Tiimin tuleva vuosi

Hashtag K_O_R_O_N_A_V_U_O_S_I . En edes yritä keksiä mithään uutta sanottavaa aiheesta. On ollu kamalaa ja silmät on auennu ja tajunnu mikä on tärkeää ja silleen. Yhtään väheksymättä kaikkia oivalluksia joita ittekki on tässä kummallisen vuen aikana saanu. Tänhään, vuen viimisenä päivänä, olhaan käyty tätä vuotta läpi ja katottu kuvia vuen varrelta. Siis voi että! Ihan lukematon määrä onnen hetkiä kaikesta huolimatta!

(Mutta sen sanon, että vaikka vuosi kohteli meitä pääasiallisesti toela hyvin, on ihan syvältä edehleen tavata mummoa maski naamala. Toivotan siis uuen vuen ja koronarokotheet avosylin tervetulheiksi!)

Kuvia kattellessa toethiin Tonin kanssa, että suurin ilon ja onnen aihe meän elämässä tänä vuona oli ehottomasti uutheen kothiin muuttaminen. Muita huipputapahtumia ovat olheet ko Ulla oppi kävehleen ja Elsi pärjäähmään ilman vaippoja. Wuhuu! Äitiysloman ja koronakevhään jälkheen töihinpaluu suju yllättävänki hyvin, mutta se on ollu mulle myös kriisin ja rankan itsetutkiskelun paikka. Katothaan mihin saakka sen myrskyn mainingit yltää vielä tulevaisuuessa. 

Kuten arvata saattaa, meän kuva- ja videomateriaali oli vuelta 2020 (jälleen) aikalaila lapsipainotheista. Lasten ympärillähän tämä elämä nyt pyörii. Ja hyvä niin. Mutta toethiin kyllä ihan vakavasti puhuen, että ei saa unohtaa meän parisuhettakhaan. Se jää helposti näitten iskä-äiti-leikkien alle ja muutenki arjen ja väsymyksen alle. Eihän sen parisuhteen hoitamisen tartte olla mithään viikonloppureissuja kahestaan Helsinkhiin (minkälainen on toki tarkotus toteuttaa kevhäälä), vaan ihan arjessa toisen huomioimista ja huomaamista muunaki ko lasten vanhempana. 

Miehän olen semmonen, että voisin hyvin istua ja keskustella ja analysoija meän suhetta vaikka joittenki tunnetaitokorttien avula, mutta Toni taas... hmm.. ei ole YHTÄÄN semmonen. Hän on parempi juuri niissä arjen pienissä teoissa. Ja isommissaki teoissa! Aika hyvä balanssi ehithiin tähän erilaisuutheemme löytää niitten vuosien aikana, jotka vietethiin kahestaan, ja se on kyllä kullan arvosta! Nyt ei vain piä päästää näitä asioita kellahtahmaan taas epätasapaihnoon.

Meilä on hyvä tiimi, joka toimi mainiosti ennen lapsia, ja näköhjään tämä vanhemmuuski on hoitunu tältä tiimiltä ainaki tähän asti varsin kivasti, vaikka joskus leiskuu ja räiskyyki. Ja välilä saattaa olla hyvinki hiljasta. Vaikka tiimin painopistealue edehleen lienee vuona 2021 nuo meän pikkupirpanat, sovithiin, että pyrithään nyt tulevaisuuessa satsaahmaan pikkusen enemmän myös meihin kahteen. Sekä yhessä että erikseen. 

Aika ja elämä näyttää, miten me onnistuthaan ja mitä me keksithään. Jos yhteiset kasarirokkitreenit tuntuu joskus hankalilta järjestää, niin aina voi kuitenki järkätä vaikka yhteisen kasvojenhoitosession. Taivas on rajana!

Sukurasitheet

Iskät ja äiskät ja muut! Tässä on vuosien varrela kuullu opiskelijoilta monenlaista selvitystä siitä, miksi enkun - tai ylipäänsä kielten - opiskelu ei suju, ja ikävästi näissä selityksissä toistuu yks asia. Viimeksi tänhään. Nimittäin se, että "meän suvussa ei koskaan ole osattu kieliä", tai että "äiti ja isä on aina sanonu että meän perheessä on kaikila huono kielipää". (Yks tosi suosittu on myös että "mulla on aina ollu niin huonoja enkun opettajia" tai että "edellisen enkun open opetustyyli ei sopinu mulle". Mikä vaan vie vastuuta pois itteltä! Mutta ei nyt mennä näihin.) 

Kuinka vahingollista se on, että jo lapsesta asti alethaan syöttää jotaki tarinaa jostaki huonosta kielipäästä tai matikkapäästä tai musikaalittomuuesta ja ties mistä! Toivosin, että jokanen vanhempi kantas vastuunsa, ja olis edes rehellinen: Se on eri asia, että perheessä tai suvussa ei ole vaikkapa just kielet KIINNOSTANU, kuin se, että kieliä ei OSATA. On hurjaa uskotella, että vaikeuet esim. enkussa ois periytyviä, ja niitten voittamiseksi ei ois muka mithään tehtävissä. Tietenki on niin, että joilekki toiset asiat on helpompia ko toisile, ja on ihan paikahlaan joskus sanoa lapsele, että ei tartte olla hyvä kaikessa. Mutta yrittää voi silti jokanen, ja halutessaan kovala työlä kuka tahansa voi oppia ja tehä mitä tahansa! 

Mie itte otin joskus omassa hevarinuoruuessani vähän liian kirjaimellisesti sen, mistä meän perheessä joskus aina vitsailthiin, että "musiikki on pelastanut minut urheilulta". Vaikka tuota ei missään nimessä niin tarkotettu, mie käytin sitä tekosyynä olla olematta kiinnostunu liikunnasta ja urheilemisesta. En usko, että tämän takia minussa on urheilumaailma mithään menettäny, ja onneksi myöhemmin olen heränny tuosta harhastani, ja saanu valtavasti sisältöä elähmään liikunnan kautta. Mutta monessa muussa asiassa - esim. vaikka niissä kielissä - on kyllä ihan hurja työ kuroa vanhempana kiini sitä, minkä on sen istutetun asentheen ja uskomuksien takia menettäny. 

Mie haluan opettaa minun lapsile, että ne voi olla hyviä just niissä asioissa missä ne haluaa olla hyviä, ja että se, että äitilä on huono numero matikassa lukion päättötoikkarissa ei johu siitä, että meän suvussa oltas huonoja matikassa tai että meilä ois ollu huono opettaja, vaan siitä, että äitilä oli huono asenne, eikä äiti tehny töitä sen etheen, että olis oppinu matikkaa paremmin.

