Tavotheessa(ko)

Lauantainen Napapiirin hiihon 60 kilsan matka oli tämän minun "NYT ALAN TYKÄTÄ HIIHOSTA VAIKKA VÄKISIN!" -projektin huipentuma. Pahhaa teki, räkä valu ja geelejä kulu. En tiä oliko tämä nyt ihan oikea lähestymistapa minun ongelhmaan, mutta näyttäs siltä että puolen vuojen ittensä pakkohiihättäminen on tuottanu tulosta: ei pelkästään kunto ole parantunu, vaan myös suhe hiihtoon on parempi ko koskaan! Voin jopa kuvitella käyväni ladula ihan ilman Reijo Jylhän tekemää ohjelmaa jääkaapin ovessa, ja tiän kyllä näin tapahtuvanki.

Hiihtokunnon paranemisen myötä lenkeistä on luonnollisesti tullu nautittavampia, ja äänikirjojen kuuntelu on siirtyny juoksulenkeistä myös hiihtoon. (Lauantain kisassaki kuuntelin 4 tuntia Liza Marklundin kirjaa, mutta en muista siitä yhtään mithään!) Mutta siis yks asia tympäsee hiihossa vieläki rajusti, ja se on se varusteitten kans punominen!  Voi että mie olen kärttynen ko pittää pukea ja punoa, ja huolehtia sukset ja sauvvat ja monot, ja juomavyöt ja kaikki. Juoksehmaan lähtiessäki pittää aina jotaki punoa, mutta hiihtoon paljon enemmän. Ja sitte niihin suksien pohjiinki pitäs jaksaa pyyhkiä aina välilä jotaki... Mie olen vissiin nuo luistelusukseni jo pilannu ko olen hiihelly niilä satoja kilsoja ilman mithään mömmöjä pohjissa. Hups! Että siis semmonen välineurheilu vähän tässä tympii, mutta tottumiskysymyshän seki on. Alkutalvesta hiihtähmään lähtiessä ovet paukku huomattavasti enemmän ko viime aikoina.

Toinen asia, mikä minua vielä hiihossa rassaa on se, että sen mielekkyys on TÄYSIN riippuvainen kelistä! Se voi hyvälä ilmala ja kelilä olla maailman parasta hommaa ikinä, ja sitte taas huonola kelilä se voi olla kamalin rangaistus mitä voi kuvitella ihmiselle. Mie en tiä mithään, mikä saapii minut pahemmalle kiirile ko nihkeässä kelissä hiihtäminen. Huono hiihtokeli toimii myös parisuhteen koetinkivenä, ja siinä vaajithaan kyllä (ylheensä miehen puolelta) melkosta pelisilmää ja sanojen harkintaa.

Noh, varusteitten kans ähräämisestä ja ajoittaisista huonoista keleistä huolimatta tiän, että olen jääny tästä viimisestä puolesta vuesta reiphaasti plussan puolele (enkä pelkästään hiihtokilsojen suhteen), ja positiivisia kokemuksia on kertyny enemmän ko negatiivisia. Hiihtokyykäärme on hithaasti mutta varmasti saanu purastua myrkkynsä minhuun, ja tästä ei liene paluuta. Lauantain hiihon jälkheen olen pallautunu niin hyvin, että mulla heräsi eppäilys, että annoinko sittenkhään kaikkeni (ko ei ees taju lähteny maalissa!)? Varovasti jo päätin varmistaa asian ilmottautumalla ens vuojenki Napapiirin hiihtoon. Jos puolen vuojen työ sai aikhaan tämmöstä tulosta, miltä näyttää tilanne vuojen työn jälkheen? Seuraava etappi on Oulun Terwamaraton, ja ajattelin valmistautua siihen ainaki vähän vähempiherkkusella ruokavaliolla ko mitä Napapiirin hiihtoon: seittämän sijasta testaan yhtä herkkupäivää viikossa. Siinäpä haastetta ainaki muutamille seuraaville viikoile!