Kelllo soi. Aikasin. Liian aikasin. Toissapäivän keikka painaa kropassa, lähinnä siksi, että siltä keikalta olthiin kotona vasta viieltä aamula. Eilinen päivä meni väsymyksen kourissa pakollisia huoltohommia tehen ja tekemättä jättäen. Aurinko paistaa. Ei auta yhtään! Mitä seki jo näin aikasten nuin kirkhaasti paistaa? ÄH! Ahistaa. Muutaman tunnin päästä on taas keikale lähtö 300 km päähän. Se on ihan kivvaa, mutta sitä ennen täytyy hoitaa asiat, joita keikkareissula ei voi hoitaa. Tai voi, mutta ei tule hoijjettua. Mie en jaksa! Miksi mie tyhmä ihminen en vain käännä kylkeä ja jatka unia? Miksi mie revin itteni ylös? Eräs tuttu rouvvaki aina sano, että "nukkuva ei syntiä tehe". Eli mitä väärää tässä on, jos jään nukkuhmaan?
No, maailmankaikkeuen kannalta sillä ei varmasti ole kerrassaan mithään väliä, mutta minun itsetunnon, ihmisenä kasvamisen ja ennen kaikkea meän perhe-elämän kannalta sillä voi olla hyvinki suuret vaikutukset. Lokakuun 12. päivä on täälä nopeammin ko arvaankhaan. Jos aijjon silloin tarpoa läpi sen kokohnaisen maratonin, niin tämä lyijjyltä tuntuva kroppa on kiskottava ylös sängystä, juotava kahvi, keitettävä puuro ja kiskottava urheilukamat niskaan, ja lähettävä lenkile. Sylettää. Mutta tavote on kirkhaana mielessä! Tai no, ei just nyt puuroa sulatellessa niin kirkhaana, mutta lienee kirkastuvan lenkkipolula.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti