Viivan alla nyt

Mikä valtavien tuntheitten vuosi! Huh huh. Vuojen eka puolisko oli suuria suruja, ahistusta ja iloa. Kaikkea sekasin ja yhtäaikaa. Vuojen 2019 ensimmäisiä kuukausia leimasi fyysisesti todella työläs loppuraskaus, rakhaan sukulaisen yhtäkkinen poismeno, läheisten terveyshuolet ja rakhaitten ystävien kohtuuttoman raskaat elämäntilantheet. Sitten huhtikuussa tuli suuri onni kun meän Ulla synty. Mutta en ees kolmea viikkoa ehtiny sitä iloa täysilä ellää, ko yllättäen menetin mulle niin äärettömän rakhaan mummoni. Minun sylissä makkaava pieni Ulla osotti kirkhaammin ko mikhään, kuinka elämä kiljuen ja vauhila jatkuu, ja samala kuitenki tuntu että kaikki pysähty.

Vuojen jälkimmäinen puolisko on ollu armollisempi, vaikkaki eritysesti minun toisen mummon muistisairauden paheneminen on ollu raskas asia. Tuntuu että semmoset isot tuntheet, elämän ja kuoleman kysymykset, hyppii tuossa nokan alla jatkuvasti. Nauru ja itku on mulla aina ollu herkässä, mutta ne tullee nykysten jotenki syvemmältä. Kaipa se on tämä ikä. Ja nuo lapset. Vaiko kuolemanpelko? Oman kuoleman pelko, ja pelko siitä, että joku läheinen kuolee. Huijja mitä settiä näin joulupäivän blogikirjotuksessa! 

Yks päivä tässä joulun alla leivoin pullia ja siinä meinas tulla orastava joulunaluskärty ko yks pellillinen kärähti. Puhaltelin siinä hetken ja selasin Facebookia. Silhmään sattu syöpää sairastavan ikätoverini päivitys, jonka luin itkien. Kiitos sulle siitä, jos luet tätä! Se kirjotus laitto taas asioita tärkeysjärjestykseen. Aivan järkyttävän yks hailea joilekki palahneile pullile! Hetken taas ymmärsin, mikä elämässä ei ainaskaan ole tärkeää. Hetken olin taas tuskallisen tietonen siitä, että minä hetkenä hyvänsä minun perheeseen saattaa kutsumattomana viehraana tulla sairaus tai kuolema. 

Mikä sitte on tärkeää? Vastaappa siihen! No, esimerkiksi läheiset. Mie olen onnekas kun mulla on elämässä niin paljon oikeasti läheisiä ihmisiä. Perhe, sukulaiset ja ystävät. Joskus koin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten ehi olla kaikkien kanssa tekemisissä niin paljon ko haluaisin. Tilanne on edehleen täysin sama, paitsi että en koe ennää huonoa omaatuntoa. Läheisten kanssa voi aina jatkaa siitä mihin jääthiin ilman että tarvii selitellä miksei ole ehtiny olla yhteyksissä. Olen superonnekas kun tiän, että mulla on pitkä lista ihmisiä joile voin soittaa hädän hetkelä vaikka keskelä yötä sekuntiakhaan miettimättä voinko soittaa. 

Joskus kyseenalaistin sen, että onko se nyt muka jotaki ystävyyttä, että ootethaan vain sitä "hädän hetkeä", vaikeaa elämäntilannetta, jolloin tempastaan ystävyyen ässä hihasta. En kyseenalaista ennää. Elämässä on kaikenlaisia vaiheita. Joku vaihe on semmonen, joka on otollinen ystävyyen syntymiselle. Sen jälkheen tullee muita vaiheita. Semmosia, jolloin täytyy keskittyä enemmän muuhun, ja sitte taas niitä, jolloin sitä aikaisemmassa vaiheessa syntynyttä ystävyyttä tarvithaan. Olkhoon se sitte hätätilanne, tai vain tarve saaha ystävä mukhaan hauskanpithoon, tai jotaki siltä väliltä. 

No, tokihan suhteita läheisiin ihmissiin täytyy myös hoitaa. Ees joskus. Ei kannata pittää yhtään mithään itsestäänselvyytenä tässä elämässä. Mutta on syytä myös armahtaa itteä. Kaikkien tärkeitten ihmisten kanssa ei ehi viettää aikaa eikä olla yhteyksissä. Ja joskus oman hyvinvoinnin alttarille on uhrattava myös ihmissuhteita. 

