Kaks tyttöä

Mulla on pikkusisko. Se on puolitoista vuotta nuorempi ko mie, mutta niinkö kouluvuosissa mitattuna kaks vuotta nuorempi. Aika ihantheellinen ikäero kahela tyttölapsela siinä mielessä, että meistä on aina ollu toisile seuraa. Vaikkaki se seura on useasti tarkottanu tappeluseuraa...

Mutta vaikka paljon on tapeltu, rajustikki, olhaan met kuitenki enemmän oltu sovussa. Väittäsin. (Ehkä äiti ja isi on eri mieltä.) Ehkä muistot on kultautunu, mutta kyllä mulla tappeluita enemmän on lapsuuesta mielessä meän yhteiset leikit. Meän suosikkileikki oli niinki mielikuvituksellinen leikki ko "kaks tyttöä". Me leikithiin kahta aikusta tyttöä, jotka teki kaikkia aikusten juttuja: kävi töissä, shoppaili, matkusteli ja kävi ravintoloissa. (Myönnettäkhöön, että monesti neki leikit loppu riitehlyyn, ko leikin kulusta oli eri näkemykset...)

Me olhaan ko yö ja päivä. Sekä ulkonäöltä että luontheelta. Mutta silti me olhaan samoista aineksista tehty. Kaikesta erilaisuuesta huolimatta sisko on se, kenen kans on maailman helpoin olla. Sen seurassa ei tarvi, eikä voi, esittää mithään. Kaikki näkkyy läpi. Puolesta sanasta ymmärrethään toisia. Sisko on se ihminen, jolle voipii kertoa mitä vain, ja joka ihan varmasti aina auttaa. Toissaalta, sisko on se, joka tietää just mistä nappuloista painella jos haluaa ärsyttää. Niitä nappuloita on aikuistumisen myötä paineltu onneksi vähemmän ja vähemmän. Nykysten ei juuri koskaan.

Minun sisko on viisas ihminen. Se ossaa aina, siis ihan aina, sanoa just oikeat sanat. Erityisesti kriisitilantheissa se on nähty monia kertoja. Se on toiminnan nainen, eikä jää  missään tilantheessa toimettomaksi tai neuvottomaksi. Vaikka mie olen se reserviupseerikoulutuksen käyny, tiän, että minun pikkusisko olis esimerkiksi paljon parempi ja nopeampi tekheen päätöksiä ko mie. Mie en ole koskaan kunnola oppinu sitä, että tietyissä tilantheissa huono päätöski on parempi ko ei päätöstä ollenkhaan. Olen semmonen vatvoja.

Pikkusisko ei vatvo eikä vatuloi. Se on nähty monta kertaa mm. ko käyhään yhessä vaatekaupoissa. Mie en tykkää kenekhään kans niin paljon shoppailusta ko siskon kans. Se katkasee minun vatvomiset selkeilä käskyilä joko ostaa tai olla ostamatta. Ja sitä paitsi minun pikkusiskola on pettämätön tyylitaju. Vaikka meilä on ihan erilainen maku vaatheissa, se ossaa kattoa mullekki sopivia. Ja koettaa aina rohkasta kokkeihleen jotaki uutta ja erilaista. Mie olen aika perintheinen, sisko taas räväkkä.

Räväkkyys ja luovuus näkkyy ruoanlaitossaki. Pikkusisko ossaa loihtia ihan mistä vain aivan äärettömän herkullisia ruokia vain heittelemällä aineksia kattihlaan. Mulla taas semmoset "heittelyt" johtaa suohraan kompostiin.

Me emmä soittele joka päivä. Ei ees joka viikko. Aina on molemmilla niin mahoton kiire. Useasti lähetän siskole vain viestin: "Onko kaikki hyvin?", johon saan vastauksen: "On! Entä sielä?", johon sitte vastaan, että "Tääläki kaikki hyvin!". Tämä riittää. Tieto, että siskola on kaikki hyvin riittää kaiken kiihreen keskelä, kunnes taas ehtii jutella paremmin.

Nämä "kaks tyttöä" assuu nykysten kaukana toisista, eri maissa. Se on ollu rankkaa hyväksyä, mutta nyt sen kans ossaa jo varsin sujuvasti ellää. Nämä kaks tyttöä tietää, että välimatkasta huolimatta ovat kiinteästi toistensa elämässä.

Ja ehkä se välimatka on ihan hyväki juttu! Eihän sitä tiä huvittasko sitä ennää leikkiä kahta tyttöä jos asuttas ihan lähekkäin. Vois mennä tappeluksi koko homma.

Haluan, koska tartten.

Joka puolela on mainoksia!! Mie tulen hulluksi! Lehissä, kauppojen ikkunoissa, sähköpostissa, sosiaalisessa mediassa, telkkarissa!! Ne vainoaa minua! Alen loppurysäys! Muuttoale! Jopa -70%! Ota 3, maksa 2! Säästä, säästä, säästä!! AAARRRGGH!

Mulla on niin ristiriitanen olo. Samala ko kaikki tavarapaljous ahistaa ja suorastaan ällöttää, niin samala tuntuu että pitäis just nyt olla kaupoissa säästämässä. Että jos sieltä tekiski ihan jotaki mielettömiä löytöjä! Koska kyllähän mulla oli tarkotus ostaa uus talvitakki, toppahousut, lämpimät kengät ja ja ja... Mutta ko on se ostolakko. Höh.

No. Sinänsähän mie ehkä juuri ja juuri selviydyn tästä talvesta ko kaapista löytyki sitte neljä (tai siis viis) toppa- /talvitakkia, kolmet toppahousut (plus yhet kevyttoppahousut) ja neljät-viiet talvikengät (plus kaikki ne talvikengät joita käytän vähän harvemmin). Eli ehkä mie jotenki kessään pääsen paleltumatta.

Sieltä kaappien uumenista löyty myös vaatheita, joita olen ostanu vuona 2005 Kanadassa asuessani. Kaikkea muka ihan varmana tarvii joku päivä! Luulin vähentänheeni mm. housuvarastojani, mutta järkytyin laskiessani, että mulla on edehleen 36 farkut. Voittako käsittää? Onko mithään järkeä? Siihen ko laskee kaikki muut housut, sekä mekot ja hamheet, niin mie voisin aivan keveästi mennä kessään asti niin, että mulla on joka päivä eri alaosa. Ja ainaki jouhluun asti löytys joka päiväle erilaiset yläosat. (Eri asia on sitte tuntisinko mie oloni kotosaksi niissä kaikissa vaatheissa. Luultavasti en.)

Olen aikani lapsi. Ostelen uutta silloin ko haluan uutta, jolloin koen tarvivani uutta. Kuitenkhaan kyse ei todellakhaan ole tarpheesta. Mie en halua kulkea vuosikausia samassa talvitakissa. Tai samoissa farkuissa. Tai samassa villapaijjassa. En halua, koska minun ei tarvi.

Mie elän yltäkylläsyyessä ja kulutusjuhlan keskelä. Siis verrattuna oikeasti köyhiin oloihin. Mie elän ensimmäisen maailman ongelmien keskelä. Voi ei, minun vaatekaapit on liian pienet! Mutta en mie kuitenkhaan piä tavaroitten määrää ihmisen mittarina. En arvota ihmisiä sen perusteela mitä niilä on. Eihän kukhaan niin tehe. Tietosesti ainaskaan.

Tiän, että minun elämä ois aivan yhtä onnellista, vaikka mie kulkisinki samassa takissa vuositolkula. Tiän, ettei onni tule materiasta. Ei uusista vaatheista. Onni on jotaki ihan muuta. Jos minun ympärillä ei ois niin paljon tarjontaa ja vaihtoehtoja, niin mie en edes haluais uutta, en tarvis uutta. Mie annan mainosten luoda tarpheita. En erota halua ja tarvetta toisistansa.

Tai ehkä sittenki erotan. Jo reilun viikon tietosen ostolakon jälkheen voin sanoa, että tämä on ihan järkyttävän vappauttavvaa! Ihanaa ko ei tarvi juosta kaupoissa. Mahtavaa, kun on päättäny, että ei osta, niin ei tartte ees kattella niitä ale-mainoksia sillä silmälä. Voi vain surutta sulkea silmänsä niiltä. En tartte mithään. Mulla on jo kaikkea! Olo on suunnattoman helpottunu! Olen valaistunu!

Nooh, tipahethaanpa sitte taas maan pinnale. Lakkoa on takana reilu viikko. Monta viikkoa vielä eessä. Tässä samala ko kiillottelen tuota valaistumiseni tuomaa sädekehhää pääni päälä, mietin, että tarvin kyllä ehottomasti uuet bikinit hiihtolomareissule...

Karkkivahinko

Keikka soitettu. Tarjolla on yöpallaa. Kävelen seisovan pöyän luokse, ja vanhasta muistista kerrään lautaselle kaikkea mitä tekkee mieli. Menen istuhmaan ja syöhmään muitten kans. Istuthaan, syöhään ja jutelhaan. Yhtäkkiä mieheni toteaa että "Sulla vissiin ihan hyvin sujunu se sokeriton tammikuu...". Sekunnin murto-osia kulluu ennen ko tajuan, että pitelen käsissäni puolikasta hedelmäkarkkia. Toinen puolikas on suussa. Jaa muutama jo mahassa. Mitä ihmettä?? Refleksinomasesti sylkäsen sen puolikhaan lautaselle. Aivanko se nyt ennää auttas! Kaikki nauraa. Mieki nauran. Mutta sisälä itken. Miten tässä näin kävi? Ja vielä ihan vahingossa! Herkkulakko on menny niin kivuttomasti, eikä ole ees mielen vieressä käyny sortua. Ja nyt se sitte tapahtu näin. Täysin harkitsematta, suunnittelematta, yllättäen ja huomaamatta. Liha on paitsi heikko, myös huolimaton!

Ja eniten kyllä harmittaa, etten tajunnu nauttia oikein kunnola niistä muutamasta hedelmäkarkista jotka ehin syä. 

Keikkajännät

Tänhään on illala keikka. Kotikaupungissa Rovaniemelä. Aina se jännittää. Niinhän ne monet ammattilaisetki sannoo, että vaikka kuinka paljon essiintys, niin aina jännittää. Saatikka sitte me amatöörit! Vaikka kuinka treenais, niin aina se jännittää. Tietysti joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tänhään taas parin uuen biisin takia enemmän.

Vaikka keikka alkaa vasta illala, olen jo oppinu, että keikkapäiväle on ihan turha yrittää saaha mithään järkevää muuta ohjelmaa. Silloin ko on joku tiukka maratontreeni menossa, niin silloin on pakko vääntäytyä keikkapäivinä lenkile, mutta se on AINA yhtä tuskaa. Nyt en pysty ko ei ole pakko. Jotenki jatkuvasti on vattanpohjassa semmonen pieni jännitys ja oottava olo, vaikka sävelet on harvinaisen selvät: kävästään roudaamassa ja soundcheckaamassa ja sitte on monta tuntia keikan alkhuun. Ja siinä ehtis tehä vaikka mitä!

Mutta ei. Ei pysty. Yritin aamula töitä tehä. Korjata englannin kirjotelmia. Ei tule ajattelusta mithään. Olo on levoton. Kokoajan se on sielä mielessä. Takaraivossa. Varsinki uusia biisejä kellaa päässä jatkuvasti. Jalat on levottomat. Ei pysty keskittyhmään. Pinnaki on kireällä. Tullee tiuskastua miehelekki helposti. Onneksi olhaan samassa bändissä, niin se tajuaa. (Mutta mie olen ehkä aika huono tajuahmaan sen jännityskärtyjä...)

Jos me olhaan jollaki muula paikkakunnala vaikkapa hää- tai synttärikeikala, päivän aikataulu mennee lähes aina niin, että roudauksen jälkheen käyhään syömässä jossaki, ja sitte menhään päikkäreile. Mie en ylheensä saa nukuttua juurikhaan, ko syke on jotenki tavallista korkeammala aina koko keikanaluspäivän. Mutta tulleepa kuitenki oltua horroksessa jonku aikaa ko kaikki muutki makkaa hiljaa. Joku ehkä kuorsaa.

Pari tuntia ennen keikkaa häätyy alkaa miettihmään ja testaihleen vaatheet. Mikä tuntuu sinä päivänä oikealta? Samala viimeistelhään settilistoja ja kertaihlaan biisejä. Perhoset villiintyy mahassa. Vähän ois hyvä jotaki haukata, mutta ei tehe mieli. Jänskättää. Minkälainen yleisö tänä iltana on vastassa? Innostuuko ne meän biiseistä? Tanssiiko ne? Menneekö uuet biisit hyvin? Onko kaikki tyytyväisiä? 

Sitte menhään keikkapaikale. Menhään soittimien taakse ja mie mikin taakse. Syke nousee. Huh huh! Mitä tästä tullee?!?! Kun ensimmäinen sointu kuuluu ilmoile, syke laskee. Jännitys häipyy ja kaikki tuntuu loksahtavan paikoihleen. Kaikki on just hyvin!

Eli muutaman tunnin keikka illala on mulle koko päivän homma. (Tai oikeastaan kahen, ko laskee mukhaan seuraavan päivän keikkakooman.)

Mutta niin ihana homma! Mihinkhään en näitä kokemuksia vaihtas!

Lakkokevät 2016

Mie en jaksa lopettaa ihmettelemästä tätä ihmisen kykyä innostua uuen elämän alottamisesta aina uuestaan ja uuestaan! Parhaita alotusaikoja ovat tietenki vuojen alku, lukuvuojen alku ja kaikki maanantait. Mie olen huomannu, että muina aikoina alottaminen on vaikeampaa. Lähes mahotonta.

Tavoilleni uskollisena päätin mieki taas alottaa vaikka mitä tämän vuojen alusta. Mm. herkkulakon. Tai no, en ihan vuojen alusta, koska vuojen eka päivä oli perjantai, eikä perjantaina voi alottaa mithään! Ja sitä paitsi olis ollu tosi eesvastuutonta alottaa herkkulakko uuenvuenpäivänä, jolloin meilä oli vielä mökki täynä herkkuja, ja mm. kuvan iiihana suklaakakku yli puoliksi syömättä. Ei ois ollu reilua jättää muuta seuruetta tuhoahmaan kaikkea ilman minua. Kaikki yhen ja yksi kaikkien puolesta! Ja joukkue tarvii tähtipelaajansa, kuten eilisessä jääkiekkopelissäki nähtiin!

Mulla on nyt siis menossa herkkulakon kolmas aamu. Mieli on päättäväinen, mutta päätä särkee. Totean jälleen kerran, että on tuo sokeri kyllä oikeasti koukuttava huume. Alun perin oli tarkotus viettää täysin sokeritonta tammikuuta, mutta koska keksin tämän idean vasta uuenvuenaattona, tajusin, että mie en ehi/jaksa/halua perehtyä täytheen sokerittomuutheen, koska se tarkottais mm. suolakurkkujen ja ketsupin yms. heivaamista pois kaapeista. Päätin, että selkeitten herkkujen lopettaminen riittää. Tässä samala tutkiskelen kaupassa pakkauselostuksia vähän tarkemmin, ja koitan valita sokerittomia vaihtoehtoja.

No, herkkulakko ja sen alottaminen ja nämä vierotusoihreet on tuttua hommaa. Päätin siis alottaa toisenki lakon. Nimittäin ostolakon. Olen jo pitkän aikaa ahistunu kaikesta tästä tavaranpaljoudesta. Viime vuosina vaatheitten ostelusta on tullu mulla ihan älytöntä. En ole mikhään vaatheila koreilija, mutta liian useasti tullee osteltua uutta, koska minun on ihan pakko saaha tuo ja minun elämä ois niin paljon parempaa jos mulla ois tuo ja tuo ja tuo. Ja liian nopeasti kyllästyn sitte kaikheen. Vaatekaappieni runsaan sisällön olen tiedostanu jo syksylä.

Mutta tilanne kulminoitu erityiselä tavala eilen: Mulla on semmonen pakkomielle, että en voi laittaa silittämättömiä vaatheita kaaphiin, joten kiihreisen syksyn aikana kodinhoitohuohneen tasole on kerrääntyny aikamoinen kasa silitystä oottavia vaatheita. Ihan säikähin ko kannoin sen vaatekasan sohvale, ja päätin alkaa silithään sen pois; miten tässä voi olla näin paljon vaatheita, ko vaatekaapitki on vielä ihan täynä???? Siis hyllyt pursuilee ja hengarikaapit on täynä jos minkälaista rättiä. Mistä ihmeestä tämä kasa on tullu??

Siinä silittäessä löysin kasasta semmosia vaatheita, joitten olemassaoloa en ees muistanu! Nyt alkaa siis operaatio vaatekaapin perkaus ja siihen liittyvä ostolakko. Tiukka lakko alkaa erinnäisistä syistä vasta 15.1. (joka kylläki on perjantai, mutta se ei tässä lakossa ole ongelma). Sitä ennen ei ole tarkotus vettää mithään shoppailuövereitä. (Toisin ko herkkulakkoa edeltävänä iltana herkutteluöverit.) Vain tarpheesseen ostan ennen lakon alotustaki. (Kyllä, tiedostan, että tarve on hyvin häilyvä käsite...)

Vierotusoihreita lienee tästäki lakosta herkkulakon tavoin tulevan, sillä kyllähän se uuen ostaminen tuottaa aivan erityistä mielihyvää! Mulla ei ees koskaan ole mithään shoppailumorkkiksia, ja se on aika pelottavaa. Ainoa mikä joskus harmittaa on se rahanmeno. Mutta nyt haluan säästää rahani johonki aihneettohmaan. Elämyksiin.

No entäs lakkojen loppumispäivät? Säännöt? No. Edellisistä lakkoiluista poiketen, aijon testata omaa maalaisjärkeäni. Onnistuuko? Se jää nähtäväksi. 

Mutta oisko kesäloman alku kuitenki hyvä tavote ajallisesti? Ja lakkojen keskeyttäminen mahollisilla matkoila sallittua? 

Ja yks tärkeä huomio: Herkkulakon ulkopuolele jää tietysti laskiaispullat. Kuten aina.