Mutta kyllä mie muistan yhen tilantheen noin 13 vuen takkaa, ko itkeskelin isile puhelimessa, ko olin eksyny reserviupseerikoulun suunnistusharjotuksessa, ja olin ihan nolona, ja isi kerto sitte kuinka hänki oli joskus armeijassa eksyny ja häntä oli jo lähetty ettihmäänki. Ja mainitti siinä, että kuinka me vain ehkä olhaan huonompia suunnistajia. Se helpotti pahhaa mieltä sillä hetkelä, ja se anto selityksen asialle. Niin, geeneistähän tämä johtu! Sillä hetkelä tuntu hyvältä lohuttautua ajatuksela: "Meän suvussa olhaan huonoja suunnistajia. Minkäs teet!" Tiän kyllä, että se oli ihan typerä ajatus. Ja eppäilen myös isin inttitarinan paikkansapitävyyttä. Mutta siihen kohtaan se oli tarpheellinen, totta tai ei! Kyllä vanhemmat tietää, milloin on paikahlaan lohuttaa lasta hieman kyseenalasillaki keinoila ja sanomisilla. Tärkeintä on kuitekki lopulta opettaa, että parhaansa voi aina tehä ja yrittää, vaikka ois minkälaiset sukurasitheet!

Pakkolakko

Tilanne on nyt eskaloitunu taikinapallojen myötä siihen pisteesseen, että on otettava järeät asseet käythöön. Peli on vihellettävä poikki. Kuukaueksi. 

Nyt alko kuulkaas nimittäin herkkulakko. Toniki lupas alkaa! Jouhluun saakka. Ja tapojeni vastasesti, alotin jo tänhään. Sunnuntaina! Olenkohan ikinä alottanu mithään sunnuntaina? Normaalisti sunnuntaisin veethään aina överit, koska "nämä on nyt sitte niitä viimisiä herkkuja, ko huomena alkaa!"

Mutta ei tänhään. Niin paha oli tilanne. Olen esimerkiksi tässä vajaan parin viikon sissään vetäny niitä Ben&Jerry'sin Cookie dough-palloja niin monta pussillista, että en ees viitti sanoa. (Kts. ed. blogikirjotus.) Ja sillon te tiätte, että olen vetäny niitä paljon. En siis monta, vaan paljon.

Herkkulakkosopimus on normaalisti tulostettu ja allekirjotettu ja laitettu jääkaapinovheen, mutta koska meilä ei nykysten ole jääkaapinovessa mithään, niin menneehän tämä näinki. Me päätimä, että suullinen sopimus on yhtä sitova. Perusperiaatheet ovat vanhat tutut edellisistä sopimuksista:

• Herkkuja syödään vain, mikäli joku tarjoaa niitä. Ei siis osteta itse. Jos esim. työpaikalla tai kylässä tarjotaan jotain erityistä (esim. Marie-keksit tms. eivät ole erityisiä), voi syödä ko. tuotetta yhden annoksen verran. Yksi annos on esim. yksi leivos tai yksi pala kakkua. Ei kokonainen kakku tai lautasellinen pullia. Jos tarjolla on montaa eri erityistä sorttia, voi niitä maistella yhden annoksen kutakin, mikäli pidättäytyminen on täysin mahdotonta. Karkkeja voi tarjottaessa ottaa pari. Ei kuitenkaan yli kourallista.

• Juhlissa saa maistella herkkuja kohtuudella. (Juhlien sankari/t täytyy tuntea. Tuntemattomien ihmisten juhlissa ei saa kuokkia herkkujen toivossa.)

• Ravintolassa ruokailtaessa saa syödä jälkiruokaa, mikäli muutkin pöytäseurueessa olevat syövät. (Muissa pöydissä olevien jälkiruokatilaukset eivät oikeuta tilaamaan jälkiruokaa itselle. Pöytäseurueeseen täytyy kuulua muitakin kuin oma puoliso.)

• Virkistäytymis- ja ostosreissuilla kotikaupungin ulkopuolelle herkuttelu on sallittua kohtuudella.

• Elokuviin saa ostaa irtokarkkipussin (max. 500g / hlö). Mikäli kaikkia karkkeja ei jaksa syödä elokuvan aikana, siirtyvät ne kodin herkkulaatikkoon odottamaan herkkupäivää.

• Hätätilanteissa (määritelty alla) kohtuuden noudattaminen ei ole välttämätöntä.

Herkuiksi lasketaan seuraavat tuotteet: karkki, suklaa, keksit, jäätelö, kakut, leivokset, pullat, taikinat, limsat ym. sokerituotteet, jotka maalaisjärjellä voidaan ajatella herkuiksi.

Hätätilanteiksi lasketaan seuraavat: oma hääpäivä, oma syntymäpäivä, oman puolison syntymäpäivä, oman lapsen syntymäpäivä, isänpäivä, äitienpäivä, läheisen kriisitilanne, jossa tarvitaan esim. sympatiaherkuttelua (julkisuuden henkilöitä ei lasketa läheisiksi), maailmanparannuskokoontumiset ystäväporukalla (puoliso ei ole “ystäväporukka”), ystävien lomavierailuiden kestitsemiset Rovaniemellä, Pellossa tai Kuusamossa.

Poikkeuksista laaditaan erilliset sopimukset neuvotteluiden pohjalta.

Laskiaispullat eivät kuulu tämän sopimuksen piiriin.

Unta ja keksitaikinapalleroita

Meilä on nyt syksyn aikana menny nukutushommat ihan överiksi, ja tällä hetkelä se operaatio vie joka illasta vähinthään tunnin (ylheensä enemmän) ja siinä samala muuttaa mahollisen hyvän fiiliksen erittäin pahaksi tai jopa raivoksi. Me tiämä mitä pittää tehä, jotta tilanne saahaan korjattua, mutta se vaatii jaksamista, viitsimistä, suunnitelmallisuutta ja johdonmukasuutta, eikä just nyt ole mithään nuista. Olema aatellu, että viimeistään joululomala sitte!

Eilen oli minun vuoro nukuttaa tytöt. Viime yön Oura-sormuksen raportti unista oli harvinainen. Nimittäin hyvä! Ja se johtu siitä, että nukahin nukuttamisseen ittekki, eli yöunista tuli harvinaisen pitkät. Toki sen verran kävin herälä yheltätoista että kävin raivoamassa Tonile, ko se ei ollu herättäny minua sohvale viettähmään lauantai-iltaa. No, tänä aamuna piti sitte pyytää antheeksi, koska olo vain oli niin hyvä!

Mie kysyn, mitä kaikki muutki tuntuu kysyvän: Mikä ihme siinä on, että vaikka tietää, kuinka suuri merkitys niilä yöunila on, niin miksi sitä ei esim. mene nukkuhmaan niin aikasin ko mahollista, vaan lähes joka ilta jääpii kaikkien iltahommien jälkheen kökkihmään sohvale? Miientajua!! Ja ko meän perheessä lähes joka yö kuitekki heräthään 1-5 kertaa, niin toelaki ois tarpheen joka ikinen uniminuutti. Miten voi olla ihmisen muisti niin huono, että ei muista yheksältä illala, kuinka karsean vaikeaa oli aamula kuuelta herätä!?!?! Ja ihan rehellisesti sanottuna, ei niistä illan viimisistä hetkistä sohvala kovin kummosia kicksejä edes saa!

