Makaronivellilä ja ohrarieskala maratonile

Kakstoista yötä elämäni yhteen suurimmista koitoksista. Maraton. Kokonainen. Jännittää. Pelottaa. En ole pystyny juoksehmaan suunnitelman mukasesti, ja nämä viimiset vajaat kaks viikkoa jäävät hyvin vähäjuoksusiksi myös.

Päätin keskittyä seuraavien 12 päivän aikana lähes täysin siihen, että minun korvien väli on terässä siinä lähtöviivala. Luotan siihen, että juoksukunnole olen tehny sen mitä voin, ja loput menhään sitten pääkopala. Mitä tämä nyt sitte vaatii? No kuulkaa se vaatii minun taphauksessa rauhottumista. Henkistä lepoa. On kertakaikkihaan pakko höllätä jostaki päästä. Minun pää on uupunu.

Aloin miettiä, miten sitä vieteriä sais löysättyä vähän. Aivan täysin yllätyksenä miehleen tuli ensimmäisenä Serkkumummon makaronivelli! Siis tä? Sitä mieki ihmettelin! Mutta jotenki se edustaa semmosta rauhallisuutta, ko sitä syöthiin aina illala ko olthiin mummolassa yötä. Siinä vaiheessa ko makaronivelli oli valmista, päälä oli jo yöpaita, ja mummon olohuohneessa oli hämärä valaistus. Jotenki se muisto siitä on niin rauhallinen. 

Siispä tuumasta toihmeen, ja makaronivelliä keittehleen! Mummole piti toki soittaa ja kysyä suurustusohje, koska viimeksi (v. 2005) ko olen tätä velliä tehny, olin Kanadassa, eikä mummole voinu soittaa, eikä mulla ollu makaroneja, vaan piti käyttää nuudeleita, enkä muistanu yhtään miten sitä piti suurustaa, joten siitä tuli semmosta ällöttävvää aivoklönttikeittoa. Jäi syömättä. Tällä kertaa velli maistu erittäin hyvin! Ja onneksi aviomies ei ollu kotona, sillä minhuun upposi koko kattilallinen. Ja olo oli rohki rauhallinen!

Rauhallisuutta ja seesteisyyttä mulle edustaa myös jotenki tuohreen leivän tai pullan tuoksu. (Kumma homma, sillä leipomishetket lapsuuskodissa ei ollu kovin rauhallisia, ko kyttäsin aina sitä pullapeltiä, että koska äiti kääntää selkänsä, että mie voin sallaa napsasta sieltä joukosta raakoja pulllia.) Siksipä varhmaan kauphaan nälkäsenä töitten jälkheen mennessäni ( = virhe!), mukhaan tarttu uunituore ohrarieska. Kyllä on olo rohki rauhallinen ko kotona saapii nauttia maitolasin kans tuohreen rieskanpuolikhaan jossa on voita päälä. Tokihan vois olla idyllisempää, jos leipasis sen tuohreen leivän itte, mutta se saattas järkyttää tätä minun rauhottumistavotetta, ja vaarantaa koko maratonile osallistumisen, joten parempi ostella vain valhmiina rieskat nyt tässä vaiheessa.

Ihan itte

Siinä se nyt on! Minun suuri uroteko kuluhneela viikola. Lyskan Marttojen puheenjohtajan syksyn marttamaisin teko. Reiphaan reservinupseerin kotitalousnäyte. Todiste Ylitalon suvun kokkausgeeneistä. Tasapainosen kodinhengettären iltapuhde. Hyvän aviovaimon tervehdys. Nimittäin kaura-puolukka uunipuuro. 

Harmi vain, että tämä yllättävä kodinhengetär-puuska tuli just silloin ko aviomies oli työmatkala, mutta se ei onneksi haitannu minun henkistä kieriskelyä omassa itsetyytyväisyydessäni. Ihan itte survoin puolukat, voitelin vuoan, asettelin kaurahiutahleet kerroksittain puolukkasurvoksen kans vuokhaan ja kaatelin pääle maito-kananmuna-seoksen. Ja ihan itte ootin kärsivällisesti reilun tunnin sen valmistumista. Olihan se kyllä niin tunnelmallista nauttia iltapalaksi tuomosta herkullista (anopin kerräämistä puolukoista) ihan itte tehtyä uunipuuroa. Aijjaij!! Koko talossa leijaili semmonen kodikas paistetun puolukan tuoksu.

Syötyäni sitte ihan itte tätä herkkua aamupalaksi, louhnaaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi melkein kaks päivää (koska olin todellaki yksin kotona), se hohto ja tunnelmallisuus jotenki katosi. Huoh. Olin jotenki uupunu sekä siitä suorituksesta että siitä syömisestä joka kesti päivätolkula. Alko kyllästythään koko uunipuuro!

Ehkä semmoset Mug cake-tyyppiset (kiitos Kristiina-serkule resepetistä) annokset on sopivampia minun arkheen. Niin annoskooltansa, ko valmistusaikansa puolestaki. Kuvan Mug cake valmistu mikrossa kahessa minuutissa. Pääle kaajoin jogurttia ja marjoja. Ja ihan itte.

"Perspektiiviä, Persoriepu!"

Minua alko kuulkaa tämä oma möksöttäminen vähän naurattaa tänhään. Kyllä mie sanon, että täytyy nyt ottaa vähän perspektiiviä tähän homhaan mukhaan ja aikuistua. Jos elämän suurin ongelma on se, että jännittää, kestääkö jalka tämän viikon pitkän lenkin juoksemisen, niin myönnettävä se on, että asiat on aika loistavasti! Mitä mie nyt hyvänen aika tässä asiassa rypehmään, ko asialle ei voi mithään?? Hyvä jos kestää, huono homma jos ei kestä. Piste. Mullahan mennee koko komea syksy aivan ohi, jos mie vain istun sisälä googlettelemassa kaikenmaailman nettipalstoja "säären ulkoreunan kivuista" ja ajelen välilä urheiluopistolle spinning-salhiin hikkoilehmaan siinä toivossa, että jalka elpyis pehmeämmästä urheilusta.

Tänhään (tai jos sade ei lakkaa niin huomena aamula) lähen pitkäle lenkile, ja jos en pysty juoksehmaan, niin kävelen tai pyöräilen. Joka taphauksessa nautin luonnosta ja syksyn väreistä. Aina voi päättää ryppeekö (niin sanoituissa!!) ongelmissaan, vai yrittääkö löytää sen pilven hopeareunuksen. Tässä asiassa se ei ole edes vaikeaa. Ihmisillä on paaaaaljon isompia ongelmia, joitten keskelä pystyvät löytähmään onnen aiheita. 

Mikä mie olen mököttähmään tämmösen juoksemisongelman takia? Enhän mie ole edes mikhään ammattiurheilija! En ees lähele sitä. Ketä se oikeasti hetkauttaa juoksenko mie sen maratonin nyt syksylä vai vaikka ens toukokuussa? Vai juoksenko koskaan. Kukhaan ei varhmaan oikeasti ees muista koko asiaa! (Tai no, lähipiiri ei vois unohtaa vaikka haluaiski, ko mie hölötän mm. tästä asiasta - hyvässä ja pahassa - hyvin avoimesti jatkuvasti....) Mutta pointti on se, että ihme kyllä, maailman tilantheesseen - Ukrainan kriisiin, Lähi-idän tilantheesseen, Afrikan nälänhäthään tai Ruotsidemokraattien vaalitulokseen - minun juoksut tai juoksematta jättämiset vaikuttaa hyvin vähän. Sanosin jopa, että ei lainkhaan. 

Tekojeni seuraukset ( = tekojeni seurausten vähäisyyden) ymmärtäen päätin siis lisätä tähän viikhoon ihan pienesti yhen herkkuhetken eiliselle illale. Nautithiin jälkiruoaksi miehen kanssa aikuismaisesti pienet - siis hyvin pienet -  125 gramman pikarit Kolmen Kaverin Jäätelöä. Toinen oli Mustikka-Kardemumma ja toinen Mansikka-Vanilja. Molemmat aivan herkullisia. Jotenki aikuisia ja sivistyneitä makuja. Mie olen selvästikki pikkuhiljaa lämpenemässä näile marjajäätelöilekki. Aikuistumisen merkkikö? 

Pahan mielen syyt ja lääkheet

Masentaa ja tympäsee. Yritin eilen ja tänhään käyä vähäsen juoksemassa yli puolentoista viikon tauon jälkheen, ja jalka kipuilee edehleen. En ennää jaksa ees spekuloijja mikä siinä on. Keittiödiagnoosit on vaihellu penikkatauista iskiakseen. En tiä. Muutaman päivän se oli parempana, eikä normaali kävely sattunu ennää yhtään. Mutta juoksu ei sujunu. Alkuviikosta menen fysioterapeutile, niin voihaan yhessä ihmetellä. Ottaa päähän. Vantaan maratonile on vähän reilut kolme viikkoa. Eikä näytä hyvältä tämä homma. Pienet harmitusitkut tuli tuola Oukun mettässä ko koetin vähän sipsutella. Spinningillä olen hoitanu korvaavan harjottelun, mutta eipä sitä pyöräillen maratonile mennä!

Ehkä jo eilen vieraillessani Lyskan Marttojen kanssa kahvi- ja teekauppa Mandragorassa aavistelin tämän illan masentunutta tunnelmaani, ja hamstrasin herkkulaatikhooni laadukasta suklaata, kahvia ja teetä. Ja vähän muutaki.

Kuvasta vasemmalta löytyy Baileys-tryffelit, joita ajattelin testata näin niinkö ensiavuksi tähän tilantheesseen. Jos (tai kun) niittenki jälkheen mieli on vielä ainaki vähän paha, niin aukasen tuon Turkin pippuri suklaalevyn. Lämmikheeksi siihen sitte Teapigsin inkivääriteetä. Ja uuesta kupista tietysti. Siinä sivussa hoitelen kipeän jalan lihaksia venytyksilä, hieronnalla, piikkipallola ja kylmälä ja rukkoilen, että vaivat häipyis. Mieluiten heti. Tai viimeistään sunnuntaihin mennessä, jolloin oli tarkotus juosta rauhallinen 22-25 kilsan testilenkki. Jep jep.

Ahistushikeä pukkaa

Joskus on päiviä, että aamusta lähtien oottaa vain, että ois jo ilta, ja otta on rutussa jo aamukahvia keitellessä. Joskus semmonen päivä sujjuu kuitenki yli odotusten! Joskus taas se mennee vielä kärttysemmin ko aamula ossaa aavistaa. Kuten tänhään. Koko päivä oli semmosta "kädestä suuhun" -menoa. Otta kurtussa. Oppitunnit meni vähemmän sujuvasti. Liian useasti piti vastata opiskelijoitten kysymyksiin että "ootappa ko mie tarkistan", ja jatkuvasti oli semmonen pieni ahistushiki ottala. Liian useasti piti sanoa jotaki negatiivista. Vaatheetki oli epämukavat. Kivuila vihotellu jalkaki vaivasi. Päätin jo ennen yheksää, että pietän tämän viikon herkkupäiväni tänhään.

Jotaki piti keksiä, jolla päivän huonojen fiilisten runnoma mieli vähän piristyis. Aikani lapsi ko olen, niin materiallahan sitä hyvää oloa haethaan, mikäli taloudellinen tilanne sen juuri sillä hetkelä sallii. Mitäpä sitä kieltähmään!

Ja urheilukaupasta se löyty! Nimittäin harmaan päiväni valopilkku: uuet juoksulenkkarit, Asicsin Nimbukset, ja vielä hurjassa alessa! Väri ei taaskaan miellytä (kuten ei huhtikuussakhaan ko viimeksi ostin Nimbukset), mutta nuo on minun jalale parhaat! Ja niilä tuntuu turvalliselta juosta asfaltillaki, ko vaimennukset on niin ruhtinaalliset. Luulenpa, että nämä popot saavat kunnian juosta Vantaan maratonin, JOKA ON MUUTES TASAN KUUKAUDEN PÄÄSTÄ! (Siinäpä varsinainen ahistushien paikka...)

