Miten mie tästä yksin selviäisin? Onneksi ei tartte. Meitä on tässä kaks. Mie ja se (=hän). Se kannustaa minua. Se jaksaa kuunnella minun lähtökärtyämiset ennen jokasta lenkkiä. Se väistelee urheasti lentelevät monot ja lenkkarit. Se kuuntelee kopisevat kannat ja kiukkuset huuot. Se jääpii leikkaahmaan ruohoa tai pukkaahmaan lunta ko mie lähen lenkile. Se viepii minut autola tarvittavan matkan päähän, jotta saan juosta kotia. Se tsemppaa minua. Se tunkee aina välilä mínut ovesta väkisin ulos ja luppaa minun tulla takasi vasta ko lenkki on tehty. Sitä ei haittaa, vaikka koti on välilä rempalansa. Koskaan se ei sano yhtään negatiivista sannaa minun lähöistä. Aina se vain ymmärtää. Se jaksaa kuunnella minun treeniohjelma- ja ruokavaliohöpinöitä loputtohmiin. Se jaksaa jopa näyttää kiinnostunheelta. Se lämmittää mulle saunan. Se hieroo minun jalkoja. Se tekkee mulle ruokaa. Se kyssyy ihan aina, että miten lenkki meni.
Kaiken tämän se saattaa tehä siksi, että se on onnellinen siitä omasta ajasta mikä sille jääpii ko mie juoksen ympäri kaupunkia. Oli motiivi mikä hyvänsä, jos mie lokakuun 12. päivä sen kokohnaisen maratonin juoksen, niin Hän saa enemmän ko puolet kunniasta.
Myötä- ja vastamäessä. Ennen lenkkiä ja lenkin jälkheen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti