Jäätelökalenteriarvio

Monen kaverin innottamana hommasin mieki itteleni Vanhan Porvoon Jäätelötehtaan jäätelöjoulukalenterin. Aivan ihana ajatuksena tämmöselle jäätelön suurkuluttajalle! Olen syöny ko. jätskitehtaan jätskejä muutaman kerran, ja ovat kyllä ollu valtavan hyviä. 

Mutta olin jostaki lukenu, että tässä joulukalenterissa on myös sorbetteja ja se vähän jännitti, että kuinkahan monta niitä lopulta on. Ajattelin, että varhmaan vain parina päivänä, ko eihän hyvänen aika sorbetti ole varsinaisesti jäätelöä! Kuten minut tuntevat (tai päivityksiäni lukehneet) tietävät, en voi sietää sorbetteja. 

Ilmeisestä sorbettiriskistä huolimatta, päätin ostaa ko. kalenterin. Sain sen puohleen hinthaan, ko vetkuttelin päätöstä joulukuun 1. päihvään saakka. Ja olihan sielä hyvä jätskejä. Toela hyviä. 

Mutta. 

SEITTÄMÄN SORBETTIA! Siis SEITSEMÄN!!!! Siinä on 7 sorbettia liikaa! HYI! Aivan hirveitä pettymyksiä olivat ne päivät. Varsinki ko muutamana sorbettipäivänä oli sattunu vastustahmaan muutenki. Ei auttanu niinä päivinä muu ko ajjaa lähikauphaan ja hakea lohutukseksi purkillinen jotaki kunnon tavaraa!

Sorbettien lisäksi kalenterissa oli viis jäätelöä, jotka meni lusikallisen jälkheen pakasteesseen oottahmaan sitä, että niitä käytethään lasten lahjomisseen. Näitä makuja olivat mm. sitruuna, glögi ja tyrni. Hyh hyh. (Ja kyllä, myös piparkakkujäätelö jäi syömättä, ko en jostaki ihmeen syystä niistä piparkakuista niin välitä ylipäänsä.)

Kun kalenterissa oli 24 jätskiä, 12 niistä jäi mulla syömättä, voihaan toeta, että söin niistä 12. Siis puolet. Ja vallan hyviä olivat ne. Ja ko ottaa huomihoon, että sain kalenterin 50% alennuksela, homma meni just oikein! 

Ja ymmärrän toki, että nämä on makuasioita. Olen kuullu, että jotku ihan tykkää sorbeteista ja sitruunajäätelöistä. Mie totesin, että taitaa olla mulla viissainta jättää tulevina vuosina jätskikalenterit kaupan althaissiin, ja tehä ittele oma. Tai kuten eilen Mirella-serkun kans suunnitelthiin, tehjään toisilemme kalenterit. Sillon vois olla varma, että joka luukussa on ehtaa tavaraa, eikä mithään sorbetteja. 

Mutta en todellakhaan aijjo boikotoijja Vanhan Porvoon Jäätelötehasta! Enemmän ko mielehlään vierailen heän jäätelönmyyntikärryilänsä, jolloin saan ITTE valita mähmäsimmät jäätelöt ja jättää sorbetit niile jotka niitä saattavat syä. 

Joulustressi ilman stressiä

Kyllä mie sanon, että se on siunattu asia, että nykysten on muotia olla ressaamatta joulusta! Sitä aivan niinkö pahala silmälä katothaan, joka mennee mölhäyttähmään, että on joku joulustressi. Joulusiivouksista ei kestä leikiläkhään mainita, ko jo joku tomhauttaa äkäsesti sanoa, että "tullee se joulu ilman siivouksiaki". Ittekkihän olen tuon lausseen sanonu monta kertaa, ja seison sen takana sataprosenttisesti!

No mutta vaikka sitä kuinka aattelee, että joulusta ei stressaa, niin jotenki sitä kuitenki haluaa, että maailma on valmis ennen joulupukin vierailua. Meilä ei ees ollu tänä(khään) vuona hulluna mithään valmisteltavaa (vain lumityöt, alakerran imurointi ja jouluruoan jälkiruoka), niin silti meinas vähän tulla hoppu ja stressi. Ehkä se on enempiki se totuttu mielentila, eikä "oikea" stressi. Ehkä se on se jännitys. Jotenki kaikki sitte rauhottuu vasta aattoiltana, vaikka kuinka yrittäis ja sais ottaa rennosti. Toissaalta, eipä se rauhottuminen tuntus rauhottumiselta jos ei ois hulinaa ennen sitä.

Kuten tässä koronan ja tämän meän pikkulapsiperheen sairastelujen myötä on totuttu, suunnitelmat hyvin useasti muuttuu ja perruuntuu. Niin myös tänä jouluna. Minun mummon piti tulla meile aattona, mutta eipäs uskallettukhaan häntä meille tua, koska toinen tytöistä on kipeänä. Kylläki jo toipumassa hyvää vauhtia, mutta pahimmassa taphauksessa ois tartuttanu mumhoon äkäsen taudin vanhainkodille vietäväksi, ja sitähän me emmä halunnu. Itkun kanssa piti se päätös tehä vaikka kuinka tilanne oli järjelä aateltuna selvä. Piti hyväksyä se, että hengaama mummon kans sitten esim. välipäivinä, jos lapset on terhveinä.

Olen mielestäni menestyksekhäästi pyristelly pois siitä ajatuksesta, että jouluna kaikki huipentus siihen jouluaathoon. Niin monena vuona olhaan tie sonnala ajettu ympähriinsä, että ehithään nimenomhaan jouluaattona olla kaikkien rakhaitten kans. Oma hohtonsa toki oli siinäki, mutta järkeä siinä ei ollu. Eikähän siinä lopulta ehtiny kunnola olheen missään. Osaksi varmasti lasten ansiosta, nykysten otethaan aika paljon rennommin nämä joulut, ja hyvä niin. Koko vuosi on aikaa olla ittele rakhaitten ihmisten kans. Ei pelkästään jouluna.

Toinen asia, mistä olen vähän aluksi tiedostamattaniki koettanu irtautua on liian vahvojen perintheitten luominen. Siihen liittyen mulla on aika ristiriitaset ajatukset, koska kuitenki noin ylheisellä tasola tykkään perintheistä ja koen niitten tuovan elähmään turvallisuuen tunnetta ja juurevuutta. Mutta sitten taas toissaalta minua ahistaa, että ois joitaki asioita, jotka ois pakko tehä tai suorittaa, jotta joku juhlapyhä ois onnistunu. Pahimmilhaan ne perintheet saattaa olla isoja stressitekijöitä. Tai jopa suuria surun aiheita, kun vaikkapa tiettyihin perintheissiin liittyvistä ihmisistä joutuu luopuhmaan. 

No, oli perintheitä tai ei, yhtä hyviä on kaikki joulut ja tavat viettää sitä jos sitä haluaa ja voi viettää. Yhtenä vuona se näyttää tältä ja toisena tuolta. Liiat suorituspaihneet on varsin muodikasta jättää ottamatta.

Eilen, jouluaattoiltana, nukkuhmaan mennessä jutelthiin tyttöjen kanssa siitä, kuinka mukava päivä meilä oli. Elsi totesi siinä hetken hiljaa oltuansa, että "Nyt alama sitte oottahmaan kessää. Pääsispä jo uihmaan." Voi rakas lapseni! Hän on selkeästi omaksunu ajatuksen, että joulu on ohi ko lahjat on jaettu. Meilä riittää siis vielä kasvatustyötä tässäki asiassa. Joulu jatkuu vielä, ja ennen ko uintikelit koittaa, on vielä monia hienoja juttuja koettavana. Ja monet stressit stressaamatta jätettävänä.

 

Juhlien jälkheen

Nyt on pian viikko kulunu meän superviikonlopusta. Lauantaina vietimä minun ja Tonin yhteisiä nelikymppisiä, ja seuraavana päivänä, sunnuntaina, meillä oli vielä keikka meän kasarirokkibändin, RockDivisionin, kanssa. Nyt on sitte makseltu univelkoja, joita toki oli lasten sairastelun takia kertyny jo entisestään. En voi muuta sanoa, ko että Luojale kiitos lapset oli terhveinä tämän viikon, että saima nukkua yöt! Parina iltana menin jo puoli kaheksan aikana nukkuhmaan, ja muinaki iltoina viimeistään yheksän aikhaan. Nyt, viikko myöhemmin, alkaa olo olla suht normaali. Ei ois kaksvitosena haitannu moiset valvomiset!

Me mietithiin pitkään, piämäkö juhlia vai ei. Korona tietysti mietitytti, mutta myös jotenki tuntu työhläältä alkaa järjestää mithään. Päädythiin lopulta siihen, että piämä suhteellisen pienimuotoset pirskeet, koska onhan se nyt, hyvänen aika, kuitenki juhlan aihe ko pyöreitä täytethään! Ja sitäpaitsi tuntu, että elämässä oli ollu niin paljon surua, että me haluthiin ja tarvithiin iloa.

Ja iloa saathiin! Voi että. Sitä saathiin niin paljon, että sitä riittää pitkäksi aikaa tulevaisuutheen! Yksin ei tietenkhään oltais saatu tämänkhään kokosia bilheitä aikaseksi. Järjestelyissä avainasemassa oli niin monet läheiset, ja itse juhlista tietenki teki juhlan ystävät, jotka olivat järjestäny elämänsä niin, että pääsivät meän kans juhlihmaan. Se ei ole ollenkhaan itsestäänselvää näinä aikoina, ko kaikilla on niin paljon kaikkea. Monelle tuon lauantain "vaphaaksi" järkkääminen oli melkonen palapeli. 

Isi on aina sanonu, että ilojuhlat täytyy itte ottaa ja järjestää, surujuhlat tullee tahtomattaki jokaselle. Näinhän se on. Meilä on kumma kulttuuri, että meile on äärettömän tärkeää, että hautajaisiin päästään vaikka mikä olis. Ei niin tärkeää työestettä, ei niin pahhaa saihrautta, eikä niin pitkää matkaa, etteikö viimiselle matkale tultas saattelehmaan. Mutta esimerkiksi just synttärijuhlista pois jäämiselle on paaaljon matalampi kynnys. Näin myös mulla! Vaikka lähtökohtasesti pyrin kyllä aina osallistuhmaan kaikhiin kissanristiäissiin mitä järkäthään. Tämä johtuu toki osaksi myös tästä omasta "fear of missing out"-syndroomasta, josta pyrin pikkuhiljaa erhoon... En yhtään siis väheksy hautajaisiin osallistumisen tärkeyttä, mutta miksi myös toisten järkkäähmiin ilojuhliin osallistuminen ei ole niin tärkeää? Enpä ossaa siihen vastata. Jotenki sitä ehkä aatelhaan, että juhliahan aina tullee. Hautajaisia on jokasella vain yhet. 

Joka kekkereihin ei tietenkhään kelhään ole mahollisuutta osallistua, ja päällekkäisyyksien ja sairastumisten lisäksi täytyy jokasen miettiä oma ja oman perheen jaksaminen. Ei niissä juhlissakhaan kannata tie sonnala ravata terveyden ja perheonnen kustannuksela! Jos on laaja ystäväpiiri, voi kaiken maailman kökkäjäisiä olla joka viikonloppu, jolloin aina ei ole mahollisuutta joka paikassa olla. Olkaamme siis armollisia ja ymmärtäväisiä!

Noniin, tämmöstä pirtsakkaa hautajais- ja synttäripohdintaa reilun viikon vanhalta nelikymppiseltä! Aika keski-ikästä, eikö? Viikon kestähneestä väsymyksestä huolimatta olen niin onnellinen viime viikonlopusta synttäreihneen ja keikkoihneen! Tässä jouluradion soidessa, ensimmäistä adventtikynttilää tuijjottaessa ja lasten leikkiä kuunnellessa aloin jo ihan varovasti miettiä kymmenen vuen päähän. Sitte vois ollakki oikein iiiiisot juhlat. Kututtais KAIKKI! Häätyyki alkaa suunnitella.

Ehkä kuitenki jatkan järkkäilyä tässä vaiheessa vain oman pääni sisälä. Tonille läväytän suunnitelmat pöythään sitte vaikka joskus kaheksan vuen päästä... 

Minun pikkusisko

Vuojesta 2020 tuli elämäni ensimmäinen vuosi, jolloin en nähny siskoani ollenkhaan. Siihen kun lissää sen, että meilä perruuntu muutama suunniteltu näkeminen ennen koronaa, ja sen, että piti oottaa, että saahaan kaikile rokotukset kunthoon, niin yhtäkkiä siitä oliki lähes 2,5 vuotta ko olthiin nähty. Kauheaa. Ihan kauheaa.

Kesälä päätin, että jos se minusta on kiini, meän perhe lähtee syyslomala Islanthiin siskon perheen luo. Ja näin tehtiin.

Mulla ja Emilialla on 1v 7kk ikäeroa. Mie olen vaalea ja Emilia on tumma. Luontheiltammeki olhaan ko yö ja päivä. Se, kumpi on yö ja kumpi päivä, vaihtelee. Lapsena me leikithiin kokoajan yhessä. Ja tapelthiin. Tapelthiin ihan hulluna ja tosi rajustikki. Teininä olthiin "vaikeasti selitettävässä sisarussuhteessa", mutta kuitenki tärkeimmät toisilemme. Aikuistuminen teki hyvvää, ja meistä tuli ihan parhaimmat ystävät. Elämäni onnellisimpia aikoja oli vuosituhannen alussa asua Emilian kanssa yhessä Överkalixissa, ja olla samassa vanhainkodissa töissä. Sille tiellehän Emilia sitten jäiki. Ruothiin nimittäin. Ja nyt Islanthiin.

Myönnän, että olen ihminen, joka mielehlään pittää langat käsissään, ja tykkään, jos ihmiset tekkee niinkö mie toivon. Kovasti koetin siis ehotuksillani ja ideoillani pittää rakhaan siskoni lähelläni. Mutta hällä oli omat ajatukset siitä, mitä haluaa, ja sen asian käsittely on ollu mulle ajoittain vaikeaa. Huonoina hetkinä olen ottanu jotenki henkilökohtasena loukkauksena sen, että minun pikkusisko haluaa asua mahollisimman kaukana minusta. Vaikka toki mie järjellä ajateltuna tiän, ettei asia niin ole. Mutta joskus ko on oikein ikävä, niin tullee semmonen katkeruus. Että elämä on valintoja, ja sisko on valinnu asua kaukana minusta.

No, eihän se elämä niin yksinkertasta ja mustavalkosta ole. On ihan tavallista, että ihmiset muuttaa sinne tänne ja perheet assuu eri puolila maata ja maailmaa. Olisinhan mieki voinu valita toisin. Jos muutamat asiat ois menny toisin, ois esimerkiksi täysin mahollista, että mie asuisin Kanadassa tällä hetkelä. Mitenkäs sitten Annukka pistäis suunsa? Vaatisinko, että minun siskon ja vanhempien ja kaikkien pitäis muuttaa lähele minua?

Kaikesta huolimatta, tuntuuhan se raskaalta ajatukselta, että minun rakas pikkusisko ja hänen mulle niin rakhaat lapset assuu meren takana. Siis jos sitä alkaa niinkö surkutella. Mutta en kyllä jaksa käyttää elämääni surkuttelhuun! 

Keskityn nyt siihen, että meilä oli aivan mahtava syyslomaviikko Islannissa! Meän lapset nautti kertakaikkihaan täysin rinnoin Emilia-mosterin (moster = ruottiksi täti, tai siis äidin sisko, ja siitä jääny tämä nimitys) luona olemisesta ja siitä, ko Emilia jakso hömpöttää heän kans. Ja olihan sielä paljon vaphaampaa ko kotona! Olhaan Emilian kans myös nimittäin ihan erilaisia huushollin pitäjiä, ja muutenki Emilia on sata kertaa rennompi monessa asiassa, joten Elsi ja Ulla nautti kaikesta vaphauesta ja hauskasta touhusta mitä Emilia keksi. Niin, ja hyvistä ruoista, joita Emilia aina loihti tyhjästä. Meilä oli se sama vanha työnjako, että Emilia kokkaa ja mie siivoan jäljet. Hyvin toimi!

Oli ihana tulla reissusta kotia, mutta kyllä oli samala niin ikävä. Ja on toki edehleen, mutta arki kaikkine flunssihneen ja velvollisuuksihneen ei anna armoa, eikä ikävässä piehtarointhiin ole aikaa. Onneksi. 

Elämä jatkuu. Mulla Rovaniemelä ja Emilialla Reykjavikissa. 

Silti me olhaan toisilemme olemassa, eikä ole mithään, mikä vois ikinä täyttää siskon paikkaa sydämessä.

Orastavaa kiittämättömyyttä torjumassa

Miten sitä niin helposti arjessa muuttuu hetkittäin kiittämättömäksi? Toissapäivänä taas havahuin tähän, ko puoliso tuli kaupasta myöhään illala. Mie nostelin tavaroita kassista ja jurnutin: "Viien kilon säkin ostit perunoita? Kukakhaan nämä kaikki syö? Ja mihin tämä ees mahtuu jääkaapissa?" tai "Ai tätä ruisleipää ostit? Eihän meile tätä ruukata ostaa." tai "Mitä ihmeen tuuttijäätelöitä? Mikset ostanu paketteja? Ai ostit niitäki? No hyvänen aika, ei kait näin paljon jäätelöä kannata tähän perheesseen ostaa ko siehän tiät että mie sitte syön ne!" tai "Miten tämä tiskikone on taas täytetty???"

Miten kiittämätöntä! Mulla on hyvä mies, joka hoitaa meän arjen asioita yhessä minun kans, ja sitte mie kehtaan (väsyksissä) olla nuin typerä. Onneksi huomasin ittekki! Jos mie olen kerta niin kranttu kauppaostosten suhteen, sillon minun häätyy itte käyä sielä kaupassa tai tehä itte se Prisman ruokatillaus. Mutta semmosella kranttuuella ihminen kyllä uuvuttaa ittensä aika nopeasti. Mitä väliä, mitä ruisleipää ostethaan? Pääasia, että lapsile (ja aikusillekki) on sitä leipää ylipäänsä! Ja mie voin hakea sen oikeanlaisen ruisleivän vaikka heti seuraavana päivänä kaupasta, jos se puolison tuoma on muka niin kauheaa. Ja eihän se ees ole. Piti vain päästä siittäki sanohmaan.

Niin. Olisko se elämä sitten jotenki enemmän onnellista, jos se puoliso toiski kaupasta vain kahen kilon perunapusseja ja täyttäs tiskikonheen samala laila ko mie (eli oikein)? No, ehkä juuri niissä hetkissä, ko kurkkaan eri lailla (eli väärin) täytethyyn tiskikonheesseen, tai ko riuhon auki jääkaapin alinta isoa lokeroa, joka on jumissa sen järkyttävän suuren perunapussin takia. Mutta muuten luulen, että onnellisessa kokonaiskuvassa näilä asioila on kovin vähän sijaa. Siis jos vain suostuu näkehmään ne kaikki muut asiat. Muut ko ne muutamat ostokset ja sen tiskikonheen täyttämisen. Ne sadat ja tuhannet asiat, jotka on hyvin!

Kaikenlaiset kiitollisuusharjotukset on kovasti muotia. Se on kyllä hyvä! En harrasta semmosia järjestelmällisesti, mutta olen oikeasti tänä syksynä päättäny tietosesti muistutella itteäni jatkuvasti niistä asioista, jotka on hyvin. Etten antais niitten väsyhneitten hetkien jurnutuksen ja valittamisen päästä valloihleen kovin pitkiksi ajoiksi. Se on kyllä ainaki tähän asti toiminu, vaikka ainekset epätoihvoon vaipumiselle ois ollu esim. elokuussa, kun tytöille kerty vain muutama hassu päiväkotipäivä räkätautien takia. 

Olen ottanu rytinällä alkahneen lukuvuojen (joka vielä tällä hetkelä on täyspäivästä) ja tyttöjen sairastelut suhteellisen tyynesti vastaan satunnaisia jurnutuksia lukhuun ottamatta. Suuri vaikutus on ollu paitsi hyvällä kesälomalla, myös Varpu Hintsasen kirjala, jonka luin heinäkuussa meän lomareissula. Valo, joka ei kadonnutkaan ravisteli minua kertakaikkihaan niin sisuskaluja ja sielua myöten, että sen mukana tulheet tuntheet ja ajatukset on kirkhaina mielessä edehleen näin syyskuussaki. Mulla ei ollu tarkotus lukea sitä kirjaa, sillä koin aiheen lapsen sairastamisesta ja menettämisestä liian raskaaksi. Meän lähisukhuun on ikävä kyllä 10 vuotta sitte osunu samanlainen "käänteinen lottovoitto" ko tässä kirjassaki, enkä halunu missään nimessä nostaa niitä tuntheita pinthaan. 

Mutta jostaki selittämättömästä syystä mulla tuli pakottava tarve yhtäkkiä tarttua tähän tarihnaan. Ja hyvä niin. Maailma näytti taas vähän erilaiselta sen lukukokemuksen jälkheen, ja mie toivon, että ne ajatukset, mitä kirjasta sain, pysyvät matkassa vielä pitkään. Ajatukset, jotka kyllä tiän, mutta en aina muista. Päällimmäisenä se, että elämää elethään niillä korteilla mitkä on jaettu, ja me itte päätethään miten me ne käytethään ja miten me niihin suhtauduthaan. Vaikka kaikki tuntheet on sallittuja, loppujen lopuksi kiitollisuus kantaa. Ei katkeruus. Mutta toki, "elämä ei ole joko - tai, vaan sekä - että."

Niin että joskus saapii ärsyttää se, että jääkaapin alalaatikon täyttää pottusäkki. Tai se, että pakastimessa on 20 täysin turhaa tuuttia. Niissäki hetkissä on hyvä muistaa, että asiat vois olla huonomminki. Vois olla, että puoliso ei kävis kaupassa koskaan.

Tai vielä pahempaa: Kävis kaupassa, ja tois sieltä jäätelön sijasta sorbettia. Tai korianteria.

Listoja pukkaa

Olipahan kesä! Nyt on kuitekki taas to do-listojen ja muitten listojen aika. Hyvä niin! Jotenki tässä sunnuntaiaamun kahvin ääressä tuntuu siltä, että ylipäänsä yhtenäisen tekstin sijasta listojen tekeminen tuntuu mielekhäämmältä. Tajunnanvirtaa luvassa!

Tässäpä siis lista (vaikka vain ittele muistiin) ihan sekalaisessa järjestyksessä ihan sekalaisista asioista,  jotka tämän vuen kesälomalta jäivät päällimmäisinä miehleen. Varhmaan muistan vielä monta lissää heti ko julkasen tämän tekstin...

- Meillä ei tarvi ennää kukhaan päivisin vaippoja!!!! WUHUU!

- Elsi oppi loppukesästä pyöräilehmään! (Ja samalla äiti alotti taas juoksuharrastuksen vuosien tauon jälkheen.)

- Ulla alotti kunnolla potkupyörälä harjottelun. Hällä tosin enemmän kiinnostais hypätä suohraan polkupyöräihlyyn...

- Hellepäivien rantareissut evhäihneen. Ja uima-althaissa likoamiset millon missäki. 

- Ilmalämpöpumpun hommaaminen. Aivan paras sijotus ikinä!

- Mökkireissut! Ja mm. ystävien spontaani vierailu sinne.

- Trampoliinin tuoma ilo! (Ja tappelut...)

- Ystävien vesipuiston tuoma ilo!

- Kasarirokkikeikka ja kaikki sitä varten reenaaminen. Ja siitä koitunu ILO!

- Läpsyt Haisulin kanssa ja halit Muumimamman kanssa Muumimaailmassa.

- Elsin 6 tunnin "aamu-uinti" Turun Caribiassa. 

- 10-vuotishääpäiväreissun juhlaillallinen Finnjävelissä Helsingissä.

- Vihdoin We will rock you-musikaali, johon liput oli ostettu jo joulukuussa 2018.

- Hetket Kirkkolammen jätskikiskala. Ja sielä se "kiva jätskikiskasetä, joka antaa meile aina jäätelöä".

- Koronarokotukset.

- Elsin kultakalat-uimakoulu SantaSportila.

- Viimisen lomaviikon valtava suru rakhaan Lasse-sedän nukkuessa ikiunheen. Tämä on se raastavan kova hinta siitä, että suku on niin läheinen ja rakas. 

- Menetystä ja surua käsitelthiin myös tädin rakhaan miehen, Eeron, kauhniissa muistotilasuuessa viikko Lassen poismenon jälkheen. 

Elämä. Iloa ja surua, ja kaikkea siltä väliltä. 

Siksipä sitte vielä ihan muutama random-asia, jotka on tässä noussu puhheissiin sielä sun täälä:

- En tykkää, että olen alkanu käythään tuota random-sannaa ko puhun suomea. Mutta se nyt vain tullee vahingossa. Hyi.

- En tykkää dinneri-sanasta yhtään. Se on illallinen! Tai päivällinen! Pelkään, että alan käyttää sitä vahingossa, niinkö tuota random-sannaa.

- Edellisistä tuli miehleen, että en myöskään tykkää siitä, että koska-sanan perhään laitethaan pelkkä substantiivi. Siis esim. että "Minun on pakko juosta, koska kiire!", eikä että "Minun on pakko juosta, koska minulla on kiire." Mutta kauhukseni huomaan, että alan tottua siihen! Herra varjele minua tältä! Pelkään, että kohta alan käyttää sitä... 

- Tiän, että yllämainitut kieliärsytykset ovat ihan höpöjä.

- Olen ostanu liikaa jarrusukkia tytöile. He eivät tykkää niitä käyttää, ja niitä on meilä ihan hulluna. 

- Meilä on myös liikaa kesämekkoja. Vaikka oli hellekesä, huomathiin, että ne on aika epäkäytännöllisiä mm. leikkipuistoissa yms. 

- Kaduttaa, että olen heittäny roskiin lähes kaikki bändipaijjat, joita nuoruuessa käytin.

- Toukokuun alussa keittiön tasolle kaapista nostetut muumimukit eivät vieläkhään, lähes neljän kuukauen jälkheen, ole löytäny tietänsä varastoon. 

Valmistujaishumua

Reilu kuukausi sitte istuin neuvolassa kamalan aamun jälkheen uupuhneena ja itku kurkussa. Ja vähän poskilaki. Väsytti ihan hulluna. (Kts. kuukauen takanen kirjotus.) Kaikki tuntu aivan toivottomalta. Ja ihan vain itse asettamieni tavotheitten ja aikataulujen takia. Tuolloin päätin ottaa aikalisän ja levätä. Kannatti!

Tänhään join nimittäin kolmatta kertaa tällä kesälomala aamukahvini niin, että sain vain jua sitä aamukahvia. Ei ollu huono omatunto eikä stressi tekemättömistä oppimistehtävistä. Viimiset pari viikkoa olen pääsääntösesti aikasin aamusin ja myöhään iltasin tehny pikkuhiljaa, rivi kerrahlaan viimisen opintojakson viimistä esseetä. Yhtäkkiä huomasin, että loppu alkoki häämöttää. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sitte kirjotin työn lophuun täysin yllättävän inspiraatiopuuskan vallassa.

Sinänsähän kyse ei ole sen isommasta ko psykologian perusopinnoista, mutta mulle tämän paketin tekeminen muodostu lopulta todelliseksi vuorenvallotukseksi. Ajoittain on tuntunu, että koko universumi on minun opintojen tekemistä vastaan. Kesäkuun alussa opiskelu oli järkyttävän nihkeää. Väsyny pää ei tajunu mitä luki eikä tienny mitä kirjottaa, ja yhen sivun lukemisessa saatto kestää tuntiki. 

Kun eilen "Äitin tekstinkäsittelypalvelu Oy" ehti laithauttaa otsikot ja sivunumerot viimisen opintojaksoni esseissiin oikeaoppisesti kohihleen, ja pääsin palauttahmaan ne vihonviimiset 32 verellä, hiellä, kitinällä ja kyynelillä kirjotettua sivua, tunne oli aivan ko ois avaimen maailmanrauhaan keksiny! Sillä kertaa enterin painaminen värisytti koko kroppaa!

Miten sitä saattoki olla niin eri fiilis reilu kuukausi sitte!!?? Haluan tässä nyt muistuttaa itteäni, että väsyny ihminen on... no, VÄSYNY! Ja sillon pittää levätä! Kun päätin sen aikalisän ottaa, ja lommailla vain ja unohtaa hetkeksi koko opiskelut, niin tilanne laukesi. Pari viikkoa lepoa ja lomailua autto siihen, että olin paitsi kiva äiti ja puoliso (ainaki omasta mielestä), mutta myös innokas (tai no, innokhaampi) opiskelija. Kun luovuin itte itteleni asettamista paihneista, pää alko taas toimia. 

Sattumoisin ystävät tuli lomareissulansa meile ex tempore -vierailulle juuri nyt, ko olin saanu hommat pakethiin, ja mehän sitte juhlistethiin tätä minun projektin päätöstä aivanko tässä ois tärkeämpiki virstanpylväs saavutettu. Valmistujaiskukat ja kaikki sain! 

Kiitos! Nyt on hyvä mieli! Opintopisteitä tuli virallisesti 25, mutta henkisiä pisteitä ainaki kymmenkertasesti!

Rennosti ajelehtien

Tänä aamuna mökkirannan uimavahti nautti tomaattijuustoleipänsä vauhissa rannala yöpaita päälä. Niin oli kiire Elsilä heti herättyänsä järhveen likoahmaan. Ulla jäi mielehlään nauttihmaan muitten jakamattomasta huomiosta terassille ja köllihmään riippukeihnuun. Olipa taasen niin mukavia ja lepposia päiviä! Kaiken kruunasi rakhaat ystävät, jotka tuli yllättäen oman kesälomareissunsa lomassa meän mökile kylästelheen! Kauan eläköön spontaanius!

Tämän kesän teema on meilä(ki) ihan tietosesti ollu suunnittelemattomuus. Aika laila aktiviteetti kerrahlaan on päätetty mitä tehhään, minkä on osaltansa toki mahollistanu nämä kelit. Aurinkoisina päivinä on helppo vain ajelehtia paikasta toisseen. Tai no, lasten kanssahan se ei ehkä ole niinkhään ajelehtimista, vaan enemmänki sirkuksen siirtämistä paikasta toisseen. Hauskaa, ko päivän ohjelmassa ei varsinaisesti ole mithään, mutta illala huomathaan, että onki tehty kaikkea! Leikkipuistotreffejä, retkiä jätskikiskale, rantaelämää, kylästelyä, pyöräilyä, pyöräilyharjotuksia, kirjastossa käyntiä, tramppaa, piha-althaassa riehumista... On syöty mitä sattuu. Nakkia ja tortillasipsejä. Mansikoita ja pensasmustikoita. Melonia ja smoothiepusseja. Ja jäätelöä!

En halua kaunistella liiaksi, joten totean vain välihuomautuksena, että kyllä, kitinää ja kapinaa on mahtunu meän ajelehtimissiin myös. Aina eivät ole evhäät tai jätskit maistunu, ja monesti ovat tytöt halunnu tehä täysín eri asioita, jolloin neuvottelut on saattanu olla hyvinki räiskyviä. Mutta ne tilantheet ei ole jääny päällimmäisinä miehleen, joten eikö se kerro jotaki? 

Kuinka elämänmakusta menoa, ko ei aina kaikkea suunnittele niin justiinsa! Väitän, että lomailu on tehny ko tehnykki taikojansa minun(ki) päässä, ja kokonaisfiilis on muutaman viikon takasseen verrattuna niin paljon rennompi ja ilosempi. Ja pakko myöntää: sen näkkee lapsistaki. Toki, hyvilä keleillä ja lomala kaikki vain ON helpompaa. Ainaki pikkusen.

Ja vielä on lommaa jäljelä! Kuinka mahtavaa!

Tänhään tulima mökiltä kotia. Kotia ilmalämpöpumpun tykö! Ja porthaila oottivat woltatut pizzat. Elsi kylläki ilmotti tulomatkala autossa, että hän ei sitte halua mithään "tilattua ruokaa" vaan haluaa, että "jotaki keitethään itte", ja varmuuen vuoksi vielä näytti kauhanpyöritysliikettä käelä. Voi pientä! Alkaakohan olla nakki- ja kebakko-kiintiö täynä?

Huomena tämä äiti ajelehtii kauphaan ja spontaanisti keittää itte jotaki. Rennosti.

Kalhiit kotimaiset mansikat

Ostin toissapäivänä elämäni kalheimmat mansikat. 37 € / 3kg. Mutta ei haitannu yhtään. Ne oli elämäni parhaimmat mansikat. Olin just ennen sitä päättäny, mikä on elämässä tärkeintä. Taas.

Niin, että jokohan se alkais tulla selväksi?

Alotethaanpa tarinan alusta. Mie en ole somessa tästä huuellu, mutta olin siis (korona)kevhään opintovaphaala, ko halusin suorittaa psykologian perusopinnot. Homma alko mukavasti, ko Ulla nukuskeli pitkiä päikkäreitä ja mulla oli virtaa iltasin ja aamusinki lukea tentteihin ja paukutella esseitä. 

Sitte tuli koronakriisi, ja Elsi jäi tietekki päiväkodista pois, ko mie olin kotona, ja siihen se hyvin alkanu opiskelu sitten lopahti. Tehin minkä kykenin, mutta en saanu koko pakettia valhmiiksi. No, aattelin, että tehen loput hommat sitte työn ohessa myöhemmin. Opinto-oikeutta kuitekki oli yhteensä 1,5 vuotta. 

No, lukuvuosi meni miten meni (kts. edellinen blogikirjotus) ja mie en todellakhaan saanu suoritettua niitä opintoja lophuun. Nyt kun päivätyöstä alko kesäloma, asetin itteleni deadlinen, että juhannukseen mennessä on se perusopintojen paketti saatava valhmiiksi, jotta päästään sitten perheenä viettähmään yhteistä lommaa! Tytöt päiväkothiin ja mie työpaikale kirjothaan esseitä. No problem!

Kuinkas kävikhään heti ekala lomaviikola? Flunssa tuli talhoon, ja opiskelu muuttu sairastuvan pyörittämiseksi. Voitte kuvitella missä huiteli tämän talon emännän kireyskäyrät. Ja väsymyskäyrät. 

Toissapäihvään saakka pietin ko hukkuva oljenkorresta kiinni itte asettamastani deadlinesta. Juhannukseksi täytyy olla opinnot purkissa hinnala millä hyvänsä. Jos ei ole, olen täysin epäonnistunu elämässä. 

Ironista kyllä, sillä hetkelä juuri olin lukemassa esseetä varten terveyspsykologian kirjaa ja siitä lukua, jossa käythiin läpi stressin vaikutuksia terveytheen. 

Väsymys - siis varhmaan koko edeltävän lukuvuojen ja viimisten viikkojen väsymys - saavutti lakipisteensä toissa-aamuna muhevan joukkoitkupotkuraivarisession muodossa heti herräämisen jälkheen. Sattumoisin samana aamuna oli myös Ullan neuvola. Meän ihana terkka kysy, että miten mennee. Siinä ko kaiken kertyhneen uupumuksen, väsymyksen, kärtyämisen, pingottamisen ja stressin oksensin ulos, tajusin, että nyt on jälleen kerran laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Näin ei voi jatkua yhtään sekuntia ennää.

Siirsin PÄÄSSÄNI opintojen deadlinea heinäkuun lophuun (mihin saakka mulla todellaki ON sitä opinto-oikeutta). Tilanne laukesi samalla sekunnilla. Mikä helpotus! Lapsetki oli jotenki heti paremmalla tuulela. Miten niin muka olivat aistinu minun kireyden?

Oli kova pala silloin vuosi sitten koronakevhäänä myöntää, että en jaksa hoitaa sekä opintoja, että lapsia. Oli kova pala myöntää, että en jaksanu tehä opintoja töitten ohessa. Nyt oli kova paikka kolmannen kerran myöntää, että en jaksa. Oli kova paikka taas huomata, että minun täytyy muuttaa suunnitelmia, ja että en voi kaikheen elämässä vaikuttaa. Siis esim. lasten sairastelhuun.

