Keikkakooma

Eilen oli keikkakoomapäivä (also known as keikkapöhnä). En tiä kuinka paljon tätä ilmiötä on tutkittu, mutta oman empiirisen tutkimuksen perusteela sanosin, että keikkakooma johtuu 1) aamuyöstä / aamula kotia tulosta, 2) liian lyhhyistä yönunista, tai vaihtoehtosesti myöhään päivälä herräämisestä, 3) henkisesti ja fyysisesti kaikkensa antamisesta edellisenä iltana (+roudaukset), 4) raju muutos ympärillä bilettävien ihmisten määrässä, sekä 5) ylipääthään totaalinen tiputus rokkistarasta (?) tavalliseksi kuolevaiseksi muutamasssa tunnissa. Oihreet on yksilöllisiä, mutta mulla ne on lähinnä pöhnäsyys, kärttysyys ja ylheinen ahistus maailmantilasta.

Viime yönä olthiin keikkareissulta Oulusta kotona vasta vähän ennen kuutta aamula. Luonnollisesti heräsin sitte vasta puoli kolmen aikana päivälä, ja voi pyhä jyssäys! Koko päivä (tai siis sen pari tuntia mitä se päivä kesti) oli kaikkien keikkakoomien äiti. Olin niin pahala kiirilä ko tuntu että kaikki hommat kaatuu pääle, ja kaikki ne kaatuvat hommat pitäs tehä siinä siunaamassa, "tämän muutaman heräläolotunnin aikana vaikka en yhtään jaksais enkä ehtis KOSKA HERÄSIN VASTA PUOLI KOLMELTA!"

Tässä mie sitte taarasin ympäri taloa kannat kopisten ilthaan asti. Vähäksi aikaa rauhotuin lukehmaan uusinta Mielensäpahoittajjaa (sopi erittäin hyvin tunnelhmaan), mutta en mie sitte siihenkhään jaksanu koko "päivää" keskittyä, ko piti muka tehä ne kaatuvat hommat. Jossaki vaiheessa kuitenki tajusin, että en ehi oikeasti mithään tehä, jolloin päätin, että pitkä lenkki olkhoon päiväni ainoa järkevä teko. Ei ollenkhaan huono, sillä kaikki, jotka on joskus perehtyny maratonile treenaamisseen tietää, että viikon pitkä lenkki on se kaikista tärkein lenkki, ja sitä ei missään nimessä saa hypätä yli.

Kun sitte vihdoin sain taisteltua lenkkikampheet niskaani puoli yheksän maissa illala, ja aviomies oli valhmiina viehmään minut 15km päähän kotoa, jotta saan jolkotella sieltä takasi, taivas meni mustaksi ja alko älytön jyrinä, salamointi ja vesisae. Kuin elämäni suurimman pettymyksen (vaiko helpotuksen?) kokehneena nakkasin lenkkarit nurkhaan (ehkä hieman dramaattisesti), kävelin pakastimelle ja otin sieltä jätskipaketin ja päätin lenkkeillä aamula. Aviomies valjastethiin sohvale kaveriksi kattohmaan CSI:ta digiboxilta, kunnes sitte vilkasin ulos ja huomasin sen "vuosisadan myrskyn" loppuhneen yhtä nopeasti ko oli alkanukki.

Voi ei... Häätyykö sittenki lähteä lenkile? Kyllä häätyy. Olen päättäny, että yhtään lenkkiä ei jää tekemättä oman laiskuuen takia! Ei muutako puoliso sohvalta autonrathiin, lenkkarit nurkasta ja menoksi. Olin ihan varma, että siitä parin tunnin lenkistä tullee ihan katastrofi.

Mutta kaikkia maailmankaikkeuden lakeja vastaan, tästä keikkakoomapäivän lenkistä tuli tämän maratontreenikauteni paras! En tiä johtuko se satheenjälkheisestä ilmasta, kunnon noususta vaiko pakasteessa oottavasta Chocolate Fudge Brownie-jäätelöstä, mutta matka meni 10 minuuttia nopeammin ja matalammala sykheelä ko viikko sitte! YES!

Mitä tästä opimme? No esimerkiksi sen, että aina kannattaa lähteä lenkile vaikka kuinka tympäsis! Harvoin sieltä lenkkipolulta tullee pahemmankiirinen vaimo takasi ko lähtiessä. (Ainaki näin väittää mieheni Toni...) Keikkakoomapäiväki voi saaha arvokhaan (LUE: hyväntuulisen) lopun jos saa edes yhen järkevän asian tehtyä. Se järkevä asia oli tässä taphauksessa pitkä lenkki. Ja jätskihetki lenkin jälkheen.