoja. Se tekkee mulle ruokaa. Se kyssyy ihan aina, että miten lenkki meni.

Kaiken tämän se saattaa tehä siksi, että se on onnellinen siitä omasta ajasta mikä sille jääpii ko mie juoksen ympäri kaupunkia. Oli motiivi mikä hyvänsä, jos mie lokakuun 12. päivä sen kokohnaisen maratonin juoksen, niin Hän saa enemmän ko puolet kunniasta.

Myötä- ja vastamäessä. Ennen lenkkiä ja lenkin jälkheen.

Helleherkkuja

No niin, äkkiä tämä helleaihe pois alta: "Huh hellettä! Kyllä tarkenee! Ei tartte palella!" Näitten samojen fraasien toistelhuun on ittekki sortunu varsinki nyt ekoina työpäivinä. Kaikkien vastaantulevien kans vaihethaan samat hellekommentit. Samala laila ko pakkasella pakkaskommentit. Suomalaista small talkia, mikäpä siinä!

Mie olen kuvitellu, että minun jäätelönsyönthiin ei juuri kelit vaikuta, koska ympäri vuojen sitä mennee yhtä paljon. Mutta nyt täytyy sanoa, että tämmösen glasomaaninki (kiitos Mirella-serkule tämän termin tuomisesta minun elähmään) on pitäny rajusti lisätä käyttömääriä näilä keleilä: olen syöny ihan joka päivä ihan hirveästi jäätelöä. Vararikon ja kyllästymisen välttämiseksi, olen jättäny mm. Ben&Jerry'sit vähemmälle, ja ostanu ihan vain tavallista karvalakkimallin vanilijajäätelöä. No, enhän mie sitä tietenkhään ole ihan pelkästään syöny, vaan laittanu siihen pääle O'boyta. Ja ihan kunnola sitä O'boyta! Niin yksinkertasta, niin herkullista ja niin edullista! Tätä yhistelmää olen vetäny lähinnä louhnaaksi ja iltapalaksi. Ja sitten tietenki jälkkäriksi.

Mukavaa vaihtelua tuole O'boy-virityksele on tämmönen uusi lakritsikastike, joka jähmettyy heti siihen jätksin pääle ko sitä pursottaa siihen. Oikein hyvä. Näitä oli muitaki makuja, mutta minua kiinnosti vain tuo laku.

Mutta tiättäkö mikä ei toimi tämmösillä heltheilä ollenkhaan? SUKLAA. Siis ihan rehellinen suklaa. Suklaa sullaa niin nopeasti näilä keleilä, ettei siinä ehi oikeastaan nauttia, ko vain stressata siitä kuinka se sullaa ja sotkee. Tästä - sekä sanonnasta "ahneela on p******n loppu" - sain hyvän muistutuksen, ko kaupan pihala nälissäni aukasin autossa hanskalokeron, ja näin sielä aukinaisen Suffeli Sweet&Salt Snacks -pussin (mistä lienee sinne tullu, sillä mie en ois ikinä tuomosta pussia hoksannu ostaa). Hetkeäkhään ajattelematta ja täysin refleksinomasesti tungin käteni pussiin, ja arvaatte varhmaan miten siinä kävi. Sen pussin sisällön syömisseen ois tarvinu lusikan. Tai kaksvuotihaan huolettomuuen.  Eli ei sovi helleherkuksi Suffeli-pussi. (Tai muut suklaakarkit.) 

Perjantaiset puurokattilaraivarit

Työt alkaa! Mahtista! Taas saapii alottaa kaiken puhtaalta pöyältä. Taas saapii alottaa alusta. Vähän niinkö uusi vuosi, tämä on hyvä aika tehä elämänmuutosluppauksia ja -päätöksiä. Kovasti olen tässä loman aikana miettiny tätä meän hektistä elämää. Meilä on aina kiire, ja kotona käyhään useasti vain nukkumassa. Meän arki kulminoituu tiskaamattohmiin puurokattiloihin, joitten takia ylheensä veän kunnon raivarit perjantai-iltasin. En ole mikhään siivoushullu, saatikka järjestysfriikki: Minusta elämä mennee hukhaan nurkkia kynsiessä, mutta olen huomannu, että sekanen koti, missä pöyät on täynä roinaa, sängyt ja sohvat täynä vaatheita, tiskipöytä täynä astioita, ja missä tavarat on aina hukassa, on todella stressaava ympäristö. Kodin pitäs olla paikka, missä rentoutua ja rauhottua. Meilä on aivan mahtava koti, mutta se muuttuu semmoseksi ahistuksen kehdoksi meän kiihreisen arjen keskelä. Luulen (tai lähinnä toivon) että monet tunnistaa kotinsa tästä.

Olen huomannu, että olen hurjan onnellinen, jos saan aamula keittää kahvini siistissä keittiössä. Ja onko olemassa parempaa tunnetta, ko istahtaa illala sohvale kattohmaan elokuvvaa ko on laittanu paikat siistiksi? (No okei, ehkä on parempiaki tuntheita, mutta yks parhaista se on joka taphauksessa!) Jos yritän rauhottua sotkun keskelä, en pysty ajattelehmaan muuta ko sitä sekasuutta ympärilläni.

Mie tehin tämmösen listan pienistä asioista, joita yritän tosissani miettiä ja toteuttaa tulevan syksyn aikana. Nämä asiat on semmosia, joitten uskon lissääävän meän perheen onnellisuutta ja helpottavan arkea. Pieniä asioita. Suurin osa. Monet totteuttaa nämä asiat ihan automaattisesti, mutta meän talossa nämä ei todellakhaan ole itsestäänselvyyksiä. Suurin osa näistä kohista on miehen kans pietetyn kehityskeskustelun tuloksia.

1) Nousen joka aamu 30 sekuntia aikasemmin, jotta ehin tiskata sen puurokattilan, eikä siis tartte jättää sitä tiskialthaasseen, josta sitte perjantai-iltana löyän viis puurokattilaa, jotka lopulta katkasee kamelin selän.
2) Laitan aina astiat heti konheesseen, ettei tule niitten puurokattiloitten viehreen hirveitä tiskikasoja, joitten takia kärtyän sillon perjantai-iltana myös.
3) Kaupassa käyhään kerran - korkeinthaan kaks kertaa - viikossa. Ei joka päivä väsyhneenä ja nälässä työpäivän päätheeksi.
4) Tehen työt työpaikala. Kotona olen vaphaala. Ainaki pääsääntösesti. Yritän pittää ainaki yhen päivän viikonlopusta vaphaana töistä. Muistutan itteäni useammin siitä, että opiskelijat ei kuole, jos ne joutuu oothaan kirjotelmiansa yhen päivän lissää.
5) Ruokaa tehhään (lähes) joka päivä. Ja jotaki muutaki välilä ko makaronia ja jauhelihhaa. Ja muroja vain aamupalala, jos puuroa ei keitetä. Ulkona syöhään harvemmin ko tähän asti.
6) Vaatheet piän joko kaapissa tai pyykikorissa. En sohvila ja sängyilä.
7) Lenkile lähtemistä en mieti. Lähen vain. Robottimaisesti. Yritän olla kiukuttelematta.
8) Sähköposteihin ja muihin viesteihin koitan vastata heti. Muuten ne unohtuu ja kassaantuu ja tullee stressi. Mutta illala en lue sähköposteja. Ellei ole ihan pakko...
9) En pode ennää (niin paljon) huonoa omaatuntoa hoitamattomista ihmissuhteista. Kaistat kulkee molemphiin suunthiin. Yhteydenpito on kakssuuntanen tie.
10) En tingi (aina) yöunista.
11) Olen hetkissä mukana. Koitan olla aina miettimättä jo seuraavaa tekemistä. (= mindfulness)
12) On ok sanoa joskus "ei", jos tuntuu, että suostuminen aiheuttaa ylimäärästä stressiä. Hautausmaa on täynnä korvaamattomia ihmisiä.

Monen mielestä joku puurokattilan tiskaus on täysin turha stressaamisen aihe ja täysin mitätön juttu. Kyllä. Niin se onki. Sen tiskaamisseen ei mene ees minuuttia, joten miksi ei tiskais sitä saman tien pois, jos sillä välttää perjantaiset kilarit? Uskon, että mm. tämä pieni ele tekkee meän kotista paremman paikan.

Meinasin lisätä listaan myös kohan herkkupäivästä, mutta sen suhteen ei piä tehä hätiköityjä päätöksiä. Se on kummiski paljon suurempi juttu ko joku puurokattilan tiskaus.

Lehtilaatikon siivouksessa löyty kuvan lehti valhmiiksi aukastuna tuolta kohtaa. Tutkiskelin sitä aamukahvia hörppiessäni ja nautiskellessani aurinkoisesta aamusta terassilla joka pitäis muutes valtata, ja grilliki pitäs pestä ja puutarhakalusteet käsitellä ja nuo viinimarjapenssaatki hoitaa ja ruoho leikata ja.... Niin että kyllä tämä mindfulness on niin minun juttu!