Mummola on myynnissä

Mummola on myynnissä. Me olema käyny sitä nyt välipäivinä näyttämässä potentiaalisille ostajille. Sielä me esittelimmä Mummon elämäntyötä. Viehraat ihmiset tallusteli arvioimassa Mummon keittiötä, saunaa, olkkaria, makuuhuonetta. Minun ja pikkusiskon salasta majaa käythiin taskulamppujen kans kylmälä vintilä kurkkimassa. Yksile kattojille siinä itku kurkussa vitsailinki, että valitettavasti en voi antaa kenenkhään mennä sinne majhaan, ko en ole majan sääntöjen edellyttämällä tavala hakenu siihen luppaa siskoltani.

Vaikka eihän se talo ennää sama ole, ko Mummoa ei sielä ole. Silti tuntuu niin haikealta. Ja vaikealta. Tiän, että ei meilä ole mahollisuutta taloa pittää, ja vuokrala pitämisestä on vaivansa, ja remonttireiskaaki talo tarttis. Myyntiä huonompi vaihtoehto ois laittaa talo kylmäksi, ja antaa lahota siihen. Se se vasta oliski surullista. Mieluummin niin, että talo - tai ees tontti - sais uuen elämän. 

Minua on jotenki aina kovasti surettanu asumattomiksi jääheet talot. Autiot, tyhjät talot. Niissä on jotaki niin valtavan melankolista. Taloissa, jotka ovat olheet jonku elämäntöitä. Jonku suurimpia unelmia. Sitte yhtäkkiä pihat kasvaa heinää. Yhtäkkiä porthaat hautautuu lumikinosten alle. Päässä soi Ylitalon Tarjan Kotikallioilla - laulu: "Ennen seutu tää raikui elämää, nyt on paikka niin hiljainen. Lapsuuskodistaan kerran luopumaan joutuu meistä jokainen." 

Mummolekki tuo kotitalo oli niin äärettömän rakas, ja sen säilyttämisen ja pitämisen etheen hän teki kaikkensa. Pienestä palkasta Mummo hommasi ittelensä miehleiset huonekalut, ja vanhan kansan tapojen mukasesti säilö vintile ja varastoihin kaikenlaista tarpheellista ja tarpheetonta. Nyt Mummo on poissa, mutta se kaikki tavara on jäljelä. Tavara, jota lopulta kukhaan ei tartte eikä halua. Etenki nykyaikana, ko kaikila on jo kaikki paikat täynä omasta takkaa.

Kovasti siinä Mummolan kaappeja aukoessani ja varastoja esitellessäni taas kerran mietin omia elämänarvojani. Millä on lopulta merkitystä? Ei ainakhaan sillä, että tekis enemmän töitä, että sais hankittua enemmän tavaraa. En tarkota, että Mummokhaan ois mitenkhään keskittyny materian hankkimisseen. Ei missään nimessä. Mutta koska hän ei juurikhaan heitelly mithään koskaan menehmään, tulos näkkyy nyt pursuilevina kaappeina ja varastoina. 

Ja siis vaikka sieltä jotaki arvokasta löytyiski, sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Ei Mummo ole asioita ostellu sillä ajatuksela, että jälkipolvile ois enemmän perintöä. En kyllä miekhään sillä mielin mithään ostelis. Mieluummin käytän rahat johonki yhteisseen tekemisseen ko maljakhoon, jonka lapset voi sitte minun kuoltua myyä ja saaha siitä jonku lantin. No, ehkä jos siitä maljakosta oikein kovasti tykkää, niin voi ehkä sekä ostaa sen, että käyttää rahhaa yhteisseen tekemisseen, mutta varsinki näinä taloudellisesti tiukkoina aikoina yhä useammat joutuu toden teola punnitheen mihin varansa käyttävät, eikä välttämättä ole mahollista ostaa sekä maljakkoa että yhteistä tekemistä.

