Tikkujäätelöstä ei liikene!

Menthiin kauphaan. Kysyin mieheltäni Tonilta, ottaako hänki jätskin. Ei halunnu. Menthiin authoon, ja mie aloin syöhmään ommaani, niin Toni KEHTAA kysyä, että saisko hän maistaa pikkusen! Luulis näilä yhessäolovuosila jo oppihneen, että mie en jaa jäätelöitäni kenenkhään kans! En varsinkhaan tikkujäätelöitä! Niissä on yhelekki ihmiselle liian vähän. Sen verran olen tässä avioliitossa kompromissia tehny, että puolen litran tai litran törpöstä voin muutaman lusikallisen antaa, mutta tämä oli jo liikaa. Että siis KEHTAAKI pyytää TIKKUJÄÄTELÖSTÄ maistiaisia! Joku raja.

Niin, ja miehän se huono ihminen tässä olen ko en haluais jakkaa sitä kämästä tikkujätskiä! Toni vain nauro, että ei tartte antaa, että kyllä hän pärjää. Mutta siltikki lopputulema minun omassatunnossa se, että mie olen se itsekäs ja ahne puoliso. Tottakai minun täytyy antaa omasta jäätelöstäni omale aviomieheleni, hyvänen aika!

Oli kuitenki hyvä käyä taas tämä kehityskeskustelu. Onhan se nyt ihan selvä asia, että jaan kaiken mieheni kans, mutta nuo herkkujutut on vähän kummiski eri homma. (Varsinki jos kaupassa erikseen tiedustelhaan, että haluaako jäätelön vai ei!) Eri asia on sitte, jos ostethaan tietosesti vierasvarraa. Tai vahingossa jotaki ei-niin-hyvvää jätskiä. Semmosia voi kyllä tarjota miehele. Ja viehrailekki.

Sovithiin, että tästä etheenpäinki minun tikkujäätelö on aina vain minun tikkujäätelö (paitsi jos se on esim. joku paha uutuus), ja että mie kyllä ilmotan jos mulla on ylimääräsiä herkkuja jaettavaksi. Hengenhätä on sitte asia erikseen.