Storhandlausreissun tuskia

Eilen iltapäivälä töissä huomasin, että lounas oli ollu liian kevyt. Evhäitä ei ollu, mutta töitä kyllä. Nälkä nälkä nälkä. Oli perjantai, ja tietystikhään en ollu ehtiny aikasemmin viikola käyä storhandlaamassa (= ostaa paljon ruokaa kerrala), vaan olin menossa kaikkien muitten maailman ihmisten kans yhtä aikaa sinne Prismaan just silloin neljän jälkheen. *huokaus*

Lopulta selvittyäni ulos sieltä kaupasta (ostettuani kolme pussillista elintarvikheita,) mietin, että tähän kauppareissuun sisälty ehkä se yks ihmisen arjen epätoivosimmista hetkistä: järjetön nälkä, lunta tuiskuttaa vaakatasossa (ja tiät, että kotipihaan on tuiskuttanu samala laila koko päivän), auto on parkkipaikan kaukasimmassa nurkassa, ostoskärryjen työntäminen lumessa 90 asteen kulmassa vaatii kaikki voimat ja viimein ko pääset autole, ja nostelet pusseja authoon, yhen paperipussin sanka pettää ja tavarat leviää maahan. Siihen vielä nälkää itkevät lapset ois ollu se kirsikka kakun pääle. 

Mutta kuten yleensä, tälläki tapahtumalla on onnellinen loppu: itku kurkussa istuin authoon, otin banaanin ja karjalanpiirakan, ja vietin rauhallisen eväshetken. Ihan siinä lumituiskun keskelä. Prisman pihassa. Perjantai-iltapäivänä. Olin niin onnellinen. 

Hurjasta nälästäni huolimatta, olin saanu väisteltyä kaikki miinat, joita osuuskauppa oli asetellu tielleni (karkkihyllyt, jätskialthaat ja kassasuklaat). Mutta jotaki tarttu kuitenki mukhaan. Olin nimittäin suunnitellu (jo ennen näläntunnettani) tänä viikonloppuna tekeväni tämän vuen ekat laskiaispullat! Ostin pakastepullia (kyllä, hyvin epämarttamaista, mutta minun puolustukseksi kerron, että tämä oli ihan eka kerta elämässäni!) ja kermaa, ja niin tuo tuskien perjantai-iltapäivä sai lopulta parhaan mahollisen päätöksen. (Vaikkaki pullat paistu vähän liikaa, ja näyttivät jotenki enemmän kärpässieniltä ko pullilta...)

Storhandlauksen tiimellyksessä kärhyyn oli vähälä lentää myös suklaauutuudet, joihin minut tutustutti viime viikonloppuna meän bändin tuuraava kosketinsoittaja Nuppu. Sain kuitenki hillittyä itteni, vaikkaki nämä Cloettan levyt on jotaki aivan taihvaallista! (Ilman laskiaispullasuunnitelmia oisin kyllä sortunu...) Nämä on siis niin herkullisia, että en oikein tiä, onko jopa surullista, että nuo levyt ei ole isompia...

Odottamaton romahdus

Tämä päivä on kerrassaan täydellinen. Tarkotan siis ravinto- ja liikuntapoliittisesti: aamula ennen töihin lähtöä käyn juoksemassa (kyllä, minun taphauksessa aamulenkit on AINA mainittemisen arvosia!), jonka jälkheen syön hyvän, ravitsevan aamiaisen joka sisältää juuri oikean määrän proteiinia ja hiilareita ja kuituja ja kaikkea. Louhnaaksi syön kevyen salaatin. Ai että mikä täydellinen hyvän elämän esimerkki mie olenkhaan!

Ding!

Klo 15.20 kävelen opettajien kahvihuohneesseen, missä yhelä pöyälä on iso korillinen herkkuja: Lapin Puikula -sipsejä, suklaata ja irkkareita, sekä tuohreita kanelipullia. Sekuntiakhaan empimättä istun siihen herkkujen äärele ja alan syä niitä! SIIS MITÄ???? Miksi?? Samala ko tunnen Center-suklaan sulavan ihanasti suussa koen häpeää ja itseinhoa. Samala ko Lapin Puikulan sour cream and onion -sipsit raksuu ihanasti suussa, vihaan tätä ommaa heikkoa lihaani. Samala ko tuohreen korvapuustin lempeän taihvaallinen kardemumman maku silittellee herkkusuun makunystyröitä, tajuan kuinka säälittävä mie olen. Miksi mie nyt sorruin? Miksi en kävelly vain pois?

Kenen vika, että minun täydellistä päivää leimaa nyt tämä emäromahus? No ensimmäisenä lähtisin kyllä syyttelehmään meän koulun rehtoria, joka oli synttäreittensä kunniaksi ne herkut sinne opehuohneesseen tuonu. Mutta ehkä heti toisena minun täytyy ottaa peili ja kattoa siihen. Kattoa siihen oikein vihasesti.

