Pitäkää lenkkinne!

Tässä se taas nähtiin, että ei missään nimessä kannatte elvistellä milhään omila asioilansa: Just ko pääsin edellisessä blogitekstissäni kehumasta kuinka juoksu kulkee ja lässyn lässyn, niin heti seuraava lenkki oli aivan hirveä! Eilen kävin muka "vauhtikestävyyslenkin", josta kylläki puuttu vauhti aika laila täysin. Tuntu kertakaikkihaan, että mie en pääse ikinä siltä reissulta kotia. Se kesti ja kesti ja kesti. Oli kylmä, nälkä ja väsy ja jalkojaki särki. Oli ensimmäisen kerran semmonen olo lenkin jälkheen, että ois ollu somempi olla lähtemättä. 

Tänhään ohjelmassa ois 8 km kevyt lenkki, mutta arvatkaa mitä! Mie en lähe. En lähe. En VARMASTI lähe. Niin olen väsyny ihminen. Nyt en jaksa. Luovutan. No, voisinhan käyä pyöräilemässä, mutta luulenpa, että en jaksa sitäkhään. Aivan nyt lyön hanskat tiskiin ja sanon, että pitäkää lenkkinne. Ja mulla ei ole ees huono omatunto, joten sen täytyy tarkottaa, että en oikeasti jaksa lähteä, ja että kroppa (ja mieli) tarttee nyt lepoa.

Lieneekö pikku vinkki universumilta, vai mistäköhän johtuu, että juuri tänä päivänä, ko päätin eka kertaa skipata lenkin tämän treeniohjelman aikana, postilaatikosta löyty uusin Juoksija-lehti? Mene ja tiä. Mutta nyt ainaki sellaan ko. aviisin aivan kaikessa rauhassa sohvala, ja sulattelen ystävän kanssa syötyjä Amarillon herkkuja väsyhneessä masussani. Jos sitte illala lenkityttää, (mitä vahvasti epäilen...) niin se on pelkästään positiivinen yllätys!