Kuten aina ennenki arvopunnintaa tehdessäni, tulin taasen siihen tulokseen, että tärkeintä on se, että elän ja olen mulle tärkeimpien ihmisten kanssa niin paljon ko mahollista. Yhteinen aika on arvokhaampaa ko mikhään, eikä milhään muula lopulta ei ole yhtä paljon merkitystä. 

Mummola on myynnissä. Mutta Mummolassa eletyt hetket ja muistot eivät.

Omien huohneitten aikakausi

Tämä oli se syysloma, jolloin meän lapset muutti omhiin huohneissiin. Yllättäen tästä tuli meän perheessä semmonen iso (ensimmäisen maailman) siirtymäriitti, ja lapset kasvo sen myötä ihan silmissä. Kun me vajaat 3,5 vuotta sitte muutethiin tähän meän kothiin, yläkerthaan tuli makkarit ja konttori ja alas lasten leikkihuone. Lapset oli niin pieniä, että oli mahtavaa, ko päiväelämä rajottu alakerthaan, jolloin ei tarvinu esim. ruokaa laittaessa ravata ylhäälä kattomassa onko kaikki ok, eikä tarvinu pelätä lasten porthaissa kompuroimista jne. 

Nukkumajärjestelyitä meilä on ollu jos jonkulaisia (huoh), mutta ehkä vuen verran tytöt on nukkunu yhessä huohneessa keskehnään. Nyt heän omasta (tooodella harthaasta) toihveesta päätethiin uhrata siivu syyslomasta siihen, että molemmat saa omat huohneet. Miehän siis kuvittelin, että se ois päivän homma, mutta koska mie halusin, että myös kaikkien kaappien sisällöt mylläthään ja vaihethaan saman tien, homma osottautuki melkoseksi operaatioksi. Flunssanen, etätöitä samalla tekevä puoliso kyllä koetti ehottaa semmosta vaiheittaista toimintamallia, mutta mie lupasin hoitaa kaiken, kunhan hän auttas isommissa huonekaluissa ja sen semmosissa. Kertaryssäyksellä vain kaikki!

Nooh, eihän se ollukhaan ihan vain ryssäyttää, ja siinä sitä sitte huomathiin siirtelevämme isompia huonekaluja parvekheen kautta alas ja ylös. Kyllä on naapureila ollu hauskaa seurata ko Kurviska keikkuu porthaila jakkaralla ja pitelee suorila käsilä päänsä yläpuolela semmosta vanhanajan tuplapulpettia ja koettaa ohjailla sitä samala ko parvekheela herra Kurvinen kiskoo sitä ylös liinojen avula. Ihan parissa kohtaa meinas tuntheet kuumentua, mutta onneksi sekä huonekalut että avioliitto selvisivät koitoksesta kolhuitta. 

Yllätyin myös siitä, minkälaisen määrän tavaraa me olema tässä ajassa saanu piilotettua kolmen huohneen kaappeihin. Konttorin kaapeista löyty purkamattomia muuttolaatikoita ja vaatekaappien perukoilta parin säkillisen verran käyttökelposta vaatetta hyväntekeväisyytheen. 

Koetin parhaani mukhaan perata kaiken turhan pois, mutta eihän lapset jaksa semmosta lajitteluhommaa tuntitolkula. Niinpä päätimä viettää syyslommaa myös muuten ko raivaamalla taloa, mutta sillä aikaa ko me ulkoilthiin, käythiin uimassa tai teatterissa, muuttohommat ei luonnollisesti edistyny. 

Näin ollen se hävityksen kauhistus kesti meän huushollissa lähes viis päivää. Eilen, syyslomaviikon keskiviikkona, heräsin ja päätin, että hajotus loppuu nyt. Yöpaita päälä riehuin semmoset 9 tuntia, ja lopulta alko kaikki tavarat löytää paikkansa. Lapset nukku ekan yön omissa huohneissansa jo sunnuntaina, mutta esimerkiksi vaatheet viikathiin tähellisesti molempien omhiin kaappeihin vasta tiistain ja keskiviikon aikana. 

Alakerthaan leikkihuohneen tilale rakentuu nyt uusi konttori / vierashuone, ja yläkerta on pääasiassa tyttöjen valtakuntaa, missä me vanhemmat saahaan käyä nukkumassa. Tyttöjen huohneitten välissä olevasta "olkkarista" tehtiin lasten yhteinen leikkialue, joka on ei-kenenkään-maata. Me olema ihan hämmentynheinä kattonu lasten pitelemätöntä innostusta näistä uusista järjestelyistä. Niin tärkeinä ovat järkkäihleet tavaroitansa ja miettihneet millon huohneitten ovia saapii pittää kiini ja millon auki, ja pittääkö aina koputtaa ja niin edehleen. Aivan liikuttavvaa!

Ensimmäisen yön jälkheen esikoinen sano, että hän oli yölä heräny, ja hällä oli tullu pikkusiskoa ikävä ja "tuli siinä vähän kyynelki silhmään, mutta sitte mie siinä makasin ja niin se uni tuli, ja hyvin nukuin!" Niin, kyllähän he omhaan reviihriin ja rauhaan nopeasti tottuvat. Ja vaikka me niin onnellisia olemaki, että meän lapset haluavat olla lähes kokoajan yhessä, on ihan tervettä, että ottavat vähän ommaaki tillaa, eivätkä ihan jatkuvasti ole niin symbioosissa. 

Vaikka meän koti on alusta asti tuntunu kodilta, nyt se tuntuu jotenki vielä enemmän siltä. Tällä huohneittenvaihto-operaatiolla me luothiin ihan uutta henkeä meän kothiin. Muutoksen tuulet puhaltaa ja uusi aikakausi alkaa. 

Omien huohneitten aikakausi. 

Viimisen lomapäivän iltana

Mulla oli tälle kesäle yksi iso tavote: putsata vessojen lavuaarien viemärit. En ole putsannu. 

Mutta muuten meni kesäloma aivan mahtavasti! Meilä ei ollu mithään suunnitelmia muutamaa sovittua juttua lukhuun ottamatta, ja se oli aivan järkyttävän ihanaa! Lasten toihveitten mukasesti otima loman missioksi, että tytöt saavat räpiä veessä mahollisimman paljon, ja siinä onnistuthiin melko hyvin kyllä. Oli niin rentoa! Säitten ja fiilisten mukhaan menthiin Rovaniemen, Kuusamon ja Pellon välilä.

Jossaki vaiheessa me mietimä, että oisko pitäny joku reissu vähänkhään kauemmas tehä, mutta emmä sitte kokenu sitä tarpheelliseksi, ko kuitenki just ennen kesälommaa olthiin käyty tyttöjen kesken Lintsi-viikonloppu, ja johan siinä on reissaamista ko itä- ja länsirajan väliä suhaihlaan. Isommat reissuaikheet hauathiin viimeistään sillon, ko meän nelivuotias totesi täysin spontaanisti yhtenä heinäkuisena iltana, ko istuthiin koko perhe kotona olohuohneen lattialla pellaamassa Unoa, että "Minun elämän unelma on tämä, että olema koko perhe kotona ja pellaama Unoa!" Ja viisvuotias yhtä spontaanisti siihen perhään sano, että "Minun elämän unelma on, että saan askarrella ja askarrella ja askarrella!" Voi lapsirakhaat! 

Eli kyllä on kuulkaa pelattu Unoa tänä kesänä tässä huushollissa! Ja kyllä on iskä askarrellu lastensa kans. (Mie en tosihaan siihen askartelhuun sekkainnu milhään laila.) Ja kaikkea muutaki "ei-mithään-ihmeellistä" on touhuttu. Ei lapset paljoa tarvi. Eikä me aikusetkaan. Lopulta vain sitä paljon puhuttua läsnäoloa. Eikä sillä ole väliä missä sitä läsnäoloa tapahtuu. Kotona, kesämökilä, Kanarialla tai Kouvolassa. Kaikki käy! Kunhan me nähhään ja kuuhlaan toisemme. Miten sitä nyt huomena alkavassa arjessa taas muistettas pysähtyä näkehmään ja kuulehmaan toisiamme? En tiä. Mutta yritämmä.

Siskoa ei jätetä

Istuin aamukahvila terassilla, ja kuuntelin, ko toinen lapsi leikki yöpi päälä sisälä ja kattoin, ko toinen hyppi päivävaatheet päälä trampala ulkona. Hauskaa, kuinka erilaisia nämä meän piikat on, vaikka ovat samoista aineksista saahneet alkunsa ja saman katon alla kasvahneet. Toinen tykkää venyä aamula, ja toinen pomppaa heti mielehlään vaatheissiin ja alkaa päivän touhuihin. Toinen tykkää touhuta pihala niin kovissa pakkasissa ko heltheissäki, ja toinen taas on mieluummin sisälä molempien sään ääri-ilmiöitten aikana. Toinen vois uijja ja räpiä veessä kaikki päivät ja sukellella ja roiskia, toinen ei (vielä) ees suostu laittahmaan päätä veen alle, ja viihtyy harvoin pitkiä aikoja althaassa tai joessa tai järvessä. Lopulta kuitenki tytöt leikkii yhessä yhteisiä leikkejä suurimman osan päivästä. Ja tappelevat yhteisiä tappeluita. Hyvä niin!

Mietin siinä sitä aamukahvia hörppiessäni, että on se kyllä mahtavaa, että ovat niin erilaisia. Miten hienoa, että saavat oppia elähmään ihmisen kans, jolla on erilainen luonne ja temperamentti. Mietin minua ja minun siskoa, ko me olhaan kans aivan järkyttävän erilaisia. Siis todella erilaisia. Mutta silti kuitenki yhtä ja sammaa. Miten valtava rikahus, että me olema saanu turvallisesti harjotella ihmissuhdetaitoja toistemme kans lapsesta asti. Turvallisesti siksi, että me olhaan kuitenki aina ja ikusesti siskoksia, ja vaikka mitä tapahtus, niin se asia ei muutu, ja me olema aina perhettä. Vaikka me olisimma kuinka eri mieltä joistaki asioista, me emmä kuitenkhaan luovu toisistamme, vaikka niistä asioista, joista olema eri mieltä, luopusimmaki. Toki tämä on päätös, jonka me olema tietosesti keskenämme tehneet. Ja tätä päätöstä tietekki edesauttaa se, että me oikeasti viihymä toistemme seurassa. Rajujaki tappeluita on ollu, mutta siinä olhaan opittu niitä elämän tärkeimpiä taitoja; antheeksipyytämistä ja antheeksiantamista. 

Toivon, että meänki tytöt jonaki päivänä päättävät sen saman. Että vaikka mikä tulis, niin sisko on aina sisko. Ainaki tässä vaiheessa näyttää vielä hyvältä, ja ajoittain ehkä vähän liianki hyvältä, ko tuntuu, että välilä heän symbioosi on melko ehotonta. Yhtenä iltana yhytin heät itkemästä sitä, että ko eivät halua aikusena muuttaa eri taloihin, vaan haluavat asua ikusesti yhessä. Voi pienet! Asukaa veikkosten yhessä niin kauan ko siltä tuntuu!

Niin. Siskoa ei jätetä! 

Ei jätetä, vaikka sisko muuttais meren taakse. 

Ei jätetä, vaikka sisko tykkäis sitruunasorbetista. 

Prinsessa ja presidentin vaimo

Meän kuopus oli selittäny päiväkodissa kaverille, että hän haluaa isona prinsessaksi. Tämä valveutunu kaveri oli kotona äitilensä pohtinu asiaa, ja toennu, että kyllä kannattais mieluummin haluta hallitsijaksi, koska prinsessat eivät voi hallita. Varsin asiallinen pointti!