No, totta puhuen, eilisessä illassa minua tympäsi kaikista eniten se, ko olin suunnitellu syöväni pussillisen Ben&Jerry'sin Cookie dough -palleroita ko saan tytöt unile, mutta koska nukahin, se hetki meni ohi. Eikä tietekhään huvittanu unenpökkyrässä ja raivopäissäni alkaa sillon yheltätoista syöhmään niitä. Aamula ei heti voinu, ko Elsi heräs minun kans. 

Mulla on tällä hetkelä niin järkyttävä himo niihin keksitaikinapalleroihin, että aivan tärisen jos alan aattehleen. Torstaina kolme opiskelijaa (joile olin 63 muun lisäksi antanu kotiläksyksi ettiä tätä tuotetta kaupoista ja ilmottaa mulle jos löytyy) lähetti mulle viestin, ko olivat löytäny niitä yhestä keskustan kaupasta. Miehän syöksyin sinne heti ko pääsin, ja söin kaikki ostamani pussit torstain ja perjantain aikana. Ekan niistä jo autossa ennen ko olin ehtiny kaupasta 3km matkan kotipihhaan.

Perjantaina ja lauantaina kävin tyhjentämässä lähikauppani varastot, ja viiminen pussukka tuli tuhottua tänhään. Tuoteselosteessa ei sitä lue, mutta alan kohta uskoa, että ne taikinapallerot sisältää kokaiinia! En ole tämmöstä koukkua kokenu kyllä varhmaan koskaan mihinkhään! Huijja. Luulen siis, että minun oman terveyteni takia minun on piakkoin alotettava totaalikieltäytyminen näistä cookie dough - palleroista, ellei tämä himo lähiaikoina osota mithään laantumisen merkkejä. Eihän sole tämmönenkhään veikkosten misthään kotosin! Lähin tässä illalaki muka hakheen omenoita kaupasta, vaikka oikeasti kävin tarkastamassa onko lähikaupan pakastealthaasseen tullu lissää pusseja. Ei ollu! Ja huijja ko kourasi pettymys vattassa! Ei auttanu muu ko vettää omenaa iltapalaksi. (Ja toki se Ben&Jerry's jätskitörppö, jonka ostin ihan vain lohutukseksi...)

No mutta, elämä on! Kello tullee ihan just yheksän, ja mulla on valinta eessä: sohva, vaiko sänky. Tämän blogikirjotuksen julkastuani mulla lienee vain yksi vaihtoehto, nimittäin sänky. Tulevien viikkojen projektina mulla on saaha unta enemmän ja syä keksitaikinapalleroita vähemmän. Kuulostaa rankalta, mutta yritethään!

Uusia muistoja

Noin kolme ja puoli kuukautta olema asunu tässä uuessa ihanassa kodissa, ja voi että me jaksethaan joka päivä mainoa, kuinka tämä on niin oikea meile! Joka ikinen päivä ko mie tulen töistä, ja käännän tähän kotikadule, mulla ottaa vattanpohjasta, ko olen niin onnellinen, että muutethiin just tänne. Ja vielä enemmän ottaa vattan pohjasta ko kaarran kotipihhaan. Miten voiki olla näin hyvä fiilis tästä!?!? En usko, että tänne kotiutuminen ois ollu missään taphauksessa hankalaa, mutta entistäki helpompaa siitä teki se, että me olema 10 vuotta sitten elokuussa muuttanu tuosta 550 metrin päästä pois, ko ostethiin meän eka yhteinen koti. Silloin oltais voitu tälle alueele jäähä, jos vain ois sopiva kohe ollu kaupan. Muutethiin siis silloin 10 vuotta sitte toisele puolele kaupunkia, ja nyt tuntuu toela kotosalta olla taas täälä.

Mulla oli varsin kotosa olo edellisessäki kodissa, ja siksi vähän jännitti, että kuinka haikeaa on esimerkiksi ajella siitä vanhan kodin ohi nyt kun sielä on uuet asukhaat. Yllätyksekseni en ole haikaillu sinne takasi yhtään. Se oli niin lophuun asti mietitty ja harkittu ratkasu, ja tämä uusi koti on niin hyvä meile, että ei ole tarvetta haikailla, vaikka sieltä vanhasta niin paljon muistoja onki. 

Mutta muistoja me keräthään tässäki kodissa, ja erityisesti eilinen oli tärkeä, kun vietethiin Elsin 3-vuotissynttäreitä. Voi että tuntu niin hyvältä kun pirtissä pyöri pikkuihmisiä, ja me vanhemmat istuskelthiin kahvittelemassa. Enemmänki ois sekhaan sopinu, mutta näin korona-aikana ei kauheasti porukkaa uskallettu kuttua. Sankarilla ittelä tuli pieni väliväsymys kesken iltapäivän, ja halusi kävästä vähän itkasemassa yläkerrassa. Ymmärtäähän sen, ko oli aamusta asti aukonu paketteja ja ollu sosiaalinen ko viehraat kävi porrastetusti. Illala ko meni nukkuhmaan upouuen Pipsa Possu-pehmolelun kanssa, hän tuumasi, että uuessa kotissa oli "aivan kivat synttärit", ja tänhään aamula herättyänsä totesi, että "minun synttärit on oikeasti TÄNHÄÄN". Eli taispa hällä olla ihan huippu synttäripäivä. Meän ekat perhejuhlat tässä kodissa!

Monet sannoo, että seihniin ei kannata kiintyä, ja mie olen kyllä pääasiassa sammaa mieltä. Tiän,  että meän perheen onnellisuus tai sen puute ei pohjimmilthaan riipu siitä, minkälaisessa talossa tai asunnossa me asuthaan. Mutta kun me nyt olhaan niin onnellisessa asemassa, että saahaan itte valita miten asuthaan, niin kyllä tämän tietyt kriteerit täyttävän uuen kodin hankkiminen on ollu meän yhteinen unelma ja osaltansa buustaamassa meän onnea.

Toisile talo on vain talo. Asunto vain asunto. Ja koti sielä missä sydän on. Niinhän se toki lopulta on! Me olema tässä asiassa molemmat niin tunneihmisiä, että talokaupat on tehty suuressa määrin fiiliksen perusteela. Me olhaan käyty kattomassa niin monia taloja, ja kerta toisensa jälkheen puhuttu siitä, kuinka molemmat oottaa sitä, että tullee se mahanpohjafiilis. Se fiilis, että "tämä on meän koti". Tässä uuessa kotissa se tunne tuli heti. Me kiinnythiin heti näihin seihniin. Ja se on kieltämättä vähän pelottavaaki. Jos meile joskus syystä tai toisesta tullee se tilanne, että tästä talosta täytyy luopua, haluan silti uskoa, että me olhaan onnellisia sielä, mihin ikinä me päädythäänki.

