Siinä rytäkässähän meni sitte keveästi puolikas leeta, ja pari lasia maitoa. Oli siis niin maukasta että huh huh! No, senhän melkein viissaammat ossaaki arvata, että tuon henkisen ja lihallisen nautinnon myötä ihan normaali kävelyaskelki muuttu uskomattoman raskaaksi. Siitä seurasi niin sanottu leetakooma.
.jpg)
Ajattelin, että nooh... otampa pienet nokoset. Kuntohan onneksi kasvaa levossa... Mutta eipä aikaakhaan ko minun touhuja saapu moittihmaan minun epävirallinen valmentaja, Reima Viiri, hyvin kokenu juoksija, jolta ilmeisesti myös orastavaa valmentajuutta löytyy, koska hän tiesi just mitä tehä tuomosessa leetakoomatilantheessa!
Siinä oli kuulkaa tiukkaa asiaa noin minuutin verran (=henkinen valmennus), ja sitte se löi mulle 2-eurosen kätheen, ja sano, että sen verran häätyy juossa, että haet kiskalta hälle suklaatuutin. Joka on joskus aikasemmin lukenu tätä Persorievun päiväkirjaa, tietää kyllä minkälaisen - luultavasti tietosen - riskin Reima tässä tilantheessa otti. Mutta luottoa löyty, ja niin mie lähin. Palluumatkala sieltä kaupasta Reima juoksi vastaan, jolloin mie heitin hälle tuutin, ja jatkoin itte matkaa. Aattelin, että käyhään nyt sitte se kunnon lenkki ko on kerta liikheele lähetty.
Työhläältähän se tuntu ko se puolikas leeta paino vattassa ja mielessä, mutta tulipahan käytyä! Viimiset kolme kilsaa juoksentelin Reiman kans, ko hän jolkotteli taas minua vastaan, ja jutteli mukavia niin juoksusta, jäätelöstä kuin leetastaki. Kylläpä oli onnellinen olo kaikin puolin ko päästhiin perile! Sen vain laitan nyt ittele muistiin, että niin hyvvää ko se leeta onki, niin syöpäsen sitä aina vastan lenkin jälkheen. Saatto mulle siitä jotku mainitakki ko vetelin sitä neljättä pullasiivua, mutta ittehän se on ne omat virheet tehtävä jokhaisen! Leetakoomassa juokseminen ei tuntunu hyvältä milhään tasola, joten parempi ottaa varman pääle, ja syä ko. tuotetta vain tarkoin harkittuina ajankohtina. Ettei siis tule semmosta hylkimisreaktiota. Leetatraumoja. Sitä mie en kestäis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti