Herkkuja. Tositarkoituksella.

Tähän alkhuun jo kerron, että tämä kirjotus sisältää materiaalia - sekä kuvaa että tekstiä - joka voi olla liikaa herkimmille lukijoile. Eli jos minun herkuttelujutut on vähänki tuntunu yliampuvilta tähän asti, kannattaa ehkä lopettaa lukeminen nyt.

Minua on onneksi siunattu monila ystävillä ja sukulaisila, jotka ymmärtää herkullisen elämän pääle, ja jaksaa minun kans analysoijja jätskiuutuuksia ja vertailla suklaita ym. Vertaistukiryhmiä siis kokkoontuu millon milläki porukalla millon missäki.

Maanantaina meilä oli kahen ystävän - Melinan ja Virpin - kans Keminmaa-Tornio-aluheen tukiryhmän kokkoontuminen, josta on tullu erittäin tärkeä ja suht säännöllinen terapiasessio. Käyhään aina jossaki syömässä ja jälkkäri(t) joko haethaan IcaMaxista tai sitte joku meistä on tehny jotaki kakkua tms.

Tällä kertaa IcaMaxin aarrearkuista löyty mm. KEKSITAIKINAA PÖTKÖSSÄ! Pakko sitä oli ostaa!

                                                     

 

Oikeaoppisestihan tuota pitäsi syä suohraan tuosta pötköstä, mutta ko meitä oli kumminki kolme jakamassa sen, niin siivuthiin se tuola tavala diskreetisti. Ja onhan se kieltämättä ehkä piirun verran kuvauksellisempaa nuin. Monet ihmiset ei voi käsittää raakaa taikinaa, mutta minun täytyy kyllä sanoa, että minun mielestä kaikki keksit, kakut ja pullat mennee pilale ko ne paistethaan. Tai no ei nyt siis niin pilale, etteikö vois syä, mutta enemmän mie tykkään niistä raakoina. (Paitsi piparkakkutaikinasta.) Ja siis joku mokkapalataikinaki on hyvvää vain, ko sitä kaapii kulhon reunoista. Ei sillai niinkö lautaselta lusikalla syöden. Kyllä. Testattu on.

No, tietystihän piti olla varasuunnitelma, että jos tuo Ica-taikina ei oiskaan ollu hyvvää. Siispä otethiin matkaan myös jätskipaketti.

Tuo oli meile kaikile uusi tuttavuus. Amaretto-vanilja-suklaa. Melina lämpesi tälle ihan heti, mutta minun ja Virpin piti syä vähän enempi ennenkö tämä maku sai hyväksyvät myhäilyt osaksensa. Aika vahvasti maistu se Amaretto siinä. Minun standardeila tämä ois semmonen jätksi jota voi tarjota viehraile. Eli semmonen, jota ei tartte säästellä ja piilotella muilta, jotta saa syä sen yksin. Plussan puolele joka tapahauksessa jäi. Reilusti.

Seuraavana päivänä ennen kotia lähtöä hain vielä Arnoldsilta maustamattoman donitsin, jossa oli täytheenä pelkkää maustamatonta tuorejuustoa. Tuo herkku - monen mielestä hirveän tylsä ja mauton - on tarttunu mukhaan Kanadan opiskeluajoilta. Olen kovasti harmitellu, että nuita donitseja ei myyä täälä normikaupoissa, mutta olen todennu, että se on ehkä pelkästään hyvä asia. Mie en varhmaan mithään muuta söiskään! Paitsi jäätelöä, keksitaikinaa ja ehkä joskus aina makaroonia ja jauhelihhaa... Oli miten oli, tämä donitsi kruunasi täydellisen herkuttelureissun! Housut taas kiristi vähän enemmän, mutta vanne pään ympärillä vähän vähemmän.

Keikkakooma

Eilen oli keikkakoomapäivä (also known as keikkapöhnä). En tiä kuinka paljon tätä ilmiötä on tutkittu, mutta oman empiirisen tutkimuksen perusteela sanosin, että keikkakooma johtuu 1) aamuyöstä / aamula kotia tulosta, 2) liian lyhhyistä yönunista, tai vaihtoehtosesti myöhään päivälä herräämisestä, 3) henkisesti ja fyysisesti kaikkensa antamisesta edellisenä iltana (+roudaukset), 4) raju muutos ympärillä bilettävien ihmisten määrässä, sekä 5) ylipääthään totaalinen tiputus rokkistarasta (?) tavalliseksi kuolevaiseksi muutamasssa tunnissa. Oihreet on yksilöllisiä, mutta mulla ne on lähinnä pöhnäsyys, kärttysyys ja ylheinen ahistus maailmantilasta.

Viime yönä olthiin keikkareissulta Oulusta kotona vasta vähän ennen kuutta aamula. Luonnollisesti heräsin sitte vasta puoli kolmen aikana päivälä, ja voi pyhä jyssäys! Koko päivä (tai siis sen pari tuntia mitä se päivä kesti) oli kaikkien keikkakoomien äiti. Olin niin pahala kiirilä ko tuntu että kaikki hommat kaatuu pääle, ja kaikki ne kaatuvat hommat pitäs tehä siinä siunaamassa, "tämän muutaman heräläolotunnin aikana vaikka en yhtään jaksais enkä ehtis KOSKA HERÄSIN VASTA PUOLI KOLMELTA!"

Tässä mie sitte taarasin ympäri taloa kannat kopisten ilthaan asti. Vähäksi aikaa rauhotuin lukehmaan uusinta Mielensäpahoittajjaa (sopi erittäin hyvin tunnelhmaan), mutta en mie sitte siihenkhään jaksanu koko "päivää" keskittyä, ko piti muka tehä ne kaatuvat hommat. Jossaki vaiheessa kuitenki tajusin, että en ehi oikeasti mithään tehä, jolloin päätin, että pitkä lenkki olkhoon päiväni ainoa järkevä teko. Ei ollenkhaan huono, sillä kaikki, jotka on joskus perehtyny maratonile treenaamisseen tietää, että viikon pitkä lenkki on se kaikista tärkein lenkki, ja sitä ei missään nimessä saa hypätä yli.

Kun sitte vihdoin sain taisteltua lenkkikampheet niskaani puoli yheksän maissa illala, ja aviomies oli valhmiina viehmään minut 15km päähän kotoa, jotta saan jolkotella sieltä takasi, taivas meni mustaksi ja alko älytön jyrinä, salamointi ja vesisae. Kuin elämäni suurimman pettymyksen (vaiko helpotuksen?) kokehneena nakkasin lenkkarit nurkhaan (ehkä hieman dramaattisesti), kävelin pakastimelle ja otin sieltä jätskipaketin ja päätin lenkkeillä aamula. Aviomies valjastethiin sohvale kaveriksi kattohmaan CSI:ta digiboxilta, kunnes sitte vilkasin ulos ja huomasin sen "vuosisadan myrskyn" loppuhneen yhtä nopeasti ko oli alkanukki.

Voi ei... Häätyykö sittenki lähteä lenkile? Kyllä häätyy. Olen päättäny, että yhtään lenkkiä ei jää tekemättä oman laiskuuen takia! Ei muutako puoliso sohvalta autonrathiin, lenkkarit nurkasta ja menoksi. Olin ihan varma, että siitä parin tunnin lenkistä tullee ihan katastrofi.

Mutta kaikkia maailmankaikkeuden lakeja vastaan, tästä keikkakoomapäivän lenkistä tuli tämän maratontreenikauteni paras! En tiä johtuko se satheenjälkheisestä ilmasta, kunnon noususta vaiko pakasteessa oottavasta Chocolate Fudge Brownie-jäätelöstä, mutta matka meni 10 minuuttia nopeammin ja matalammala sykheelä ko viikko sitte! YES!

Mitä tästä opimme? No esimerkiksi sen, että aina kannattaa lähteä lenkile vaikka kuinka tympäsis! Harvoin sieltä lenkkipolulta tullee pahemmankiirinen vaimo takasi ko lähtiessä. (Ainaki näin väittää mieheni Toni...) Keikkakoomapäiväki voi saaha arvokhaan (LUE: hyväntuulisen) lopun jos saa edes yhen järkevän asian tehtyä. Se järkevä asia oli tässä taphauksessa pitkä lenkki. Ja jätskihetki lenkin jälkheen. 

Paheksuntaa

Tässäkö se on? Tämän aktiivisen elämän hinta? Kotipiha on nolo. 21 kuollutta pensasta, yks kuollu puu, ja viinimarjapenssaissa on vielä ne viimevuotiset marjat, joita (silloin) kolmivuotias kummipoika ei jaksanu kerätä. Ja kukkapenkki näyttää tältä.

Anopilla oli sen verta huumorintajua, että tööttäsi tuohon viime vuona potut ja mansikat. Sielä ne oli sulassa sovussa minun kuuliljojen kans (löyätkö kuvasta?). No, tänä vuona jäi potut laittamatta, mutta mansikoita tuli kulhollinen. Juuri sopiva määrä, sillä yhtään enempää en ois jaksanu kerräilläkhään.

Tuossa kukkapenkissä on niin paljon kaikenlaista (saattaa olla vielä talon edellisenki emännän monivuotisia), että en ees erota rikkakasveja. Ja vaikka erottasinki, niin mitäs sitte? Eli mitä mie tässä selittelen. Miksi mulla ei vois olla aktiivinen elämä omala pihala? Huitelisin vähemmän muuala, ja hoitasin pihan viimisen pääle niin, että anoppi, äiti ja mummot sais olla ylpeitä. Mikä siinä ois niin vaikeaa? Ei varhmaan mikhään. Mutta jostaki pitäs löytyä kiinnostus. Ja sitä ei just nyt löyvvy, joten jatkan itteni paheksumista. Aina ko ehin.

P.S. Kyllä, olen suunnitellu kivipuutarhaa. Mutta seki häätys TEHÄ.

Leetakooma

Aijjettä se leetapulla on hyvvää ko se on oikein tehty! Eilen Sääskisafarilla (lavatanssikiertue) Tervolassa ostaa tärhäytin uunituohreen leetan, ja aattelin, että nalmasen siitä vähän energiaa päivän juoksulenkile, ko vähän oli niinkö kunkaki väsyny olo.

Siinä rytäkässähän meni sitte keveästi puolikas leeta, ja pari lasia maitoa. Oli siis niin maukasta että huh huh! No, senhän melkein viissaammat ossaaki arvata, että tuon henkisen ja lihallisen nautinnon myötä ihan normaali kävelyaskelki muuttu uskomattoman raskaaksi. Siitä seurasi niin sanottu leetakooma.

Ajattelin, että nooh... otampa pienet nokoset. Kuntohan onneksi kasvaa levossa... Mutta eipä aikaakhaan ko minun touhuja saapu moittihmaan minun epävirallinen valmentaja, Reima Viiri, hyvin kokenu juoksija, jolta ilmeisesti myös orastavaa valmentajuutta löytyy, koska hän tiesi just mitä tehä tuomosessa leetakoomatilantheessa!

Siinä oli kuulkaa tiukkaa asiaa noin minuutin verran (=henkinen valmennus), ja sitte se löi mulle 2-eurosen kätheen, ja sano, että sen verran häätyy juossa, että haet kiskalta hälle suklaatuutin. Joka on joskus aikasemmin lukenu tätä Persorievun päiväkirjaa, tietää kyllä minkälaisen - luultavasti tietosen - riskin Reima tässä tilantheessa otti. Mutta luottoa löyty, ja niin mie lähin. Palluumatkala sieltä kaupasta Reima juoksi vastaan, jolloin mie heitin hälle tuutin, ja jatkoin itte matkaa. Aattelin, että käyhään nyt sitte se kunnon lenkki ko on kerta liikheele lähetty.

Työhläältähän se tuntu ko se puolikas leeta paino vattassa ja mielessä, mutta tulipahan käytyä! Viimiset kolme kilsaa juoksentelin Reiman kans, ko hän jolkotteli taas minua vastaan, ja jutteli mukavia niin juoksusta, jäätelöstä kuin leetastaki. Kylläpä oli onnellinen olo kaikin puolin ko päästhiin perile! Sen vain laitan nyt ittele muistiin, että niin hyvvää ko se leeta onki, niin syöpäsen sitä aina vastan lenkin jälkheen. Saatto mulle siitä jotku mainitakki ko vetelin sitä neljättä pullasiivua, mutta ittehän se on ne omat virheet tehtävä jokhaisen! Leetakoomassa juokseminen ei tuntunu hyvältä milhään tasola, joten parempi ottaa varman pääle, ja syä ko. tuotetta vain tarkoin harkittuina ajankohtina. Ettei siis tule semmosta hylkimisreaktiota. Leetatraumoja. Sitä mie en kestäis.

Boost!

Mie olen juoksennellu uskollisesti Asicsin kengilä suurimman osan juoksuelämästäni. (Lukhuunottamatta satunnaisia lenkkejä Niken kengilä.) Nyt päätin testata jotaki uutta, ko olen niistä niiiiiin hirveästi kuullu kehuja. Tässä ne on. Adidaksen Energy Boostit:

Tämä oli kyllä todellinen heräteostos, koska olin aatellu hankkia nämä vasta joskus syksylä. Mutta kuten sanoin mieheleniki, ne suorastaan hyppäsi minun sylhiin sieltä urheilukaupasta (= kävelin liikheen takaossaan kenkäosastolle, kyselin, testasin, ja lopulta myyjä anto mulle laatikon kätheen) ko olin matkala kävässeen kirjakaupassa. Kaikki tapahtu 10 minuutissa. Ja oli niistä hyvät alet, joten tämä ostos oli ihan suoraa säästöä! Tavahlaan...

Väristä en tykkää oikeastaan yhtään, mutta koitan uittaa ne jossaki rapakossa heti, ko rapakoita taas on! Siihen asti minun täytyy tinkiä katu-uskottavuuestani, ja kirmailla pururatoja pinkeissä Boosteissa!

Sylettää!

Kelllo soi. Aikasin. Liian aikasin. Toissapäivän keikka painaa kropassa, lähinnä siksi, että siltä keikalta olthiin kotona vasta viieltä aamula. Eilinen päivä meni väsymyksen kourissa pakollisia huoltohommia tehen ja tekemättä jättäen. Aurinko paistaa. Ei auta yhtään! Mitä seki jo näin aikasten nuin kirkhaasti paistaa? ÄH! Ahistaa. Muutaman tunnin päästä on taas keikale lähtö 300 km päähän. Se on ihan kivvaa, mutta sitä ennen täytyy hoitaa asiat, joita keikkareissula ei voi hoitaa. Tai voi, mutta ei tule hoijjettua. Mie en jaksa! Miksi mie tyhmä ihminen en vain käännä kylkeä ja jatka unia? Miksi mie revin itteni ylös? Eräs tuttu rouvvaki aina sano, että "nukkuva ei syntiä tehe". Eli mitä väärää tässä on, jos jään nukkuhmaan?

No, maailmankaikkeuen kannalta sillä ei varmasti ole kerrassaan mithään väliä, mutta minun itsetunnon, ihmisenä kasvamisen ja ennen kaikkea meän perhe-elämän kannalta sillä voi olla hyvinki suuret vaikutukset. Lokakuun 12. päivä on täälä nopeammin ko arvaankhaan. Jos aijjon silloin tarpoa läpi sen kokohnaisen maratonin, niin tämä lyijjyltä tuntuva kroppa on kiskottava ylös sängystä, juotava kahvi, keitettävä puuro ja kiskottava urheilukamat niskaan, ja lähettävä lenkile. Sylettää. Mutta tavote on kirkhaana mielessä! Tai no, ei just nyt puuroa sulatellessa niin kirkhaana, mutta lienee kirkastuvan lenkkipolula.

Tikkujäätelöstä ei liikene!

Menthiin kauphaan. Kysyin mieheltäni Tonilta, ottaako hänki jätskin. Ei halunnu. Menthiin authoon, ja mie aloin syöhmään ommaani, niin Toni KEHTAA kysyä, että saisko hän maistaa pikkusen! Luulis näilä yhessäolovuosila jo oppihneen, että mie en jaa jäätelöitäni kenenkhään kans! En varsinkhaan tikkujäätelöitä! Niissä on yhelekki ihmiselle liian vähän. Sen verran olen tässä avioliitossa kompromissia tehny, että puolen litran tai litran törpöstä voin muutaman lusikallisen antaa, mutta tämä oli jo liikaa. Että siis KEHTAAKI pyytää TIKKUJÄÄTELÖSTÄ maistiaisia! Joku raja.

Niin, ja miehän se huono ihminen tässä olen ko en haluais jakkaa sitä kämästä tikkujätskiä! Toni vain nauro, että ei tartte antaa, että kyllä hän pärjää. Mutta siltikki lopputulema minun omassatunnossa se, että mie olen se itsekäs ja ahne puoliso. Tottakai minun täytyy antaa omasta jäätelöstäni omale aviomieheleni, hyvänen aika!

Oli kuitenki hyvä käyä taas tämä kehityskeskustelu. Onhan se nyt ihan selvä asia, että jaan kaiken mieheni kans, mutta nuo herkkujutut on vähän kummiski eri homma. (Varsinki jos kaupassa erikseen tiedustelhaan, että haluaako jäätelön vai ei!) Eri asia on sitte, jos ostethaan tietosesti vierasvarraa. Tai vahingossa jotaki ei-niin-hyvvää jätskiä. Semmosia voi kyllä tarjota miehele. Ja viehrailekki.