Mutta niin kauan ko Luoja suo, ja me itte haluthaan, meän sakki haravoi tätä pihhaa, paistaa makkaraa tämän pihan grillikoassa, ja pittää juhlia tämän talon pirtissä. (Ja käy tuossa 800 metrin päässä lähikaupassa kipasemassa Ben&Jerry'sin Cookie Dough-jätskiä joskus jopa minuutti ennen sulkemisaikaa...)

10 onnellista vuotta

Mie en ole lapsuuenkotia lukhuun ottamatta asunu missään muussa talossa näin kauaa. Tämä talo oli minun ensimmäinen omistusasunto. Tämä oli kuukautta vaile kymmenen vuotta minun koti. Meän koti.

Sinä aikana, ko me asuima tässä talossa, tapahtu niin paljon! Niin paljon hyviä muistoja. Ikäviä muistoja. Onnellisia muistoja. 

Meistä tuli aviopari.

Meän kotona vietethiin monet monituiset kreisibailut.

Mie sain vakituisen työpaikan.

Tonin isän synttärijuhlat vietethiin meilä.

Oscar-serkku menehty vain 9 vuen ikäsenä. 

Minun rakhaat mummot kävi meän tykönä kylässä. Serkkumummo oli yötäki. 

Meän koti toimi myös loistavasti bändikämppänä.

Monet rakhaat ystävät kävi meilä kylässä. Yökylässäki hurjan monet. 

Tonin isä kuoli.

Tonin äitin synttärijuhlat järkäthiin meilä.

Minun siskonpoika, Assar, synty.

Sitte synty Elsi, ja meistäki tuli äiti ja iskä. 

Elsin ristiäisiä vietethiin meilä kotona.

Me valvothiin.

Ja sitte me lopulta nukuthiin.

Sitten synty Ulla, ja Elsistä tuli isosisko.

Minun rakas mummo kuoli. 

Ullan kastejuhla oli meilä kotona. 

Elsin 2-vuotissynttäreitä juhlithiin.

Meän viimisenä jouluna tässä talossa meilä kävi ekaa kertaa joulupukki jouluaattona meän omassa kodissa. 

Sitte tuli koronakevät.

Ullan 1-vuotissynttäreitä vietethiin etänä.

Muistan lukemattomat itkut ja vieläki useammat naurut. Muistan missä huohneessa milloinki olin. Missä kohtaa taloa seisoin tai istuin uutisia kuullessani. Olen iloinnu. Olen surru. Ollu vihanen. Kärttynen. Mutta kaikista eniten kuitenki onnellinen. 

Viimistä kertaa tämän kodin lattioita luututessani tänhään olo oli haikea. Piti vähän itkeäkki. Mutta se oli semmosta hyvvää itkua. Ei tämä talo ollu ennää koti. Perhe oli jo muuala. Kotona nimittäin.

Seitsemännen viikon lopussa

Mie kuulun (ainaki toistaseksi) niihin onnekhaissiin, jotka saapii itte päättää, onko tämä korona-aika tehny hyvvää vai ei. Mie olen nyt tullu seittämän viikon perusteela siihen tulokseen, että tämä aika on ollu meile vain hyväksi, vaikka aluksi kauhistutti olla kotona kahen pienen kanssa. Toki silti ootan ko kuuta nousevaa, että yhteiskunta palautuu taas normaaliksi, mutta koska se ei vielä ole ees näköpiirissä, koitan keskittyä niihin asioihin jotka on hyvin. Tietenkihän tässä kaiken positiivisen taustala on edehleen suuri suru siitä, että emmä pääse näkehmään minun rakasta Mummoa palvelukothiin, eikä ole yhtään varmaa koska seuraavan kerran näemä Ruottissa asuvan siskon perhettä yli vuojen tauon jälkheen. Ja toki hermoja kiristää lähes päivittäin jossaki vaiheessa joku juttu. Mutta noin muuten, let's see!

- Meile ei ois ikinä kuuna kullan valkeana löytyny elähmään tämmöstä rytmiä ilman poikkeusoloja! En jaksa lopettaa hehkuttamasta tätä! Nyt meilä on päivät enemmän tai vähemmän säännöllisiä, ja useimpina päivinä tuntuu varsin mukavalta, että tiän, milloin lapset nukahtaa päikkäreile ja saan hetken touhuta omiani. Mutta joo, myönnän rehellisyyen nimissä, että nämä samanlaiset päivät on joskus tooooooodella pitkiä. Siis toooooooooodella.

- Ulla on oppinu syöhmään itte mielettömän hyvin. Olen antanu hänen sotkea kaiken ruoan kans mielin määrin, ja tätä en olis TODELLAKHAAN jaksanu tehä jos ois ollu normaaliolot, koska ei meilä sillon ois ollu aikaa oottaa että neiti saa syötyä ruokansa, eikä ois ollu aikaa siivota sotkuja.

- Tytöt on oppinu paremmin viettähmään aikaa keskehnään, ja nyt olhaan jopa siinä pisteessä, että minua vähän kauhistuttais ajatus olla YKSIN Ullan kans kotona kokonainen päivä. Elsi nimittäin viihyttää pikkusiskoansa pitkiä pätkiä päivän aikana, mikä on kyllä kullan arvosta!

- Mie olen kokkailu (minun mittapuula) ihan hirveästi uusia ruokia ja leiponu paljon sämpylöitä. Aluksi se tuntu kamalalta. Siis se jatkuva ruoanlaitto. Enkä mie siitä edelleenkhään joka päivä kovin nautikhaan, varsinkhaan jos jaloissa pyörii kitisevät lapset, mutta noin yleisesti ottaen väitän, että kehitystä taidoissa on tapahtunu ja rutiinia syntyny. 

- Edellisseen liittyen ihan mahtava muutos on ollu se, että me olema opetellu siivoahmaan kokkailujen ja leipomisten jäljet HETI ruoanlaiton yhteyessä. Siis WAU!!! Ihan mahtava juttu!! Ja huijja, joilekki ihmisille tämmöset jutut on varhmaan ihan itsestäänselviä, mutta ei meile. Meilä on saattanu joku taikinakulho oottaa pesijäänsä useamman päivän ennenkö se on saatu tiskattua. 

- Tämä korona-aika on vahvistanu mulle sen, että minusta ei olis kotiäidiksi yhtään tämän pidemphään. Joskus olen ohikiitävän hetken ajan miettiny, että pitäiskö olla pidemphään kotona lasten kanssa, mutta tämä aika on todistanu sen, että tämä ei ole pidemmän pääle minun hommaa. Ja toki se ois taloudellinenki kysymys, mutta mulle ehkä ennen kaikkea henkisen hyvinvoinnin kysymys. Tämä aika on ollu arvokasta, opettavaista ja ihanaaki, mutta kyllä on entistä ikävämpi nyt töihin. Älkää superäidit lyökö! Me olhaan jokhainen laisiamme!