En ole varma onko tämä kirjotus synkkä vai ei. Toivottavasti lopulta ei. Mielestäni olen kaikkea muuta ko synkkä ihminen! Tämä kulunu vuosi vain on ollu niin... hmm... hyökkäävä. Hyvässä ja pahassa. 

Mutta sitähän tämä on. Elämä. Viivan alle tältä vuelta on kuitenki jääny vähinthäänki ihmisenä kasvamista. Ja se on jotaki se! Sanosin ittele tulevan vuen ohjeeksi, että elämä on niinkö pipareitten leipominen: kannattaa keskittyä ja kannattaa tehä pipareista just semmosia ko itte haluaa!

Kotona!

Olipas vain jotenki yllättävän paljon reissuja tässä syksyn aikana! On aivan mahtavaa käyä, mutta kyllä on mahtavaa aina tulla kotia. Jotenki lasten kanssa se kotiatulon ihanuus on 100 kertaa ihanampaa ko ennen! Kuten jo aikaisemminki olen todennu, meilä on siinä mielessä ollu hyvä tuuri (tähän asti) että tytöt on suht vaivattomia matkakumppaneita, mutta kyllä se on välilä melko hikistä hommaa. Vaikka kuinka asenne ratkasee!!

Me olema nyt siis taas päättämällä päättäny, että nautithaan tästä kotijalassa olemisesta. Aivan parhaita päiviä on esim. ne viikonloppupäivät ko on aikaa vain olla perheen kesken. Rauhassa ulkoilla. Rauhassa köllötellä. Rauhassa saunoa. Rauhassa käyä kauppareissut. Rauhassa poiketa kauppareissula ravintohlaan syöhmään jos siltä tuntuu. Tai no, aika kaukana on rauha, mutta ehkä se kiihreettömyys on se juttu. Se, ettei tartte jatkuvasti sykkiä johonki. Eikä tartte pakata tavaraoita ees takasi. KOTONA ON MAHTAVAA! Tämä on ollu kyllä kasvun paikka mullekki. Olen päässy siitä hullusta ajatuksesta, että viikonloppu kotona on menetetty viikonloppu. Tässä elämäntilantheessa se ei todellakhaan ole niin. Mutta siis hyvä tasapaino reissujen ja kotona olemisen välile täytyy löytää. Huomaan ittessäni sen, että välilä on hyvä käyä vähän virkistäytymässä kodin ulkopuolela, jotta sen kotona olemisen ihanuuen taas huomaan.

Ootan innola joulua, koska me päätethiin olla kotona tämä joulu. Joskus vuosia vuosia sitte olhaan oltu meilä aattoilta, mutta ylheensä olhaan ajeltu tie sonnala ympähriinsä. Kukhaan ei sitä ole vaatinu, mutta meistä on tuntunu, että kaikkien luona pittää käyä ja että kaikkialle meitä ootethaan. Nyt me aijjoma olla kotona. Ainaki aaton ja joulupäivän. Ja sehän on jo paljon se!

Me olema puhunu nyt paljon kotona siitä, minkälaisia (joulu)perintheitä me haluaisimma meän perheesseen, ja ehkä päällimmäisenä on ollu se, ettei kannatte hirttäytyä mihinkhään liian tiukkoihin tapoihin, koska siitä tullee helposti stressi. Pääasia, että olhaan lepposasti yhessä! Joululahjoista on puhuttu jo ennen lapsia, että niistä ei stressata kun ne ei ole pääasia. Kuten ajan henkheen (onneksi) soppii, on pyritty suosihmaan aihneettomia lahjoja ja elämyslahjoja, tai sitte on hankittu jotaki oikeasti tarpheellista. Toki on kiva, että joulupukki käy, ja että jotaki saa, mutta me emmä halua että tytöt oppii lahjaröykkiöihin tai siihen, että olis jotenki oikeus olla pettyny jos jouluaattona ei saakhaan jotaki mitä on toivonu. Itteä hävettää vieläki ihan hulluna ko teininä toivoima siskon kans kännykkää joululahjaksi, ja ko se lopulta saathiin, niin mie itkin ko hullu ko se ei ollu semmonen ko mie halusin. Hyi että miten kiittämätön lapsi!!! Ällöttää! 

No, toivoahan saa omista lapsista mitä vain, ja saa yrittää pittää periaatheista kiini, mutta aika näyttää miten meän käy! Ehkä sen kiitolliseksi kasvattamisen tulokset näkkyy vasta joskus teinivuosien jälkheen. Toivottavasti viimeistään silloin. Ihan hyvinhän tässä ittelekki kävi, vaikka joulupukki silloin kerran toiki väärän puhelimen. Lopulta sitä kuitenki ymmärsi, että joulussa tärkeintä on se tunnelma. Ja ruoka. Ei materia.

Ja tänä jouluna tärkeintä on se kotona oleminen. En malta oottaa! Minun päässä täydellinen joulupäivä (sitte muutaman vuen päästä) ois semmonen, että pelattas keittiönpöyän ääressä lautapelejä, syötäs suklaata, kuunneltas joulumusiikkia ja takkatulen räiskettä. Haasteeksi tässä muodostuu se, että puoliso ei tykkää lautapeleistä vaikka kuinka olen koittanu häntä kouluttaa. Mutta uskon ja luotan, että tytöistä kasvaa mulle pelikavereita! Puoliso voi keskittyä takkatulen kohentamisseen. 

Surua kaiken onnen keskelä

Siitä on melko tarkoin kolme vuotta ko se tapahtu eka kerran. Se, kun mummo ei ohikiitävän hetken ajan tunnistanu minua. Muistan sen päivämäärän, melkeinpä kellonajanki, ja sen missä kohtaa meän olohuonetta mummo istu ja missä mie seisoin. Se hetki oli kamala. Ihan kamala. "Mummo, mie tässä olen. Annukka!" Yritin pysyä rauhallisena, koska tiesin ja ymmärsin, että tilanne on mummole täysin todellinen. Ja tosi hämmentävä. Hetken päästä tilanne oli ohi, ja mummo tunnisti minut taas. Jutustelu jatku, vaikka mulla oli itku kurkussa. Mummon muisti oli reistaillu jo paljon aikasemmin, mutta tämä oli ihan ensimmäinen kerta ko hän ei tunnistanu minua. MINUA! ANNUKKAA! Pikkuhiljaa muisti on huonontunu, ja jo yli vuen ajan välilä on tullu hetkiä, että mummo ellää siinä ajassa ko hän oli lapsi. Tai ko hällä oli pikkulapsia. Tai ko me lastenlapset olthiin lapsia. Nyt viime kuukausina tilanne on huonontunu nopeammala tahila.

Mie olen ollu dementiaosastolla töissä aikoihnaan ensin vuen, ja sen pääle yhteensä seittämän kessää, ja opiskeluaikana tehny paljon sijaisuuksia vanhusten palvelukodeissa. Olen mielestäni osannu hyvin suhtautua muistisaihrauksiin. Olen perehtyny ja lukenu. Tiän miten kannattaa suhtautua. Mutta kun se on se oma mummo... Mie en ossaa. Minua vain itkettää. Se mummo, joka on hoitanu minua pienenä niin paljon. Se mummo, joka haki koulusta. Se mummo, joka laitto meile ruokaa. Jonka tykönä olthiin yötä. Joka teki maailman parasta makaroonivelliä. Joka yritti opettaa mulle käsitöitä. Jonka luona sai aina suun makeaksi. Mummo, joka on ollu mulle ko kolmas vanhempi. Se mummo, joka on yrittäny opettaa minut tekehmään villasukhaan kantapäätä, soitti mulle viime viikola ja kysy voinko tulla tekehmään hälle kantapään ko hän on yhtäkkiä unohtanu miten se tehjään.

Tiän, että näin tämä elämä mennee. Mutta tämä tuntuu niin kauhean pahalta. Ja surulliselta. Joka päivä jossaki vaiheessa mietin tätä asiaa. Ja minua vain itkettää. Jotenki tajuan, että vaikka kuinka olen kuvitellu tajuavani elämän kiertokulkua, en olekhaan silti oikeasti ymmärtäny. Toki olen joutunu kohtaahmaan kuolemaa, ja käsittelen niitä asioita edehleen, mutta jotenki tämä mummon muistisaihraus ottaa tosi koville ihan eri tavala. Tuntuu pahalta, että mummo on palvelukodissa. Niin se vain on. Tuntuu pahalta, ko mummo soittaa ja pyytää hakehmaan kotia. Tuntuu pahalta, kun hän on pakannu tavarat ko häntä mennee kattohmaan. Nämä kaikki asiat on mulle enemmän ko tuttuja, mutta niin se vain on eri kun se pakkaaja on oma mummo.

Tuntuu ihan jakomielitautiselta olla päivittäin maailman onnellisin ihminen ko saa kattoa omien lasten kasvamista, ja toissaalta melkeinpä maailman onnettomin ko mietin mummoa. Tuntuu, että olen menettämässä hänet. Vasta kevhäälä menetin toisen mummon. Näinkö äkkiä minun täytyy luopua toisestaki? Tiän, että olen onnekas kun mulla on ollu molemmat mummot elämässäni näin pitkään. Mutta miksi olo ei tunnu onnekhaalta? Koska minua surettaa. Tätäkö tämä elämä on? Näinkö tämä mennee? Nytkö pitäis olla vain kiitollinen kaikesta mitä on ollu? Mie en ossaa. En ainaskaan vielä. Itkettää.

Tämmösiä ajatuksia kulkee kaiken minun ilon ja onnen rinnala. Ei tähän voi jäähä piehtaroihmaan. Ei se mithään auta. Enkä jaksa ellää niin. Elämässä on kuitenki hyviä ja kauhniita asioita. Tässäki tilantheessa opithaan elähmään. Mie toivon vielä monia onnellisia hetkiä mummon kans. Eri tavala onnellisia ko ennen.

Hikiset paikat

Joku joskus tokasi, että pienten lasten kanssa lomat ja juhlat menettää merkityksensä. Tosikko vois nyt tuostaki vettää herhneen nenhään, mutta mie sanon ihan sammaa! Kylläki pilke silmäkulmassa, nauraen. Sillai hyväntahtosesti. Ja joskus itkunsekasesti. Se on tuo mustemman sorttinen huumori mikä toimii tässä perheessä. Mutta siis, suurin osa ihmisistä lienee ymmärtävän, että kun sanon tuon eka rivillä olevan lauseen, tarkotan, että juhlat ja lomat (tai ylipäänsä reissut) on muuttunu. Tietenki! Se, mitä on tullu kaikheen tähän ylivoimasesti lissää on se loputon ennakointi. Ja hiki!

Me olthiin nyt viime viikko Helsingissä koko perheelä. Mie olin arkipäivät tyttöjen kans ja Toni töissä. Oli kyllä tosi mukavaa touhuta eri ympyröissä ja nähä kaikkia kavereita! Virkisti kummasti. Ja myös väsytti kummasti, koska onhan se semmosta hitsin säätämistä nuitten lasten kanssa. Huh huh. Jo pelkästään kerrostalosta ulos pääseminen vauvan, taaperon, hoitolaukun ja kärryjen kans yksin käy treenistä. Mutta kuten jokasen urheilusuorituksen jälkheen, olo on ko voittajalla! 

Suurimmaksi osaksi meän Helsingissä vieteyt piknikit, puistoilut, lenkkeilyt ja ravintolasyömiset meni loistavasti, mutta mahtu mukhaan kyllä pari vähän hikisempääki tilannetta. Lapsilahan ei siis ole minkhään valtakunnan tilannetajua vielä tuon ikäsinä. Tai ainaskaan minun lapsila ei ole. Ei ne aattele että äitilä on nyt nenän eessä 28 euron siikarisotto joka ois kiva nautiskella rauhassa kun ruoka on vielä suht lämmintä. Kun tylsyys tai joku muu ahistus iskee niin se on ihan se ja sama missä olhaan ja mikä on tilanne. 

Meilä on ollu hyvin hyvin vähän jyrkkiä periaatheita lastenkasvatukseen liittyen, mutta yksi niistä oli, että ruokapöyässä ei katota mithään ohjelmia telkkarista tai tabletilta. Tämä periaate siis OLI. Muutaman kerran jo aikasemmin olhaan tästä lipsuttu pitkin hamphain "pakon eessä", mutta viime viikon ravintolareissuila se tehtiin jo ihan nikottelematta. Raja on nyt veetty siihen, että kun olhaan ravintolassa ja kun äiti ja iskä haluaa seurustella muitten aikusten kanssa, silloin voi kattoa tabletilta juttuja. Tämä ylheensä kun ensin on piirretty, katteltu kirjaa ja oltu leikkinurkkauksessa. En oikeastaan tiä miksi näin, mutta jotenki tuntuu paremmalta ko sitä tablettia ei nakata heti ekana nenän etheen.