Me sitte tyttöjen kans juttelimma näistä haahveista kotona myöhemmin, ja toen totta, prinsessaksi oli kuopuksella meininki isona alkaa. Esikoisela oli tähän myös oma mielipide, koska hänen mielestä prinsessan homma ois tosi tylsää, ko pitäs vain valtaistuimella istua. Koetin huomauttaa, että ei se prinsessa istu valtaistuimella, mutta mulle ilmotethiin, että tylsää ois silti.

Keskustelu jatku, ja prinsessan työn vaihtoehoksi nousi kokin hommat. Molemmat sanoivat haluavansa isoina myös kokeiksi. Jovain! Mulle passaa! Hieman yllättäen esikoinen ilmotti sitte kuitenki, että hän haluais kaikista mieluiten presidentin vaimoksi. Häh? Miksi ei suohraan presidentiksi? Miksi presidentin vaimoksi? Kauhukseni vastaus oli, että "eihän tyttö voi olla presidentti!". EEIIIIIIIIIIIII!!!!  Tätä kommenttia seurasi pitkä keskustelu, jonka päätheeksi toelaki toivon, että minun lapset ymmärtää, että tytöt voi ehottomasti olla presidenttejä. Tai ihan mitä vain!

Tämä keskustelu jäi pyörihmään miehleen. Me koetama muistaa pienessäki välissä mainita meän lapsile, että he voivat olla elämässään ihan mitä he haluavat, ja voivat oppia ja saavuttaa mitä vain ikinä haluavat. Sen viestin täytyy olla kirkas, ja sen täytyy näkyä ja kuulua sekä pää- että sivulauseissa ja rivien välissä. Yksinkertasta! Tai niinhän sitä luulis.

Sen viestin välittymisseen liittyy muutamia sudenkuoppia. Nimittäin esim. se, että lapsethan kuuntelee meitä aikusia - ja varsinki vanhempia - myös silloin, ko me emmä puhu suohraan heile. He kuulevat, miten me puhuma toisile ja ittelemme, toisista ja ittestämme. Kaikki kommentit siitä, että itte on huono jossaki tai ei ossaa jotaki, on alkanu särähtää omhiin korhviin. Koetan muistaa muotoilla sanomisiani uusiksi niin, että en ole vain opetellu tai harjotellu jotaki asiaa, eikä kyse ole siitä, että olen luontasesti huono jossaki. (Tästä aiheesta olen joskus tekstin kirjottanukki.) 

Samoin olen alkanu kriittisesti kuunnella, miten - varsinki lasten kuullen - puhuthaan julkisuuen henkilöistä, esim. laulajista, soittajista, poliitikoista tai urheilijoista. Havahuin tähän taas, ko kattoima ja kuuntelimma Planican MM-kisojen miesten viestihiihtoa, ja mulla pääsi suusta jotaki aivan pöljää. Tyyhliin, että "nuo japanilaisrievut on kyllä surkeita". Typerä mie! Kyllä ei ole surkea jos hiihtää MM-kisoissa!

Toisenlaisen ongelman tässä "voit olla elämässäsi mitä vain"- viestin välittymisessä muodostaa tietenki myös se, että maailma on täynä lapsia ja ihmisiä, jotka riippumatta omista ponnistuksistaan eivät voi koskaan olla mitä haluavat. Tässä ajassa ensimmäisenä tullee miehleen lapset Ukrainassa, joitten tulevaisuuen pilasi Putinin oma usko siihen, että HÄN voi olla ja saavuttaa mitä vain. Maailman epäoikeuenmukasuuen selittäminen lapsele on vaikeaa, kun sitä ei ymmärrä ittekhään. 

Juuri nyt meän vanhempien on lähinnä viihyttävvää kuunnella lasten (ussein muuttuvia) suunnitelmia siitä, mitä aikovat isona olla ja tehä, ja niitä haahveita on helppoa ja harmitonta tukea ja kannustaa. Mutta toki olen jo hieman miettiny sitä, että ossaanko olla semmonen vanhempi, joka sitten myöhemminki, kun alkaa olla tosi kysseessä, hyväksyy lastensa valinnat. Kuten hyvien vanhempien kuuluu, meki olema vakuuttanu ittelemme, että "tärkeintä on, että lapset on onnellisia". Nähtäväksi jää, miten hyvin me tässä onnistumma. Sehän riippuu pitkälti siitä, tavottelevatko meän lapset vielä aikusinaki sitkeästi prinsessaksi tai presidentin vaimoksi tulemista. 

 

Ihanat unet

Meilä oli eilen tyttöjen kans tortillailta. Sinänsä ihan tavallinen ilta, mutta lapset sai valita ruoan ja ruokajuomat, ja kattoivat pöyän ja tehtiin siitä semmonen numero. Iskä on ollu koko viikon reissussa, ja olema koittanu keksiä pieniä kivoja juttuja ikävää helpottahmaan. Pikku Kakkosen jälkheen meilä piti jatkaa tyttöjeniltaa kolmestaan, mutta mulle ilmotethiinki, että mie en mahukhaan leikkeihin, ja että mie voin vaikka pestä pyykkiä. What?!?! No, kelpasin sentäs heän kylpylämatkalansa amheittentäyttäjäksi ja iltapalala keittiöhenkilökunnaksi. Leikkijät simahtivat ajoissa, ja mieki sain ne pyykkini ripustettua niin, että olin nukkumassa jo heti klo 21 jälkeen. Ihanat pitkät yöunet eessä!  

No, niinpä se alkoki jo sitte 23 jälestä selkälihas jomottaa ilmeisesti kunthooni nähen liian rajun treenin takia, ja pari tuntia pyörittyäni oli pakko ottaa särkylääke. Tympäsi, ko mikhään asento ei ollu hyvä. Yritin kuunnella äänikirjaa, mutta lukijan ääni alko ärsythään.

Vaivuttuani lopulta ihahnaan unheen joskus kahen maissa, heräsin puoli 5 siihen, ko yhen yläkerran huohneen palohälytin alko huutaa. Siis ei mithään patterinloppumispiipitystä, vaan täyttä huutoa. Unenpöpperöisenä paniikissa syöksyin sängystä, ja ko tajusin, että missään ei ollu savua, kiikuin huteralle pallile irrothaan hälyttimen patterin. Toki juoksin sitte vielä koko talon ympäri ja varmistin, että missään nurkassa ei palanu. Totesin, että taispa kipeän selkälihaksen lisäksi revähtää pari muutaki ossaa ruhossa. Sen verran äkkinäisiä olivat vähemmän ketterät liikheeni tässä pelastusoperaatiossa.

Eihän se uni sitte tullukhaan heti silhmään, ko aloin tehä päässäni erilaisia pelastautumissuunnitelmia tulipalon varale. Nyt on mietitty viimisen pääle, miten saahaan lapset yläkerrasta ikkunan kautta ulos talosta, jos alakerrassa pallaa. Päätin, että heti aamula tsekkaan, että kaikki ikkunat saahaan varmasti auki ja että palotikhaat ovat kunnossa. Suunnitelmat tehtyäni, sain unen päästä kiini joskus ennen kuutta. Ah!

6.30 heräsin siihen, ko kaks pörröpäistä lasta seiso minun sängyn vieressä. "Äiti, jaksaks nousta paistaan meile jugurttilättyjä?"

Ilman muuta, rakhaat lapseni! Tietenki äiti jaksaa!

En luppaa, mutta meinaan

Mie olen aina ollu kova tekehmään uuenvuenluppauksia. Nyt ei jotenki olla ehitty missään välissä istua alas luppailehmaan, mutta kovasti on asioita, joita meinaan tehä. 

1) Meinaan seurata menojani. Tämä on isoin uusi juttu minun elämässä vuojen 2023 alkaessa. En ole KOSKAAN elämässäni sitä tehny. Siis seuranu menojani. Olen joskus ehkä kaks ja puoli päivää saanu piettyä kirjaa kuluista, mutta siihen se on jääny. Nyt kun kaikki on kallistunu, olen huomannu, että todellaki kannattas tietää, mihin ne rahat tililtä häviää. Puolisoakhaan ei tarvinu hirveästi ylipuhua tähän projektiin, ja niinpä aloima pittää kirjaa Penno-sovelluksessa meän menoista. Kukin tahoilamme, koska meilä ei ole mithään yhteisiä käyttötilejä. Eikä kyllä mithään yhteistä systeemiä tai kirjanpitoakhaan. Alusta lähtien olhaan makseltu kaikkea sikin sokin miten sattuu. Olhaan aateltu, että se on sammaa konkurssia kaikki kuitenki. Alotimma kirjanpitämisen eilen, uuenvuenpäivänä. Tähän mennessä tässä kuussa menoja on tullu mulla vain kategoriaan "Vapaa-ajan touhut" 53,90€ ko käythiin tyttöjen kesken eilen uimassa ja tänhään elokuvissa. Jännä nähä, tulleeko kirjauksista esile yllätyksiä!

2) Meinaan jatkaa ja jalostaa ruokien arkiruokien suunnitelmallista tekemistä. Eli sunnuntaikokkailuja, ruokaboksia ja sen semmosia. Tähän liittyen koetan saaha vieläki paremmin hyödynnettyä Prisman nettiruokakauppaa, koska se pakottaa suunnitelmallisuutheen ja vähentää heräteostoksia ja säästää aikaa. Ja ennen kaikkea hermoja, hyvänen aika!!

3) Meinaan aktiivisemmin yrittää vähentää ruokahävikkiä kaikin tavoin. Eli meinaan (yrittää) seurata huolela mitä jääkaapissa on, ja syä / syöttää vanhimmasta päästä pois. Ja joo, koetan jaksaa vääntää niistä mustuhneista banaaneista jotaki hiton banaanilättyjä ja vanhoista maidoista pannaria tai sämpylöitä jne. Nyt joululomala kaikki tämä tuntuu ihan maholliselta, mutta meinaan myös olla soimaamatta itteäni, jos en aina jaksakhaan kaikesta vanhentuneesta jotaki hyödyllistä taikoa. 

4) Meinaan osaltani pittää huolen, että me tehjään Tonin kans kahestaan ees joskus jotaki. Haluaisin aatella että kerran kuussa, mutta saapa nähä mikä se todellisuus lopulta on. Mutta ees joskus. Tämä tuntuu olevan yllättävän iso haaste toteutettavaksi!

5) Meinaan aktiivisesti parannella fear of missing out - syndroomaani, ja koettaa kääntää sen enemmän siihen joy of missing outin puohleen. Ja siis meinaan keskittyä enemmän siihen, että en halua jäähä paitsi mistään oman perheeni jutuista. Ja vaikka esim. joihinki rientoihin lähenki, alan (yrittää) noudattaa sitä, mitä jotkut minua viissaammat on noudattahneet jo kauan: lähen viimeistään puolilta öin kotia. Varsinki, jos seuraavana päivän on tarkotus touhuta jotaki mukavaa omala perheelä. Koska siis harvoin tapahtuu mithään ihan mieletöntä klo 24 jälkheen. Ja kuitenki se väsymys on jotaki niin mahotonta seuraavana aamuna, jos riekkuu pidemphään, ko normaalisti saatan olla jo ennen yheksää unten maila. 

6) Meinaan taas ryhdistäytyä sen suhteen, että otan itteleni säännöllisesti aikaa liikunthaan ja hyvinvointhiin. Se ei ole kelthään pois. Aamen.