Yleisfiilis on siis meän talossa hyvä, vaikka kyllä huomaa, että tämä yhteiskunnallinen tilanne pakkaa itteäki vähän ahistaan välilä. Olen koettanu vältellä ihmisten avautumisia somessa esim. näistä rajotusten purkamisasioista, koska en halua kuluttaa siihen energiaani, enkä halua sitä negatiivista mättöä tähän kaiken keskele. Huomaan, että verenpaine alkaa välittömästi nousta, ko some on täynä oman elämänsä virologeja ja epidemiologeja ja jälkiviissaita ja kristallipallon panttaajia. Huh huh. Kävi lopulta miten kävi, jokhaisen on sitte lopulta hyvä muistaa, että alussa ei ollu samaa tietoa käytettävissä ko lopussa. Kukhaan ei alussa tiä, kenen ennustukset tullee olheen oikeita. Toivoma nyt, että saahaan tämä maailma taas pyörihmään, ja jos ei muuta, niin rukkoihlaan iltarukkouksissa tiedemiehile viisautta rokotheen kehittämisseen.

Niin, ja tulleehan siitä somesta myös mahoton katheus ko sielä kaikki tekkee ahkerasti kotijumppaa, parhaat kahesti päivässä. SIIS APUA! Mie en poka kykene siihen vaikka ois kuinka hyvät etäjumpat! Hattua toki teile kotizumbaajille nostan! Ei, mie en pystyis! Olen tässä viritelly juoksua ja pyöräilyä. Juoksutamihneet onki kondiksessa, mutta pyörän päivitin. Ja päivitinki kuulkaa semmosseen vehkeesseen, ettei tartte välttämättä ennää koskaan uutta ostaa. Hommasin nimittäin sähköavusteisen pyörän, ja aijjettä on hereä!!! Hitsi! Sillä nousee keveästi jyrkätki mäet lapset kärryssä. 20km lenkki taittuu mahottoman mukavasti. Tavotheena on alkaa sillä kulkea työmatkoja jahka sen aika on.

Muutenki tuo ulkoilu on tässä henkireikä, kuten kaikile muilekki. Elsi ois ulkona vaikka kaikki päivät aamusta ilthaan, mutta tuo meän Ulla vielä rajottaa aika laila. Nyt on meän korkeuksilla vielä sen verran paljon lunta ja kylmähköt kelit, että hän ei oikein voi mithään kivvaa ulkona tehä, ja siihen hällä mennee nopeasti hermot. Elsi tykkäis potkupyöräillä mutta Ulla ei jaksa istua kärryissä, vaan joko huutaa tai nukkuu. Ja nukkuakhaan ei voi jatkuvasti. Eikä kyllä huutaakhaan. En ole ikinä elämässäni oottanu näin paljon että lumet sulais ja ilmat lämpenis. Ootan myös ehkä vähän liian paljon sitä, että Ulla alkas kävehleen... Ko se helpottas niiiiiiiiin paljon!

No mutta. Kaikki järjestyy aikahnaan. Sillä aikaa koitama pittää kaikkien päät kasassa! Yks kätevä keino siihen on pakata rephuun kaakaot (O'boy!) ja evästä ja lähteä retkele. Joskus ne on varsin pikasia reissuja millon mistäki syystä. Joskus sielä jaksethaan tutkia luontoa pidemphäänki. Molemmat versiot käy! Pääasia on kuitekki ihan aina se kaakao.

Ryhtiliike

En yritä tässä nyt olla mitenkhään teennäisesti positiivinen. Tilanne on ihan kauhea. Korona tullee kyllä nyt niin ihole monesta eri suunnasta ja syystä. Haasteita ja vähän surua on meänki perheessä tästä johtuen. Varmasti monela muula on vielä enemmän. Mutta meänki haasteet on haasteita. Meän haasteita.

Ensimmäinen poikkeusoloviikko meni jotenki lamaannuksissa. Kaikki päivät oli ihan kaaosta. En saanu mistään kiini enkä saanu mithään tehtyä. Kyttäsin vain uutisia ja tiedotustilasuuksia. Kärtysinki. Ootin vissiin, että joku sannoo mitä nyt pittää tehä. Oli jotenki epämäärästä. Ulla oli kipeänä, ja valvotti yölä vielä tavallista enemmän. Se teki päivistä vielä sata kertaa pidempiä.

Sitte päätin ennen seuraavan viikon alkua, että nyt täytyy ryhdistäytyä. Päätin, että ensimmäinen askel muutokseen ois yöunien parantaminen. Alotin Ullale hardcore-unikoulun poikkeusolojen toisela viikola. (Kiitos neuvoista ja vertaistuesta ihanalle Hennalle!), ja heti jo parin yön jälkheen meän talon yöunet rauhottu dramaattisesti! Viis yötä toisella puolella taloa nukuttuamme, siirryimä Ullan kanssa piiiiiiiitkästä aikaa takasi meän makuuhuohneesseen, ja sielä nyt on nukuskeltu kuulkaa varsin hyviä öitä. Aivan mahtavaa! Linnut laulaa ja taivas on sinisempi ko monheen kuukautheen! (Ja minun selkä kiittää ko pääsi takasi omhaan kovhaan sänkhyyn!)

Kunnon yöunien myötä, tämä meän kuopus on alkanu nukkuhmaan myös kunnon päiväunia. Ja säännöllisesti, koska nyt on pakko! Eihän siitä tule mithään jos kaikki nukuskellee ja torkahtellee millon sattuu. Kaikki asiantuntijat korostaa nyt koronakaranteeniaikoina rytmiä ja rutiineja, ja niitä meilä toden totta on alkanu löytyä. Pakon eessä. Jos tätä koronahässäkkää ei ois tullu, en usko, että olisin saanu aikaseksi alkaa toteuttahmaan Ullale tuota unikoulua, koska meilä ois ollu kaiken maailman viikonloppureissuja ja aina ois ollu huono hetki. Nyt tämä hetki tipahti sylhiin, ja me otethiin siitä ainaki tämä hyöyty irti.

Nämä viikot kotona on ollu mulle (taas kerran) varsin opettavaisia. En varmasti ole ainoa. Mutta siis tämä on ihan uskomaton tunne, kun kalenterissa ei oikeasti ole mithään mitä oottaa. Ei siis kertakaikkihaan mithään. Tässä vain niinkö kotona olhaan, eikä tietä millon seuraavan kerran käyhään kauppaa pidemmällä. Vaikka se tunne on aika ahistava, olen alkanu löytähmään siitä myös tiettyä vapautta. Siis minun ei TARVI olla lähössä minnekhään! Mie SAAN olla vain kotona!

Lapset tietenki pittää sillä tavala kiihreisenä, että en ehi esimerkiksi mithään kaaappeja tässä siivoihleen, vaan koetan pyörittää tätä pientä varhaiskasvatusyksikköä parhaani mukhaan. Yritän joka päiväle keksiä jonku yhen spesiaalimman jutun mitä tehjään, muttako tuo 2,5-vuotihaan kiinnostus yhteen juthuun saattaa olla 2 minuuttia, niin siinäpä sitä sitte olhaan litran sämpylätaikinan kanssa, joka oottaa leipojaansa ko pikku-leipuri tajuaa, että se ei olekhaan yhtä hyvvää ko pullataikina ja siksi menettää kiinnostuksensa koko homhaan ennenkö äiti on saanu ees ommaa essua päälensä. Huoh. Minusta ei IKINÄ ois varhaiskasvattajaksi! Omhiin töihin on ollu vähän ikävä. Ja Elsilä ikävä päiväkothiin.

Oman mausteensa tähän tuo (toissapäivänä vuojen täyttäny) Ulla, joka ei vielä voi tehä niinkö varsinaisesti mithään. Halu ja into touhuahmaan ois kova, muttako ei oikein vielä onnistu mikhään, ja sekös harmittaa! Ulkoilutki on lähinnä sitä, että hän haluais tehä kaikkea mitä Elsiki, mutta ko vielä vain ei taidot riitä. Varsinkhaan talvivarustuksessa. Voi aaarrrgghh! Voitte arvata, että äitiä ei aina voi kuvailla adjektiivila "aurinkoinen"...

Kaiken kaikkihaan uskon, että tämäkin koettelemus (joka monen muun koettelemuksiin verrattuna ei ole oikeasti paha) kasvattaa. Ehkä opin jotaki kotona olemisesta. Ja kokkailusta. Ja läsnäolosta. Kyllä me selvithään. Kunhan ei liikaa mietitä kauanko tämä tullee vielä kestähmään. Päivä kerrahlaan. Ja viikko kerrahlaan. Rytmikhäästi ja ryhdikhäästi. Toisiamme tukien.

Päivitys poikkeusolojen keskeltä

Nyt elethään sen verran historiallisia päiviä, että pakko kirjottaa niistä jotaki muistiin! Päivän sana on covid-19 koronavirus. Nyt olhaan siinä tilantheessa, että ootethaan. Varauduthaan pahimphaan. LapinKansan, YLEn ja HelsinginSanomien uutisvahit piipittää jatkuvasti päivitettyä koronatietoa minunki puhelihmeen. Eilen hallitus tiedotti, että poikkeusolot on todettu ja valmiuslaki otethaan käythöön. Koulut mennee kiini. Rajat mennee kiini. Kuulostaahan se aluksi rajulta, varsinki ko poikkeusoloista ja valmiuslaista olen viimeksi kuullu puhuttavan kertausharjotuksissa, ko on puhuttu miten hommat etenee jos alethaan valmistautuhmaan sothaan. Toki yhenlainen sotahan se tämäki on, mutta kuitenki minun mielestä niinkö vähemmän pelottava ko semmonen sota missä ihminen hyökkää ihmistä vastaan. Onhan se semmonen näkymätön uhkaki pelottava, mutta en jotenki ossaa nyt sitä samalalaila pelätä ko viehraan vallan epäsuoraa tulta.

Vaikka nyt onki poikkeukselliset ajat, ei meän kannata lähteä mukhaan minkhäänlaisseen lietsonthaan. Pysythään rauhallisina ja tehhään niinkö sanothaan vaikka epävarmuus jäytää. Somea tuskin kantsii hulluna selata, vaan pittäytyä virallisissa lähteissä. Ehkäpä ne uutisvahitki vois ottaa pois päältä. Ärsyttää että on niitä ihmisiä jotka yrittää levittää paniikkia, salaliittoteorioita ja kapinmieltä jne. Yhtään mithään hyötyä en semmosesta käytöksestä nyt tässä tilantheessa näe.  Me asuma kuitenki Suomessa, missä viranomaisiin voi yleisesi ottaen luottaa. Ei missään Pohjois-Koreassa. Meile on hyvin selkeästi selitetty mistä johtuu, että nyt on otettu näin järeät toimet käythöön. Se on kyllä sitte ihan vain jokhaisen ommaa uppiniskasuutta jos ei suostu näitä syitä uskohmaan. Jokhainen ymmärtää jos haluaa ymmärtää.

Konkreettinen vaikutus tällä tilantheela meän elähmään on ollu siten, että Elsi jäi pois päivähoidosta, koska kun mie olen kotona, ei päivähoito tietenkhään ole välttämätön. Sen myötä minun henkilökohtaset suunnitelmat (joista ehkä sitte joskus myöhemmin lissää tietoa) siirty johonki hamhaan tulevaisuutheen. Tytöt kun ei nukuskele juurikhaan yhtäaikaa päiväunia, eikä nykysten Ulla oikein yöuniakhaan, niin sitä on nyt oikeasti tässä kotona sitte kotiäitinä kokoajan kun kysseessä on näin pikkuset pirpanat. Aikamoista tahtojen taistelua on ollu ja on vielä luvassa, mutta eiköhän tästä selvitä! Monella on oikeasti vaikeita tilantheita nyt. Tiedän. Ja tämmöstä tämä elämä voi olla. Suunnitelmat voi muuttua. Syystä tai toisesta.

Hävettää myöntää, että siinä hetkessä kun päätethiin Elsin jäävän pois päiväkodista, ensimmäisenä mietin sitä mahotonta ruoanlaittoa! Siis ihan painajaista tehä KAKS järkevää lämmintä ruokaa päivässä joka ikinen päivä!!! Aaarrrgh!! MUTTA, me keksithiin siihen nyt ainaki toistaseksi ratkasu: Mie kokkaan louhnaan, ja päivällinen haethaan jostaki paikallisesta ravintolasta, ja näin samala tuethaan yrittäjiä jotka kärsivät asiakaskadosta näitten poikkeusolojen aikana. Haluaisimma auttaa enemmänki paikallisia yrittäjiä, mutta toki omatki taloudelliset resurssit ovat rajalliset. Mutta että jos minkä tarvetta ikinä tässä tullee, niin pyrithään tukehmaan ahdingossa olevia paikallisia yrittäjiä.

Lissää konkreettisia vaikutuksia koronavirusepidemialla on myös siltä osin, että meän kodinvaihtosuunnitelmat näyttää siirtyvän vallitsevan tilantheen takia. (Tai ainaki tilannetta on hyvä syyttää.) Laitoima talon myynthiin ihan superhuohnoon aikhaan, juuri tämän epidemian kynnyksellä. Nyt ihmiset on varovaisia, ja tietysti monilla potentiaalisilla ostajilla voi olla taloudellisesti epävarmat ajat eessä, eikä silloin uskalleta taloja ostella. No, katothaan mitä tapahtuu. Tämä on näitä ensimmäisen maailman ongelmia kuitenki.

Semmosia höpöhöpöongelmia ovat myös reissujen perruuntumiset. Se on ollu kyllä meilä tämän kevhään teema. Blääh! Virustilanne toki ellää, mutta luulenpa, että maaliskuun reissujen lisäksi on jätettävä välistä myös huhtikuule suunniteltu ja varattu reissu. Tässä tilantheessa ei huvita lähteä koko perheelä lentokonheela Helsinkhiin syöhmään ravintoloihin jne. Ei olla siis hysteerisiä, mutta noudatethaan sitä linjausta, että tarpheetonta matkustamista myös kotimaassa vältehlään ja ylipäänsä "turhia" ihmiskontakteja. Kun ei ole pakko, ei reissata.

Vaikka suhtaudunki näihin poikkeusolojen järjestelyihin tyynesti ja rauhallisesti, koen äärettömän suurta surua siitä, että en pääse kattohmaan Mummoa palvelutalhoon. Toki voipii soitella, mutta ei se ole yhtään sama, varsinki ko meän viime aikojen näkemisissä suurin ilo on syntyny Elsin ja Mummon ystävyyestä. Kuitenki Elsi on sen verran pieni, että se puhelimessa puhuminen ei vielä oikein onnistu. Suren myös sitä, että Mummo ei pääse nyt juuri ulkoilehmaan kun kukhaan ei pääse sitä käyttähmään, eikä siihen henkilökunnala liene aikaa. No, Mummon, ja muitten palvelutalon asukhaitten, parhaaksihan nämä rajotukset on. Ymmärrän. Nyt vain rukkoihlaan, että epidemia on ohi niin nopeasti ko se vain voi olla ohi.

Sillä aikaa otethaan sitä pressan perhäänkuuluttammaa fyysistä etäisyyttä mutta samala henkistä läheisyyttä! Tehhään oma osamme. Meän ei tartte lähteä sothaan, niinkö edellisen kerran ko Suomessa oli poikkeusolot. Me saama olla kotona. Perheittemme kans. Antheeksi yltiöpositiivisuuteni, mutta ei mithään pahhaa ettei jotaki hyvvääki lopulta. Ootama sitä!

Tautista hommaa

Kylläpä oli taas tammikuu! Oli sielä kivojaki juttuja, mutta päällimäisenä muistan siltä kuukauelta vain lasten sairastelut. Huoh. Kaikki uuet paremmat elämät niin perhe- ko yksilötasolaki pääsee alkahmaan vasta nyt helmikuussa. Tiesin kyllä, että usseimmissa pikkulapsiperheissä sairastelhaan paljon, mutta nyt se asia on niinkö tullu lihaksi mullekki. Mulle, joka sairastelen (tai ainaki sairastelin) ihan tosi harvoin, tämä on taas kerran kasvun paikka! Eilistä edeltähneet 9 päivää oli KA-MA-LI-A!

Yksi sana: oksennustauti. Voi kauhea mikä vitsaus! Nimittäin oksennustauti pikkulapsiperheessä. Huh huh! Elsilä se kesti viis päivää (oksennusta ja kuumetta ja lopuksi ripuli) ja siitä sitte läpsystä vaihto ja Ullala neljän päivän samanlainen setti heti perhään. HUIJJA! Siinä vaiheessa ko Ulla alko oksentaa, kuulin itteni sanovan miehele, että onneksi meilä on vain nämä kaks lasta, koska mie en ehkä kestäis ennää kolmatta lapsipotilasta tähän perhään. Kunnioitus useampilapsisia perheitä kohtaan nousi taas! Ja vaikka mie aina - siis oikeasti aina - ajattelen näitten sairastelujen alkaessa, että kyllä me nämä ohimenevät selvithään, ja että onneksi ei mithään vakavampaa, niin kyllä tässä oksennuksen katkussa meinasi muutaman kerran seki viisaus unohtua.

Tämän tauin aikana olen päättäny monheen kerthaan, että me alama suosia äkkilähtöjä nyt nämä seuraavat vuet. Siis mitä tässä vaikuttaa mithään reissuja - tai mithään muutakhaan - suunnitella, ko jos ei suunnitelmia aivan perua tartte (kuten nyt piti Oulun-reissu), niin ainaki ressata hulluna ennen reissua että ehtiikö parantua ja päästäänkö lähteen ja voihaanko lähteä että onko tarpheeksi tervehtyny ja voiko sairastaa reissussa ja aaaarrrhg! Kaikile kivempaa ko ei tartte miettiä tuomosia! Meilä tuntuu nimittäin olevan enemmän sääntö ko poikkeus että lapsi / lapset sairastuu ennen reissuun lähtöä, ja monesti mukana onki sitte ollu toipilas, eikä sekhään tietenkhään kauhean rentoa ole, vaikka en yhtään reissuunlähtöä varsinaisesti kadukhaan.

Nooh, jahka tässä taas saahaan kaikki normiarki (AH, IHANA NORMAALI ARKI!!!) rullaahmaan, niin eiköhän sitä ala taas reissuja suunnitella! Täytyy vain muistaa pittää mielessä se sairastelujen optio, niin ei sitte tipaha niin korkealta jos reissu perruuntuu tai jos siihen tulleeki muutoksia. Ja vaikkei tämä minun mieli niissä tilantheissa niin joustava oiskaan niin kyllä se huoli omasta lapsesta mennee kaiken muun ohi ja sen alle jää lopulta kaikki harmituksen tuntheet.

Ja siis meilähän on taas kerran ollu suuri apu Mummista ja Mummasta, jotka on auttanu ihan mahottomasti. Kun on kaksi näin pientä ja kun ne sairastaa eri aikhaan, on ihan mahoton tehtävä olla sylinä sille kipeälle ja seurana sille terhveele ja siinä välissä siivoilla oksennuksia ja vahtia ettei se terve ui yrjölammikossa sillä aikaa ko haet siivousvälihneitä.

Olhaan toettu Tonin kans jo meän suhteen alussa, että meän yksi kantava voimavara on huumori, ja se kyllä auttaa paljon sairasteluittenki keskelä. Aika monia koomisia hetkiä on näihinki mahatautipäihviin sisältyny. Yksi niistä oli ko yhtenä päivänä Ullala tuli täysin yllättäen kaaressa oksennus keittiön lattialle, ja ko siinä seisothiin sekunti koko perhe ja katothiin sitä uutta laatotusta, niin Elsi totesi että "Ulla sylkäsi!". Eihän siinä voinu ko nauraa!

Tähän lophuun vielä ittele (ja ehkä muilekki) muistiin oksennustautiarkea helpottavia vinkkejä joita olen saanu muilta vanhemmilta ja joita itte tässä kokemuksen myötä opin:

- Kumihanskat!
- Klorin! Mie tehin Klorinista laimennetun suihkeen ja desinfioin sillä ovenkahvoja, valokatkasijoita ja hanoja joka päivä. Sillä oli myös hyvä siivoilla oksut lattialta. Tuli mukava semmonen uimahallituoksu talhoon.
- Talouspaperirullia joka puolele taloa.
- Sänkhyyn kerroksittain pyyhe, lakana, pyyhe, lakana, pyyhe, lakana... Näin ei tartte keskelä yötä alkaa vaihtaan lakanoita jos lapsi oksentaa, vaan voipii vain kuorasta päällimmäisen kerroksen pyyhettä ja lakanaa pois.
- Lelut ym. tavara kannattaa pittää poissa lattioilta, ettei niihin osu yhtäkkiset oksennukset. Mie olen heitelly muutamat pehmolelut ja palapelit surutta roskiin ko ne jäi laavan alle.
- Sängyn ja sohvan viehreen kannattaa akuutissa vaiheessa laittaa pyyhkeitä, sillä oksennuksen siivoaminen helpottuu jos sen saa edes osittain osuhmaan siihen pyyhkeele. Näin se ei roisku laminaatin tai parketin pinnasta esim. ympärillä olehviin huonekaluihin yhtä paljon, ja pyyhe alkaa heti imeä nestettä.
- Sohva kannattaa myös vuorata niin, että vahingon sattuessa ei tatte pestä koko sohvaa.
- Ja se sohva kannattaa pittää vuorattuna niin kauan, että edellisestä oksennuksesta on kulunu 48h. Meilä tässä tauissa pisin oksennusväli toisela lapsela oli 36h, ja arvatkaa olinko jo poistanu sohvan suojaukset...
- Lääkeruiskula on hyvä pakottaa nestettä vastahakoselle (vauva)potihlaale. Myös pikkulusikalla keinutuolissa hörppäyttäminen toimi suht hyvin. Näin saathiin myös kuumelääkheet menehmään.
- Floridral on loistava tuote! Tukkee nesteytystä!
- Vauvale hyvä neste on myös kun hedelmä-/marjasmoothieta laittaa vähän tuttipullon pohjale ja loput vettä. Pillimehut myös kuulemma toimii. Meilä sitäkhään ei pahimmassa vaiheessa huolittu.
- Syliä, syliä ja syliä.
- Positiivinen ajattelu aina kun se vain suinki on mahollista! Mieki ajattelen, että vuojen päästä Ulla on jo 1 vuojen ja 10kk ja oksennustauti on vähän helpompaa ko nyt kymmenkuistena. Ja kuten yks äiti lohutti: Ei tämä vaihe loputtohmiin kestä! Pian saavat jo itte siivota oksennuksensa! Ainaki noin niinkö symbolisesti.

Apua!

Kiitos äiti ja isi (aka Mumma ja Vaava)! Huijja miten eheyttävä pitkä viikonloppu!!! Kiitos ko sain tulla kotia hoithoon kippeitten lasten kans ko Toni oli työreissussa. Mie olen saanu nukkua neljä valtavan hyvvää yötä, lapset on nukkunu, meile on tehty ruokaa, lämmitetty saunaa, mie olen päässy lenkkeihleen, lapsia on viihytetty... Me olema niin etuoikeutettuja! Jos kuulet minun joskus valittavan tukiverkostojen puutheesta niin saat läpsästä minua avokämmenellä (tai tuolila) poskele! Mulla on vanhemmat 93km päässä ja valhmiita tulehmaan aphuun millon vain, ja Tonin äiti ja sisko assuu samassa kaupungissa jotka niin ikhään auttavat tunteja laskematta.

Tuohon pääle vielä kaikki ystävät jotka auttavat ihan varmasti! Mutta mikä siinä avun pyytämisessä onki sitte niin vaikeaa? Ei haluta vaivata kiihreisiä ihmisiä? Ei haluta joutua kiitollisuuenvelkhaan? Peläthään että asetethaan ihmiset kiusallisseen tilantheesseen? Peläthään että näytethään jotenki heikoilta? Ajatelhaan, että kyllä tästä itte selvithään, eikä vielä ole niin paha tilanne? En tiä. Varhmaan sekotus kaikkea tuota. Omilta vanhemmilta ja sisaruksilta on ehkä helpompaa pyytää ja ottaa vastaan apua, mutta kyllä siitäki jääpii semmonen ikunen kysymys "Miten mie voin ikinä korvata tämän?"

Vaikka eihän sitä tartte korvata! Tai siis tietekki sitä toivoo, että auttaminen on vastavuorosta. Että minuaki autethaan jos semmonen tilanne tullee.  Parasta auttamisessa on kuitekki se, että voi ees hetkeksi helpottaa toisen tilannetta. Oli se sitte huolten tai muuttolaatikoitten kantamista. Mulle - ja varmasti muilekki - riittää se yks sana. "Kiitos". 

Toki kohtuus kaikessa. Avun pyytämisessä ja antamisessa. En mie pyyä kethään tänne mulle tiskikonetta tyhjenthään "ko mie en itte milhään nyt kykene", enkä sitte taas ihan pelkälä kiitoksella ala kääntähmään suomesta enkuksi kymmenen sivun selostusta hirsitalon rakentamisesta. Mutta eikhään meilä ole kaikila sen verran maalaisjärkeä, että tajuamma mikä on kohtuullista? No, ehkä ei kaikila. Aina on niitä jotka pyytää kohtuuttoman paljon. Ja niitä jotka antaa kohtuuttoman paljon. Se on niin subjektiivista.

Kun mietin tuota edellistäki viikonloppua, niin toki oisin pärjänny kotona yksin tyttöjen kans, mutta kun tiesin, että äiti ja isi mielehlään ottaa meät vastaan, ja ko tiesin, että mulla oli univelkaa jo pidemmältä ajalta, ja ko tiesin, että viikonloppu ois niin paljon helpompi ja mukavampi ko apukäsiä on ympärillä ympäri vuorokauen, niin miksi mie oisin jättäny tilasuuen käyttämättä? Ei mulla ole tarvetta testailla jaksamiseni rajoja ennen ko on oikeasti pakko. 

Laitama, ystävät, hyvä kiertähmään! Luppaama tähän heti uuen vuen alkhuun, että pyyämä rohkeammin apua. Ja myös tarjoamma sitä! Eihän sen avun tartte olla mikhään neljän päivän täyshoito tunturissa, vaan se voi olla vaikka vain lumityöt. Tai kyyti kotia. Tai pari tuntia lastenhoitoa. Tai koiranhoitoa. Tai kirjaston kirjojen palauttamista. Ja ehkä joskus se tiskikonheen tyhjentäminenki pelastaa jonku päivän.