Ruokakaupassa ootti hurjasti mahtavia yllätyksiä!! Pakastealthaasta löyty Kolmen Kaverin Jäätelöä (jota söin viimeksi huhtikuussa Helsingissä), jota ei aikasemmin ole saanu käsittääkseni Oulua pohjosempaa, ja NYT SITÄ ON ROVANIEMELÄ. Wau! Herkkupäiväni jäätelöksi arpoutu hävettävän pitkän valintasession jälkheen ihan vain mielikuvituksettomasti suklaajäätelö. En jotenki uskaltanu ottaa riskiä, ja valita tälle illale esim. mustikka-kardemummaa. Suklaajäätelö on kuitenki suklaajäätelö, eli varma valinta. 

Kassojen vierestä bongasin myös tuon Maraboun Tuc-keksisuklaan, jonka saapumisesta Suohmeen ystäväni Virpi toki WhatsAppasi jo viikko sitte. Kannoin vastaavaa Milka Tuc-suklaata viime syksynä Saksan reissulta isot pinot, ja tämä Maraboun versio oli enemmän ko vastaus rukouksiin! Milka on  mahtavaa, mutta Marabou on.... mm-mmmmmm....

Nyt mie istun kotisohvala, hymy korvissa uusien lenkkareitten ja herkkujeni keskelä, enkä ees huolehi huomisen aikasesta keikkareissule lähöstä. 

Niin mikä ahistushiki? 

Kesäjätskikilojen viimiset lenkit

Käväsinpä tuossa lauantaina juoksasemassa Vaasa-maratonin puolikhaan. Juoksuohjelmassa luki kyllä että Ruskamaratonin puolikas, mutta päätin ottaa riskin, ja suunnata Vaasaan. Sai samala kylästellä vanhempien tykönä Kyyjärvelä. (Plus että Vaasassa on paljon tasasempaa ko Levilä...)

Ihan mukavasti se meni. Tai no, en ollu pettyny, mutta en tyytyväinenkhään. Omasta 2012 vuojen ennätyksestä jäin 4 minuuttia, mutta kohtalokhaalta toukokuu Terwa(selta)maratonilta paransin peräti 15 minuuttia. Lopullinen aika oli nyt siis 2h18min51sec. Ekat 10km meni tosi mukavasti, mutta viimiset kymmenen oli sitte aika rankkaa.

Aloin siinä tosissaan miettiä, että miten IHMEESSÄ mie selviän sen kokonaisen maratonin lokakuussa?!?! Tuossa puolikhaalaki viimisten viien kilsan aikana ajatukset oli tyyhliin "jaksan, jaksan, en jaksa, en jaksa, en jaksa, vasen, vasen, vasen, jaksaa, jaksaa, ei jaksa, ei jaksa, pää kiini ja juokse!..." Jatkuvaa taistelua pään sisälä siitä, että jaksaako vaiko eikö. Ja se tunne, ko seuraa sykemittarista vauhtia, ja ko huomaa, että vauhti alkaa hiastua ja syke nousta. Hyi! "Juokse läski juokse!"

Maalissa nuo tuntemukset kuitenki unohtu aika nopeasti, eikä kokohnainen maraton huolestuttanu ennää yhtään. Varsinki ko vastassa oli aviomies ja vanhemmat, jotka jaksaa aina olla tukena ja ylpeitä vaikka juoksis minkälaisen ajan! Kyllä ne huoltojoukot tuomosessa tapahtumassa on aivan kaiken a ja o! On tärkeää, että lähössä on joku tai joitaki joile voi purkaa jännitystä ja joitten kanssa hengata sielä tapahtumassa, ja sitte taas maalissa on tärkeää heti päästä purkahmaan juoksua. Olen muutaman kerran käyny juoksutapahtumissa ihan yksin, ja on se kyllä ankeaa. Harvoin olen tuntenu itteni niin yksihnäiseksi ko suuren juoksutapahtuman keskelä maahliin tullessani, jos vastassa ei ole ollu kethään jolle purkaa juoksun tunnelmia. Siinä on kuitenki niin tuntheet pinnassa.