Mutta oisinko taas oppinu jotaki? Kasvanu pari senttiä ihmisenä? Näin hauan ajatella.

Kalhiit kotimaiset mansikat maistu toissailtana paremmalle ko ikinä! Tehtiin koko perheele iltapalaksi minimansikkakakut ( = pannaripalat, kermaa ja mansikoita). Menin aikasten nukkuhmaan, enkä jääny paukuthaan esseitä. Saman tein eilen illalaki. 

Nyt, hyvin nukkuhneena, napsin viimisiä herkullisia mansikoita siitä kolmen kilon satsista aamukahvin kans. Näin on hyvä. 

Tyhjä takki

Olipahan lukuvuosi. Huh huh. Takki on niin tyhjä. Onko se aina tuntunu tässä vaiheessa näin tyhjältä? Aina ko lakkiaispäivä on illassa? En kyllä muista ihan tämmöstä totaalikoomaa, vaikka ainahan sitä varhmaan jokanen ennen lomansa alkua asennoituu kaatuhmaan nokallensa kun se viiminenki työpäivä vihdoin on päätöksessä. 

Jotenki tästä lukuvuojesta päällimmäisenä kaikesta ilosta ja onnesta huolimatta jäi miehleen se loputon räpeltäminen sairastelujen, koronatestien ja töitten ristitulessa. Jatkuvasti säädethiin kalentereita Tonin kanssa, ja mietithiin kumpi voi jäähä kotia, ja missä vaiheessa läpsystä vaihto, ja Mumma ja Mummi autto aina ko pysty. Koko lukuvuona toukokuu oli ainoa kuukausi, jolloin kukhaan tässä perheessä ei sairastanu. Huoh. Haluan silti taas mainita, että olen kuitenki suunnattoman kiitollinen, että sairastelut on ollu vain ohimeneviä räkätauteja. Ihan oikeasti olen kiitollinen! Enkä oikeasti valita. 

Mutta silti. Saanko sanoa, että mehut on puristettu tästä naisesta? Ainaki melkein. Ko eikhään sitä valitteluista huolimatta ole vielä sentäs muutama tippa jäljelä. Kyllä tästä taas voimat pallautuu loman aikana, mutta varmuuen vuoksi päätin, että ens vuesta ei saa tulla samanlaista ko tästä vuesta, ettei sitten lopulta ajauduta siihen, että ne viimisetki tipat oikeasti puristethaan. Ettei nokan etheen nouse sitä seinää, jonka yli ei ennää kykene kiikkuhmaan.

Haluan olla tyttärilleni parempi äiti. Vähemmän kireä. Vähemmän väsyny. Leikkisämpi. Ilosempi. Haluan olla parempi vaimo. Vähemmän omissa ajatuksissa. Vähemmän viulunkieli. Hauskempi. Kiinnostuhneempi. 

Haluan myös olla parempi itteleni. Haluan tuntea olevani energinen. Ilonen. Rento. Hauska. Kiinnostunu.

Siksi päätin, että elokuusta lähtien tehen 80% työaikaa. Se ajatus helpottaa nyt kovasti, koska muuten pelkäisin vain kokoajan, että ens lukuvuesta tullee samanlainen ko tämä tänhään päättyny. Toki toivon ja rukkoilen, että pahimmat sairastelut ois nyt takana, mutta eihän tästä elämästä koskaan tiä. 

Mieli on siis väsymyksestä huolimatta kevyt. Korjaus- ja arviointityöt jatkuu ens viikola, mutta pää on silti jo lomala. Olen onnellinen. Ennen kaikkea siksi, että tästä lukuvuojesta selvithiin. Suurin kiitos siitä kuuluu puolisolle, tukiverkostolle, työkavereile ja esimiehele. Miten voiki olla niin paljon huipputyyppejä ympärillä!

Onnellisena tästä kaikesta istuin tänhään meän koulun ylioppilasjuhlassa. Mietiskelin ja nautiskelin. 

Nautiskelin ehkä eniten siksi, että sain istua kaks tuntia ihan rauhassa. Ilman, että kukhaan tartti minua mihinkhään. 

#päiväkotiasemapäällikkö

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olen elämäni aikana saanu lukemattomat kerrat kokea yhteisöllisyyttä ja sen voimaa erilaisissa tilantheissa. Isommassa ja pienemmässä mittakaavassa. Tiihviimmässä ja väljemmässä porukassa. Olen suunnattomasti nauttinu niistä kokemuksista. Jopa joskus vähän liikaaki. Liikaa siinä mielessä, että kun kokemus on ohi, suru ja tyhjyys on suuri. Vieläki muistan, kuinka kova pala oli lähteä esimerkiksi rippileiriltä, kun tiesi, että semmosta kokemusta ei ikinä ennää missään tule. Ja että vaikka ne ihmiset ei katoakhaan maan päältä, niin silti kaikki on "ulkomaailmassa" ihan erilaista, eikä sitä samanlaista kanssakäymistä sen saman porukan kanssa koskaan ennää tule.

Olen taas kerran keskelä tämmöstä äärettömän hienoa yhteisöllisyyen kokemusta. Aivan erityistä semmosta. Tämän kokemuksen tarjoaa meän lasten päiväkoti. Tai siis MEÄN päiväkoti. Niinki arkinen asia, ko lasten päivähoito, on saattanu yhteen ihan uskomattoman porukan, jolla toteutethiin jälleen kerran aivan upea musikaali tänä viikonloppuna. Siis yhessä päiväkodin lasten, henkilökunnan ja vanhempien kanssa. 

Tämä musikaalihomma on tässä päiväkodissa perinne, ja nyt toteutettu oli järjestyksessään 23. Vois helposti aatella, että henkilökunnalaki tuomosen järkkääminen on jo ihan liukuhihnahommaa, mutta ei! Tai siis tietenki kokemus näkkyy järjestelyissä, mutta vain hyvälä tavala. Vaikka talossa on jo pitkä kokemus moisen projektin vetämisestä, kokoajan on ollu vahvasti semmonen yhessä tekemisen meininki. Jokanen on saanu osallistua omien kykyjensä ja mahollisuuksiensa mukhaan. Ideoita on pyyetty ja jaettu.

Ja upea musikaalihan siitä taas tuli. Kaikki tehtiin porukassa. Itte. Jopa musikaalin biisit on säveltäny ja sanottanu päiväkodin työntekijät! Käsikirjotus. Lavasteet. Puvustus. Koreografiat. Bändi. Kuoro. Valokuvaus. Ohjelmalehtiset. Graafinen suunnittelu. Äänentoisto. Miksaus. Arvonnat. Leipomuksia. You name it! Niin paljon lahjakhaita ihmisiä mahollistamassa koko homman.

En vois olla onnellisempi, että - jos vain Luoja suo - meän perhe saa olla osa tätä erityistä yhteisöä vielä monta vuotta! On ollu niin upeaa seurata omien lasten kasvua ja innostusta näitten projektien myötä. Eilen illalla musikaalin jälkimainingeissa naurethiinki vanhempien kanssa, että ihan jo pelkästään siksi vois toivoa lissää lapsia, että sais osallistua tämän päiväkodin juttuihin mahollisimman pitkään! 