Sovithiin, että tästä etheenpäinki minun tikkujäätelö on aina vain minun tikkujäätelö (paitsi jos se on esim. joku paha uutuus), ja että mie kyllä ilmotan jos mulla on ylimääräsiä herkkuja jaettavaksi. Hengenhätä on sitte asia erikseen.

Nälkäset serkukset kajakissa

Sattupa niin harvinaisesti, että mulla ja Anna-Sofia -serkula oli tuossa viikola yks päivä yhtä aikaa vaphaana, joten päätethiin käyttää tilasuus hyväksi ja lähteä, minnekkäs muuale, ko melontareissule! Meilä on aina tapana kauheasti suunnitella kaikkia reissuja, mutta ei net ole ylheensä totteutunu ko molemmat on niin kiihreisiä. No mutta, nyt sattu niin hyvin, että serkku oli löytäny netistä Midnight Sun Canoeing -tapahtuman, ja methän päätimä osallistua yhele päiväetapille. Nimittäin Svansteinista Ylitorniolle. 42 km.(Koko tapahtuma kesti 7 päivää, ja siinä ajassa meloivat Muoniosta Tornihoon.)  Kumpikhaan ei ollu juuri koskaan melonu, mutta päätethiin alottaa kunnon annoksella, ja kyllähän siitä ihan 8-tuntinen työpäivä tuli. Kirjaimellisesti. Terv. nimim. "Träningsvärk"

Reissu oli kyllä aivan upea! Minun sielu lepäsi siinä meloskellessa rakhaala Torniojoela. Kotijoela. Olo oli (kaiken serkusten välisen kälätyksen lomassa) rohki harras. Minun pään yläpuolela olis voinu olla semmonen ajatuskupla, jossa lukkee "Tämä on minun maisema. Tänne mie kuulun." Tai no, en ehkä sielä joela jaksais päivätolkula meloa, mutta sillai henkisesti, you know. 

Reissun loppusuoraa. Eessä siintää Aavasaksan rajasilta.

Meilä suju serkun kans varsin mainiosti (lähinnä jutustellessa ja nauraessa) lähes koko matka. Mutta ennen viimistä taukoa olthiin aika hiljasina. Arvatkaapa miksi. OLI NÄLKÄ! Siis me persorievut, todellisten persoriepujen jälkeläiset, jotka todellaki tajuaa EVHÄITTEN merkityksen, emmä ollu ottanu siis YHTÄÄN MITHÄÄN matkaan evhääksi. Ei ees leipiä. Tai banaania. Siis ei ees patukkaa taskuun. Ei Jumalan jyvvää ollu meilä matkassa! Vesipullotki ostethiin Svansteinista just ennen lähtöä. Met emmä voinu ymmärtää miten me olima voinu olla ajattelematta evhäitä! Siis ihmiset, joile evhäät on reissussa kaikki kaikessa. Ihmiset jotka jopa tekkee reissuja vain sen takia että saapii syä evhäitä! Kyllähän met tiesimä, että melontareissun hinthaan kuulu lounas, mutta johan sen nyt ois voinu kuka tahansa sanoa, että emmä met sillä pärjää ko kahestatoista puohleenpäihvään.

Nälän takia melontatahti alko hiastua, ja vähän siinä mielialaki laski ko kauhula ootethiin sitä viimistä taukoa: Kaikki muut syöpii evhäitänsä ja meilä ei ole mithään! Huijja ko nolo jos pittää alkaa kerjäähmään muilta ruokaa! Hieman ennen tuota taukoa kuulthiin, että rannassa on tarjola evästä KAIKILE! Meilä tuli melkein itku ko kuulima sen, ja ranthaan melothiin niin vauhila, että kaislikko vain suhisi. Ei ole koskaan maistunu juustovoileivät ja banaani niin hyvältä. Loppumatka meniki sitte haaveillessa perilä oottavasta saunasta ja ruoasta. 

Mie olen aika varma, että toista kertaa ei meile tuomosta kämmiä käy, että evhäät jääpii matkasta. Tingithään sitte muista asioista. On vaikea olla harthaassa ja sielukhaassa tilassa luonnon keskelä jos vatta kurnii. Saapii olla vaikka kuinka komeat maisemat, mutta ei niitä jaksa nälässä kattoa.