Kovasti olen tässä analysoinu, että miksi en yltäny siihen kahen vuen takasseen ennätykseeni, vaikka olen juossu paljon enemmän kolme edellistä kuukautta ko silloin. Vaikea sanoa, mutta luulen, että kaikesta treenistä huolimatta, kesän 2014 jäätelömäärät on ollu sitä luokkaa, että ois ollu täys mahottomuus kuluttaa enemmän ko syö. Näin ollen ylimääräsiä kiloja on kertyny pari-kolme-neljä. Nyt siis jatkan tätä "ei herkkuja arkena"-linjaa, ja karistan ylimääräset pois. Lienee juoksuvauhitki pian paranevan! Näitä kesäjätskikiloja on ulkoilutettu jo ihan tarpheeksi.

P.S. Oli jotenki ankean aneeminen tapahtuma se Vaasa-maraton. Vaikka oli 30v. juhlamaraton! Taustala ei soinu musiikki, talkoolaiset oli jotenki kireitä (ainaki ne jotka mie tapasin), ei ollu yhteistä verryttelyä (vaikka olthiin urheilukentälä) ja selostaja ei oikein handlannu hommiansa, ko mm. jutteli mikhiin ympärillä olevien ihmisten kanssa käydyt keskustelut. Mikhään siinä tapahtumassa ei huutanu "JUHLAMARATON". Ei ees se se selostaja. Eikä se sanonu minun nimeä ko juoksin maahliin, vaikka siinä ei mithään ryysistä ollu. Blääh. Juottopisteet kuitenki toimi ja reitti oli selkeä, joten niiltä osin juoksutapahtuman kriteerit täytty. Mutta kyllä pieni osallistujalahja ois kummasti piristäny... Vaikka putkihuivi! (Kaiken tämän laitan toki palautheena myös Vaasa-maratonin järjestjille.) Hieno mitali sentäs jäi kätheen! Ja banaani. Ja jogurtti (joka jäi Kyyjärvele).

"Aikainen lenkkeilijä irkkarin nappaamatta jättää"

Tänä aamuna herätys aamulenkile kävi helposti. Ei vähiten siksi, että olin menny ajoissa nukkuhmaan. Join kahvit, söin puuron ja kiskasin juoksukamat niskaan. Toki siinä pientä vastentahtosuutta oli, mutta päätetty mikä päätetty! Lenkile ennen töitten alkua, mars!

Ilma oli syksysen raitis ja mettässä leijaili sumua. Siinä hölkkäillessäni taas mietin että mikä ihme tässä muka oli sitte taas niin vaikeaa, että eihän se ole ko lähteä! Ittensä ko saapii kiskottua siihen lenkkipolun reunale, niin loput hoituu melkein ittestään, ko ei sitä kehtaa ennää poiskaan lähteä ko on sinne asti raahautunu. Ja siis kyllä se lenkkeily aamula (heti sen pahimman aamupöhnän mentyä ohi) on mukavaa vaihtelua niile myöhäsille iltalenkeile, jolloin jaloissa painaa päivän kävelyt ja päässä päivän asiat.

Ja mikä voittajafiilis ko käypii sen lenkin pois alta jo aamula! Hyvänen aika, mullahan on töitten jälkheen koko ilta aikaa tehä vaikka mitä! (Siis esim. töitä...) Olo on jotenki paljon energisempi, ja askel kevyempi koko päivän. Ja olen huomannu semmosenki, että ko on heti aamusta tehny jonku tuomosen huippu-uroteon (minun mittareila), niin semmosia pienempiä urotekoja on sitte helpompi totteuttaa päivän aikana. Esim. tänhään jätin ottamatta rakhaan kollegan tuomia aivan ihania irkkareita, joita oli runsaasti tarjola openhuohneen pöyälä. Ne (onneksi) katosi siitä aika nopeasti. En tiä kuinka monheen "pienemphään urotekhoon" oisin pystyny... Aamulenkistä huolimatta. Sielä näytti olevan sentäs Pollyjaki seassa...