Nooh, aikansa kutaki! Sen viisauden olen tässä elämässä jo aika hyvin sisäistäny. Mutta silti, kyllä mie jo vähän valhmiiksi suren sitä päivää, ko joudun tämän yhteisön jättähmään. Niin mahtava meininki. Mahtavia ihmisiä. Ystäviä. 

Tiän kuitenki, että kuten vaikkapa siitä rippikoulusta, tästäki yhteisöllisyyen kokemuksesta jää minun elähmään vahva jälki. 

Ja ystävät. 

Ja tallentheet musikaaleista ja konserteista, joissa meän lapset essiintyy. 

Lomaviikon hitit ja hutit

Edellisen tekstin jälkheen kunnostauduin entisestään ei-sanan sanomisessa. Voimieni tunnossa ja arvot kirkastettuani uhkuin voitontahtoa, ja olin valmistautunu vastaahmaan "ei" oli kysymys mikä hyvänsä! Nooh, kun ne ekat kieltäytymisen hetket sitte oli käsilä, kävin vanhasta tottumuksesta mielessäni läpi myös ne vaihtoehot, mitä tapahtuis, jos suostuisinki. 

Onneksi pysyin lujana! Sitä olen tässä hiihtolomala kiitelly! Tämä loma meni nimittäin mulla sairastaessa, joten voin vain kuvitella sitä kärtyämisen ja stressaamisen määrää jos ens viikola ois eessä vielä ylimääräsiä hommia töitten lisäksi!

Rehellisyyen nimissä kärtyä ja stressaamista on ajoittain ollu ilmassa ilman tulevia ylimääräsiä hommiaki. Sen verran on nimittäin pistäny harmithaan tämä sairastelu. Jotaki pikku juttuja olis pitäny saaha hoijjettua (jäämistöä niiltä ajoilta ko vielä sentäs joskus vastasin myöntävästi), mutta eniten ottaa päähän, että en ole voinu käyä mummon tykönä. Vähän tympäsi myös, että laatuaika perheen kans jäi ajaksi perheen kans. Ilman laatu-etuliitettä. Mutta hyvänen aika, ainaki olhaan oltu yhessä, ja läsnäolo kaikissa väreissänsä on ollu aitoa!

Muistuttelen myös itteäni siitä, että ei se laatuaika tarkota (aina) sitä, että järjestethään joku hillitön perheseikkailu. Ihan yhtä laadukasta voi olla (kahen minuutin) piirustushetki keittiönpöyän ääressä. Ja eihän siitä laatuajasta piä paihneita ottaa! Tai ainaki kantsii muistaa, että laatua on monenlaista. 

Oikeastaan ärsyttää koko "laatuaika"-sana!

Eilen oli hiihtolomaviikon perjantai, ja minun eka suht terve lomapäivä. Tästä johtuen heti aamusta tuntu, että "nyt lähtee!" Suunnitelthiin touhukasta ohjelmaa päiväksi, yhtenä huippukohtana kiva lounas grillikodassa. No, menemättä yksityiskohtiin, suunitelmat jäi suunnitelmiksi. Tai no, lounas oli grillikodassa, mutta kiva se ei ollu!

Joskus mennee niin, että huono päivä on huono alusta lophuun asti, ja asia korjaantuu ainoastaan sillä, että uusi aamu koittaa. ONNEKSI eilen ei ollu semmonen päivä. Päikkäreitten jälkheen alotethiin päivä uuestaan, ja maailman epäidyllisin aamupäivä vaihtu maailman idyllisimmäksi iltapäiväksi. Hitsi me pistethiin parastamme! Pamhautethiin tulppaanit pöythään, leivothiin sämpylöitä ja tehtiin pizzaa. Päivän päätheeksi käythiin vielä koko perheelä hiihtolomareissussa. Nimittäin tuossa 350 metrin päässä koulun pihassa, missä luistelthiin, hiihethiin ja keinuthiin. Ja toki ennen näitä aktiviteetteja syöthiin kaikki evhäät.

Kotia iltapalale tuli ilonen perhe. 

Tänä lauantaiaamuna, rauhattoman ja lyhyehkön yön jälkheen, tietynlainen herkkyys leijailee ilmassa. Semmostahan se välilä on. Mutta onneksi aamun lastenohjelmat näyttää kiinnostavan ainaki hetken. Sitte alethaanki tekheen tästä päivästä laadukasta. Eli parasta, mihin just tänhään pystythään! 

Mua kuule äiti

Miksi se on aina se perhe, jonka yhteisestä ajasta olen valmis tinkihmään? Miksi mie olen valmis ottahmaan ylimääräsiä hommia, vaikka mie tiän, että se tarkottaa suohraan vähemmän aikaa perheele? Tätä mietin taas kerran viime viikonloppuna, ko piti touhuta perheen kesken kaikkea, mutta mulla "oli ihan pakko" hoitaa muutamat hommat, joihin sitte meniki yllättävästi tuntitolkula aikaa. 

Miksi se, että haluaa viettää lastensa ja miehensä kanssa aikaa, on jotenki muka huono syy sanoa "ei" ylimääräsille hommille? Mie en voi käsittää!

Vaikka kyse ois vain jostaki pienestä jutusta, vaikkapa vain yhen sähköpostin lähettämisestä, niin seki vaatii sen, että istuu alas ja muotoilee ja yhtäkkiä siihen onki menny puoli tuntia. Ja ko niitä "pieniä juttuja" on monta, niin hupsista! Koko lauantaiaamupäivä on menny niitten "pikku juttujen hoitamisseen" ja / tai niistä stressaamisseen ja niitten takia kireänä olemisseen.

Olen tullu paremmaksi ein sanomisessa, vaikka vielä on matkaa. Mutta taijjan ottaa nyt loppukirin. Minun lapset on pieniä vain tämän yhen kerran. Nyt, jos koskaan, on pakko oppia itte ne rajat asettahmaan, koska eihän niitä ossaa kukhaan toinen ihminen mulle - minun elähmään - asettaa. Eiköhän seki aika taas tule, että on aikaa vastailla enemmän "kyllä" kodin ulkopuolela, mutta nyt se on tärkeää täälä kodin seinien sisäpuolela. "Kyllä, mie tulen kattohmaan ko sie tehet palapeliä." "Kyllä, mie tulen leikkihuohneesseen juohmaan sinun keittämää kahvia ja sinun leipomaa kakkua."

Ihan liian monta kertaa vastaan tytöile, että "Oottakaa, äiti tullee ihan kohta." tai että "Äiti kirjottaa vain tämän yhen viestin." tai että "Äitilä on nyt kokkous menossa." Ihan liian monesti menetän hermoni ko lapset kiukuttellee. Tottakai äitiki saapi kiukutella ja hermostua. Sitte vain pyyehlään antheeksi. Mutta jos mie tiän millä keinoila niitä hermostumisia saapii vähemmäksi, niin miksi mie en käyttäis niitä keinoja?

Jouluaattoaamuna istuin Mehiläisen drive in-koronatestausjonossa ja kuuntelin radiota, ja sieltä tuli Ylitalon Tarjan "Mua kuule äiti" (säv. ja san. Seppo Leino). Kaikkihan itkee, ko tuon laulun kuulee. Ja niin itkin mieki. Taas. Vaikka olen sattuhneesta syystä osanu tuon ulkoa jo joskus kolmevuotihaana. Siinä koronajonossa se iski siehluun. Äitinä. Mie itkin niin että koko auto oli ihan huurussa. Aivan ulisin. Onneksi ennen minua oli vielä monta autoa. 

Mutta kyllä siinä testaaja katto, että on paha tauti tällä.

"Oi äiti, voitko hetkisen

sä viettää kanssain leikkien?"

Näin pyytää lapsi äidiltään,

on katse kirkas silmissään. 

"Voi kulta, varmaan tiedät sen,

mun täytyy mennä, ehdi en!"

Pois kääntyy lapsi murheissaan,

vain pieni nalle seuranaan.

Näin yksin lapsi huoneessaan,

vain nalle on häll' seuranaan.

"Mua kuule nalle-ystäväin,

sä oothan aina lähelläin.

Mä toivon, että äiti vois,

mut äiti on niin paljon pois.

Mun äiti kaikkein tärkein on,

oon ilman häntä onneton."

Mut kerran lapsi sairastuu,

ja vieras hoitaa - kukas muu. 

Ei ehdi äiti kiireiltään, 

ei lasta pientä hellimään.

Kun sitten koittaa päivä uus,

on ympärillä hiljaisuus.

Nyt nalle yksin olla saa,

on lapsi mennyt rajan taa.

Nyt vasta äiti huomaa sen,

pois päänsä kääntää itkien.

Mut saada ei voi takaisin,

pois on - pois kaikkein kallehin.

Sujuva(mpa)a arkea

Arki. Jes! Aivan parasta! Mutta. Siinä on useampi kohta, jolloin olhaan varsin ohuella jäälä. Kaikki hyvä saattaa hetkessä rysähtää jäistä läpi ja siinä sitä sitte olhaan. Ainaki meän perheessä. Ohuimmat jäät ovat arkiaamuissa ja arkipäivän jälkheen kotia tulemisissa.

Kun mie alotin äitiysloman jälkheen työt syksylä ja molemmat tytöt lähti päiväkothiin, me päätimä jo heti aluksi, että aamuista yritethään keinoila millä hyvänsä tehä hyviä. Että vaikka lapset kiukuttelis, niin aikuset ei lähtis siihen matkaan, ja ilosia olhaan vaikka väkisin. No, ei tässä sentäs aivan ihmeissiin pystytä, mutta täytyy sanoa, että (useita) poikkeuksia lukhuunottamatta me olhaan onnistuttu suht hyvin! Ja yksi iso syy on se, että me laitama aina illala kaikki vetosolhmuun. Siis aivan kaiken, mikä on mahollista laittaa. Evhäät töihin valhmiina tietylä hyllylä jääkaapissa, kahvipannu ladattuna, ja vaatheet valhmiina. Tyttöjen vaatheet oottaa aina heän omissa nojatuoleissansa ja ne puethaan pääle samala ko katothaan pätkä muumeja. Ulkovaatheet on valhmiina etheisen lattialla, ja niitten pukeminen on aina se herkin kohta. Siinä tullee varsin hyvä treeni jos jompi kumpi päättää heittäytyä hankalaksi. Siinä on myös hyvä treenata sitä "aikuset ei lähe siihen matkaan"-periaatetta. Kyllä me joskus mietimä, että sama kait se ois pukea jo kaikki valhmiiksi illala. Siinähän se ois hyvä ja lämmin nukkua etheisen matola ulkokampheet niskassa. Aamula vain kengät jalkhaan ja menoksi!

Syksyn aikana huomathiin, että ne päiväkodista ja töistä tulemiset on myös haastavia. Kaikkia väsyttää ja kaikila on nälkä. No, väsymystä ei oikein siinä vaiheessa voi muutako sietää, mutta nälkä täytyy saaha pois mahollisimman äkkiä. Ihan liian monta kertaa alethiin paniikissa, raivossa ja kiljuvassa nälässä laithaan sitä ruokaa vasta ko tulima kotia. Monena viikkona meät pelasti Mumma, joka laitteli meile ruokia valhmiiksi, ja muutaman kerran saathiin jopa ittekki sunnuntaina laitettua useampaa ruokaa seuraavaksi viikoksi. Ihanilta mammaystäviltä sain monia hyviä vinkkejä, mitä kaikkea voi nopsasti loihtia ja minkälaisia ruokalistoja suunnitella. 

Kun alko tämä uusi vuosi, me päätethiin yrittää sunnuntaikokkailua ihan tosissaan. Aatelthiin, että seuraavasta viikosta ei koskaan tiä mitä se tuo tullessansa, mutta sen voi päättää, että mitä syöhään.  Syötävä on kuitekki joka päivä. Nyt olen kahtena sunnuntaina tekassu seuraaville viikoile ruoat sekä töihin että kotia, ja ei siinä kuulkaa mene ees kauan. Siis jos ei nyt mithään kovin monimutkasia ala tehä. Monimutkasia ei meikäläisen pöperöt toelakhaan ole. Ihan perussettiä. Pikkuhiljaa kasvaa myös pakastimen reservi, ko sinne laittelen esim. keittoja ja semmosia, niin saa sitte sieltä ottaa niinä viikkoina ko olhaan vaikka viikonloppu jossaki reissussa, eikä kokkailuile ole aikaa. 

Ja eihän sillon sunnuntaina lopulta tartte välttämättä kokata ko 2-4 ruokaa, jos aattelee, että ma-to syö sunnuntaina laitettuja ruokia, tai parina päivän sammaaki ruokaa, ja jos sitte perjantaina vois tilata vaikka pizzat tai hampparit, tai niinkö nyt perjantaina me tehtiin tortilloja. 

Ruokhaan liittyvä helpotus on meile ollu myös ruokaostosten tekeminen netistä. Sitä palvelua olhaan nyt käytetty lähes viikottain loppuvuesta lähtien, ja kyllä on helptous. Ei muutako rauhassa näpyttellee netissä ostokset ja valkkaa noutoajan ja käväsee hakemassa valhmiit ruokalaatikot marketista. Halleluja! Säästää hurjasti aikaa ja hermoja, ja tuntuu näin korona-aikoina jotenki mukavammalta. Eipähän tule kassala osteltua nälkäpatukoita, ko ostokset voi tehä notkuvien ruokapöytien äärestä kotoa!

Nyt kun me olhaan siis saatu aika hyväle mallile nämä arjen kotoa lähtemiset ja kotia tulemiset, niin ei ne haasteet tähän lopu. Se on kuulkaa sillä laila, että arjen seuraava haaste on se, miten me saahaan talon aikuset ajoissa nukkuhmaan... Vinkkejä otethaan vastaan! Mulla suurimmaksi ongelmaksi on muodostunu se, että mie otan kännykän mukhaan sänkhyyn. Vaikka kuinka väsyttäs, niin "vielä yks juttu", ja sitte mie silmät ristissä luen jotaki "näin kasvatat lapsistasi hyviä ihmisiä" tai "näin takaat hyvät yöunet"-artikkeleita tai jotaki "Mitä Maajussille morsian-pareille kuuluu nyt"-juttuja. Ja nyt yhtäkkiä, sen kummemmin suunnittelematta, aloin kattohmaan Netflixistä Narcosia, ja olen ihan koukussa. Voi aarrgh! Ehkä ois vain viissainta hakea huomena kaupasta herätyskello, ja alkaa jättähmään kännykkä alakerthaan iltasin. Muttako, muttako...