Autole mennessäni, tajusin, että olin aamula vahingossa(ko) jättäny sukset miehen authoon. (jonkulainen Freudilainen lipsahus kukaties...) Päätin kuitenki olla luovuttamatta ja urheasti ajoin hakheen tarvittavat välihneet miehen työpaikalta. Ajattelin, että kyllä tämä tästä! Miehän tykkään nykysten hiihosta, ja tämä nyt on tätä normaalia sählinkiä mitä elämässä (varsinki mulla) aina on!
Hymyssä suin astuin ladule (kuunneltuani ensin varttitunnin autossa hyvin mielenkiintosta radio-ohjelmaa Ukrainan tilantheesta), ja tiättäkö mitä: mulla oli ihan samanlainen olo, ko alkutalven kamalimmila lenkeilä! Apua! Tuntu että en ees pysyny pystyssä, luistelutekniikka ja rytmitaju oli ihan hakusessa, ja jokanen pikkunenki ylämäki tuntu vuorikiipeilyltä. Otti kuulkaa niin päähän että korvissa soi. Kahesti kaajuin niin, että piti tarkistaa säilykö hamphaat ehjinä ko kalahtivat niin lujasti yhteen. Latu oli uranen ja paikotellen älyttömän liukas. Mutta pahinta kaikessa oli ehkä ne hymmyilevät ja hyväntuuliset ihmiset, jotka suihki ohi perintheiselä tyylilä latu-urraa pitkin eestä ja takkaa.
Mutta mie en aijjo lannistua! Järkeilin, että kyllähän se lauantain suoritus vielä painaa kropassa vaikka ois minkälainen auringonpaiste, ja aika sähäkkä alkuviikko tässä on ollu takana muutenki, eli lähtökohat ei ehkä ollu ihan optimaaliset 16 kilsan lenkile. Kotia ajellessani ajattelin, että tähän sauhmaan ois kyllä aika mukava syöpästä vaikka vähän jätksiä, niinkö lohutukseksi ja kannustukseksi, mutta luovuin ajatuksesta, ko muistin, että herkkupäivää vietänki vasta viikonloppuna. Jätskin korvikheena sai toimia seuraava hätävarasörsseli: aamulta jäänyttä kylmää kaurapuuroa, raejuustoa (sitä pehmeää), mehukeittoa ja muusattua banaania. Olipa hyvvää ja tulipa hyvä mieli! Sain jostaki syystä hämmentynheitä katseita aviomieheltä... Ei kuulemma halunnu maistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti