"Perspektiiviä, Persoriepu!"

Minua alko kuulkaa tämä oma möksöttäminen vähän naurattaa tänhään. Kyllä mie sanon, että täytyy nyt ottaa vähän perspektiiviä tähän homhaan mukhaan ja aikuistua. Jos elämän suurin ongelma on se, että jännittää, kestääkö jalka tämän viikon pitkän lenkin juoksemisen, niin myönnettävä se on, että asiat on aika loistavasti! Mitä mie nyt hyvänen aika tässä asiassa rypehmään, ko asialle ei voi mithään?? Hyvä jos kestää, huono homma jos ei kestä. Piste. Mullahan mennee koko komea syksy aivan ohi, jos mie vain istun sisälä googlettelemassa kaikenmaailman nettipalstoja "säären ulkoreunan kivuista" ja ajelen välilä urheiluopistolle spinning-salhiin hikkoilehmaan siinä toivossa, että jalka elpyis pehmeämmästä urheilusta.

Tänhään (tai jos sade ei lakkaa niin huomena aamula) lähen pitkäle lenkile, ja jos en pysty juoksehmaan, niin kävelen tai pyöräilen. Joka taphauksessa nautin luonnosta ja syksyn väreistä. Aina voi päättää ryppeekö (niin sanoituissa!!) ongelmissaan, vai yrittääkö löytää sen pilven hopeareunuksen. Tässä asiassa se ei ole edes vaikeaa. Ihmisillä on paaaaaljon isompia ongelmia, joitten keskelä pystyvät löytähmään onnen aiheita. 

Mikä mie olen mököttähmään tämmösen juoksemisongelman takia? Enhän mie ole edes mikhään ammattiurheilija! En ees lähele sitä. Ketä se oikeasti hetkauttaa juoksenko mie sen maratonin nyt syksylä vai vaikka ens toukokuussa? Vai juoksenko koskaan. Kukhaan ei varhmaan oikeasti ees muista koko asiaa! (Tai no, lähipiiri ei vois unohtaa vaikka haluaiski, ko mie hölötän mm. tästä asiasta - hyvässä ja pahassa - hyvin avoimesti jatkuvasti....) Mutta pointti on se, että ihme kyllä, maailman tilantheesseen - Ukrainan kriisiin, Lähi-idän tilantheesseen, Afrikan nälänhäthään tai Ruotsidemokraattien vaalitulokseen - minun juoksut tai juoksematta jättämiset vaikuttaa hyvin vähän. Sanosin jopa, että ei lainkhaan. 

Tekojeni seuraukset ( = tekojeni seurausten vähäisyyden) ymmärtäen päätin siis lisätä tähän viikhoon ihan pienesti yhen herkkuhetken eiliselle illale. Nautithiin jälkiruoaksi miehen kanssa aikuismaisesti pienet - siis hyvin pienet -  125 gramman pikarit Kolmen Kaverin Jäätelöä. Toinen oli Mustikka-Kardemumma ja toinen Mansikka-Vanilja. Molemmat aivan herkullisia. Jotenki aikuisia ja sivistyneitä makuja. Mie olen selvästikki pikkuhiljaa lämpenemässä näile marjajäätelöilekki. Aikuistumisen merkkikö?