Tuo vihanen katse saa minut tunnustahmaan, että olen sortunu syöhmään pullapalan myös eilen. Tai siis itseasiassa kaks. No okei, kolme pullasiivua. Ai että mikä täydellinen heikon ihmisen esimerkki mie olenkhaan!

Mutta kuulkaa! Taas on joku pieni muutoksen nytkähys tapahtunu minun päässä, nimittäin entinen Annukka ois laskenu tämän päivän "menetetyksi peliksi" tuon sortumisen takia, ja ois mättäny koko illan herkkuja kaksin käsin. Mutta tämä nykynen Annukkapa lopsauttaa nyt suun kiinni herkuilta, ja syö pelkästään lämpimän ruoan ja ehkä pienen iltapalan kattoessaan Jutta Gustafsbergiä tänä iltana. Hyppään siis  takasi ruothuun heti repsahuksen jälkheen, enkä anna koko päivän mennä konkurssiin. 

Niin että onnea vain meän reksile! Ne juhlat on nyt juhlittu minun osalta!

Kuka tekis lumityöt että ehtis lenkile?

Välilä minua ärsyttää, että minusta on ehkä vähän tullu aikani lapsi siinä mielessä, että hyötyliikunta aatelhaan jonaki semmosena palauttavana, kevyenä, "oikean liikunnan" lisäksi elähmään kuuluvana asiana. Minua ärsyttää, että ajattelen että minun täytyy lähteä salile tehdäkseni lihaskuntotreeniä, tai että juoksulenkki täytyy tehä just tietyissä varusteissa tietyn mittasena katkeamattomana suorituksena. Ja sykemittarin kans tietysti!

No, tottakai hyötyliikunta useasti on kevyttä. Esim. työmatkan kävelyn tai pyöräilyn yritän aina pittää kevyenä, ettei tartte käyä suihkussa työpaikala. Mutta voi hyötyliikunta olla kunnon hikiliikuntaaki, kuten eilen: tehtiin miehen kans lumityöt Pellossa minun lapsuuenkodin pihassa, jonne oli ehtiny n. 40 cm kerros lunta, ja sitte vielä mummolan piha. Molemmat semmosia lentokentän kokosia, joten hiki virtasi, voin kertoa. Yhteensä niitten lumitöitten parissa vierähti semmoset kolmisen tuntia. Ja muut touhuamiset pääle.

Oli pakko sitte vähän nauraa itteleni, ko huomasin harmittelevani, että en milhään jaksais lähteä juoksulenkile ennää. No onpa kumma! Jos kolmekki tuntia riehuu lumikolan kans, niin eihän siinä kyllä ennää tarvi juoksulenkile jaksaa lähteä! HALOO, PULLAMÖSSÖSUKUPOLVI! Lumityöt, halkojen hakkaaminen, halkojen pinoaminen, halkojen kantaminen, nurmikon leikkaaminen, haravoiminen, työmatkat ym. ym. Kaikki voi olla reiphaasti tehtynä juuri se sen päivän treeni! Ei tarvi palkata ulkopuolista työvoimaa tekehmään - tai jättää tekemättä - nuita asioita, jotta itte pääsis tekehmään "oikean liikuntasuorituksen".

Tietysti esim. kerrostalossa asuvien täytyyki lähteä varta vasten liikkuhmaan, koska lumitöitä ei tarvi tehä, saatikka nurmikkoa ajella tai halkoja pinota. Mutta ymmärrätte idean! Ei liikunnan tartte tapahtua ohjatusti, tai tietyssä paikassa eikä siitä aina tartte mitata matkoja, keskisykheitä, kalorinkulutusta tms. Ja ennen kaikkea, ei liikkumisen tarvi olla semmosta, että "nyt se alkaa, ja nyt se loppuu". Yleinen reippaus, touhuaminen. Mihin se on hävinny? Me ei ehitä, koska meilä on kiire "liikkuhmaan"!!!

Kaikkien aikojen kauhunhetki puntarilla

Uusi vuosi. Uusi lukukausi. Uusi elämä.

Uusi kymmenlukema puntarinnäytössä! Ja ihan väärän kymmenluvun! JAIKS! Ne kuulusat "joulukilot" (tai ehkä paremminki "maratoninjälkheisen masennuksen aiheuttamat kilot") oli tuplasti isommat ko mitä ootin. Eikä todellakhaan ole kyse lihaksista. Sen voin kertoa. (Toki geeneiläki on oma ossuutensa, ko satun kuuluhmaan siihen ihmisryhmään, jonka ei kestä ees Snickersiä kattoa ko se jo näkkyy poskien pullotuksena...)

Noin 10 minuutin järkytyskohtauksen jälkheen päätin alkaa tuumasta toihmeen, eli kartothaan tilantheen. 

Siihen meni sekunti: Liikunnan vähyys ei tässä nyt ole ongelma ollenkhaan, vaan se mitä mie SYÖN! Vitsit mikä oivallus! Olen sen tänne bloghiinki kirjottanu jo ainaki neljä kertaa. Miten se oikeanlainen syöminen voi olla niin vaikeaa? Pienin askelin on siis edettävä, vaikkaki mie tykkään enemmän semmosista repäsevistä alotuksista. (Jotka ikävä kyllä monesti johtaa myös repäsehviin lopetuksiin...) Nyt on tehtävä asiat niin, että ne onnistuu!

Ensimmäinen askel on jo melkein saavutettu, eli me olhaan alettu laittaa ruokaa kotona enemmän, ja nimenomhaan monipuolista ruokaa. Se on suuri voitto! Toki sen kans ponnistelhaanki vielä... (Esim. eilen loihtimissani maksapihveissä oli puolison mielestä liian isot sipulipalaset ja vähän liian vähän suolaa...)

Toinen askel on nyt tämä kaikista vaikein juttu, eli Mr. Sugar. Tämä ensimmäinen päivä ilman herkkuja joulunajan iiiisojen herkkumäärien jälkheen on ollu ihan kamala. Koko illan olen vain oottanu, että pääsis nukkuhmaan, että tulis äkkiä huominen, jolloin sokeritta oleminen ois taas vähän helpompaa. Ehkä. Luultavasti ei.

Vaikka totesinki liikuntapuolen olevan kunnossa, saan tilasuuen parantaa sitäki osastoa hieman. Mulle on nimittäin tulossa upouuet pertsan sukset!! JEE! Kävin tänhään ostamassa niihin nämä Salomonin monot. (Sauvatki piti ostaa, mutta ne unohtu.) Näilä asseila siis kohti uutta, parempaa kymmenlukua puntarissa: pertsa ja sokeriton elämä! 

Aina on joku jolle soittaa

Olipa vaiherikas ja aktiivinen vuojenvaihteen seutu. Siinä kirkastu yksi jos toinenki asia, mutta ehkä eniten se, mitä toinen helsinkiläisistä ystävistämme totesi jossaki vaiheessa kuluhneen viikon Lapin vierailuansa: "Oli tilanne mikä hyvänsä, niin aina teillä on joku, jolle soittaa!"

Hetken mietittyäni, tajusin hänen olevan oikeassa:

Kiihreessä lähethiin ennen uutta vuotta kotoa reissuun. Soitethiin anopille ja appiukole, että jos voisivat käyä tekemässä lumityöt.

Pellossa ootti tyhjä kotitalo, jossa laitethiin heti leivinuuhniin tulet. Ennen nukkuhmaanmenoa halusin laittaa pellit kiini, ettei lämmöt karkaile, mutta en muistanu mikä niistä kolmesta on häkäpelti. Soitin äitile.

Seuraavana päivänä lähethiin kelkkaihleen. En ollu varma mikä reitti on järkevin. Soitin isile.

Toinen kelkka hyyty keskele pimeää mettää. Saathiin se kulkehmaan lähimmälle tiele, ja sinne piti saaha peräkärry, jotta se voihaan kuljettaa pois. Soitin Tuomo-setäle.

Tuomo-setän tallissa kelkkaa tutkithiin, ja sitten Tuomo soitti kaverinsa Reijon kattohmaan tilannetta.

Seuraavana päivänä alethiin lämmittää paljua. Mitenkäs se tapahtuu? Soitin äitile.

Ei kuunneltu äitin ohjeita, joten kävi sitten niin, että kamiina halkesi. Soitin ystävällemme Rauskile, joka ossaa hitsata.

Samana päivänä moottorikelkasta alko kuulua kummallista kolinaa. Soitin isile. Ja sitte Tuomo-setäle.

Käythiin laskettelemassa seuraavana päivänä Ylläksellä. Sielä meni niin pitkään, että ei oltas jaksettu tehä ruokaa. Soitin mummole. 

Saathiin meän bändile keikka Äkäslompohloon, ja tajuthiin eilen, että tarvithaan sielä joku paikka missä ootella keikan alkua. Soitin Anneli-tätile, jolla on sielä mökki.

Niin. Mulla todellaki on pitkä lista ihmisiä joille soittaa. Oli tilanne tai ongelma mikä tahansa. Ja kaikki auttaa takuuvarmasti. Pyytheettömästi. Kuinka onnekas sitä ihminen onkhaan!

Ja hei; mullekki saapii soittaa!