Joo, tokihan sitä vois kärsiä ne ruokailut läpi ilman mithään viihykheitä ja kouluttaa lapset siihen, että ravintolassa vain istuthaan ja syöhään, mutta en kyllä jaksa vielä! Koulutan sitte ko lapset ymmärtää vähän enemmän. Ja hyvänen aika, meän taapero ei ainakhaan jaksa nököttää pöyän ääressä paria tuntia kuuntelemassa aikusten keskusteluja, ja minusta se on pelkästään hyvä ja positiivinen asia. Eläköön aktiivinen lapsi ja ravintoloiden leikkinurkkaukset! Yks vaihtoehto on toki olla käymättä koko perheelä ravintoloissa, ja se on täysin ok jos perhe niin haluaa. Meän perhe haluaa käyä koko porukalla ulkona syömässä aina välilä. Ja varsinki ko olhaan reissussa. Mutta meän on hyväksyttävä että se voi olla varsin vauhikasta ja hikistä hommaa jos lapset sille pääle sattuu! 

Ennakointia ja hyvvää deodoranttia vaatii myös tuo matkustaminen kahen kanssa. Huhheijjakkaa! Saa olla tarkkana että kaikki tavarat (ja ihmiset) pyssyy mukana! Me lennethiin Helsinkhiin ja takasi, ja Ullan osalta matka meni hienosti kun hän kentälä katteli ihmisiä tyytyväisenä ja konheessa nukahti heti nousussa ja nukku koko matkan. Hyvin meni Elsiläki, mutta tylsyys meinasi pilata kaiken. Huutoa ei essiintyny mutta semmosta kuumottavaa pientä kitinää kyllä jonku aikaa, ko neitilä ei just sillä hetkelä huvittanu mikhään. Paitsi käytävällä juokseminen. Ei siis ees se tabletti auttanu. Turvavyön kanssa leikkiminen pelasti lopulta koko homman. Ei aina siis tarvita mithään sen ihmeempää! Mahtavaa! 

Kaihosasti toki kattoin tarjoilukärryä, jonka päälä ohi purjehti kahvit ja mustikkamehut. Niin ois tehny mieli, mutta sanoin lentoemännälle, ettei kannatte tua mithään nestemäistä lähelekhään meän penkkiriviä. Oli siinä sen verran sitä äksöniä kuitenki ko Elsi yritti karkailla käytävälle ylä- ja alakautta ja purkaa pelastusliivejä penkkien alta. Tulomatkala molemmat neidit oli käytetty tutustumassa konheen saniteettitiloihin ennen ko olthiin ees portilta liikahettu. Voin kertoa että pitkähihanen vaate oli ihan liikaa mennen tullen!

Viikonloppuna päästiin ystävien kans käyhmään Inkoossa semmosella mökillä joka oli saaressa. Sinne menthiin venheelä ja sekös se vasta elämys oliki lapsile! Ja meilekki toki: Mie elin hetken aikaa ihan Astrid Lindgrenin Saariston lapset - elämää! No, tietekki siinäki piti olla koko porukalla silmät selässä ettei Elsi ottanu ja lähteny omile teile esimerkiksi tutkihmaan ympäröivää Itämerta. Hikeä meinas siinäki hommassa ajoittain pukata, mutta onneksi kaikki meni hyvin!

Ainahan on se vaihtoehto ettei käyä missään eikä tehä mithään sen ihmeempää. On tullu kerran jos toisenki tuhahettua että "ei koskaan ennää!" jos on ollu oikein tuskaset paikat. Kyllä. Kotona on aina helpompaa tämän ikästen kans. Mutta lopulta kaikista reissuista on jääty plussan puolele. Niistä paskimmistaki. Mie nimittäin uskon vahvasti että lapset - ja me aikusetki - opithaan näistä vaikka mitä. Jos ei muuta niin arvostahmaan kotona olemisen helppoutta. Ja kummasti se pinnaki vennyy. Ja kunto kasvaa ko säpistään!

Meän tytöt

Huijja. Meän tytöt! Kohta viiskuinen Ulla on alkanu rytinällä maistella kiinteitä ruokia. Testattu on bataattia, porkkanaa, perunaa ja mangoa. Ostima jo oman TrippTrapp-syöttötuolin hälle ko eihän siihen ennää kauaa mene että hänki nauttii aterioita ihan pöyän ääressä niinkö ihmiset ainaski. Elsi taas harjottellee istuhmaan omassa tripptrappissansa isojen tyttöjen tyyhliin ilman babysettiä, eli sitä varsinaista syöttötuoliossaa. Iso tyttö hän on jo muutenki ko kovasti tekkee puhetta. Me emmä sitä haltijakieltä ihan täysin vielä ymmärrä, mutta pikkuhiljaa sielä on enemmän ja enemmän tunnistettavia osioita. Ulla nukkuu pääsääntösesti tosi hyviä yöunia. Näin myös isosiskonsa, joka nukkuu omassa ikealaisessa sängyssä omassa huohneessansa. Toki melkein joka yö tepsuttellee meän keskele, mutta silloin tällöin aina heräthään aamula (ehkä jopa vähän pettyhneinä) ja huomathaan että neiti on posotellu koko yön omassa sängyssä.

Elsi on aivan mieletön isosisko jo nyt! Hän pittää Ullale seuraa ja hoitaa ja silittää ja sumpittellee, ja jopa syöttää välilä tuttipullosta. Toki siinä täytyy olla vähän kattomassa perhään, koska muuten pikkusiskon kiinteitten maistelutahti saattas olla vähän toivottua vauhikhaampaa. Ja ruokien koostumus aavistuksen liian karkeaa tuomoselle hamphaattomalle. Ulla kattoo ihaillen Elsiä ja silmät loistaa ko saa seurata tämän touhuja. 

Mie olen hokenu jo vuositolkula että minun täytyy oppia elähmään hetkessä. Oppia nauttihmaan juuri tästä hetkestä, eikä aina miettiä "sitte kun". Mie en ole oikein innostunu niistä "syö rusina tietoisesti"-harjotuksista, mutta jotenki ihmeen kaupala olen saanu rauhotettua mieltäni olehmaan enemmän läsnä tässä ja nyt. Huomaan kuitenki, että tämä minun "sitten kun"-ajattelu on viime aikoina vallannu mieltä ihan liikaa taas. Erityisesti tämä liittyy kahteen asihaan: Ullan kehitykseeen ja minun kilojen tiputtamisseen. 

Jotenki ärsyttää, että saan itteni kiini aika useasti ajattelemasta kuinka kaikki on helpompaa sitte ko Ulla syö kunnola kiinteitä, sitte ko se istuu ihan kunnola, sitte ko en imetä, sitte ko se ryömii, sitte ko... Mikä ihmeen kiire mulla on? Ei mikhään! Omien kilojen suhteen on tottakai kiire, mutta tähän ikhään mennessä on tullu todistettua yhen kymmenen kertaa että oikotietä onneen ei ole. Ihan joka päivä en ole päässy lenkile syystä tai toisesta, ja se on saattanu tympästä, mutta yritän senki suhteen rauhottua, koska arjessa on kaikkea muuta kivvaa! Eilenki oli ihan parasta käyä koko perheelä yhelä laavula ulkoilemassa ja paistamassa makkaraa iltasella. Fyysinen kunto ei sillä reissula kohentunu, mutta henkinen sitäki enemmän. Täytyy osata arvostaa sitä! Jos oisin illala käyny lenkilä, tuo yhteinen laavureissu ois jääny tekemättä. Elämä on valintoja. 

No, aina se ei siltä tunnu. Aina ei ihan pysty valitheen menneekö lasten kans hermot vai ei, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Pohjatunne kaikesta tästä just nyt on kuitenki niin ällöttävän siirappisen onnellinen, että pakkohan sitä on välilä tasottaa pienilä hermoromahuksila. Monta kertaa päivässä tuntuu että pakahun ja tukehun ja halkean tästä järkyttävästä rakhauen määrästä. Se on aika pelottavaaki. Meän tytöt. Huijja. Sydämessä läikkyy!

Kitinää, kitinää

Aina välilä on näitä päiviä. Huh huh. Esikoinen alotti taistelun maailmaa vastaan jo aamutoimila. Hamphaitten pesuyritykset laskethiin tänhään ilmeisemmin räikeiksi ihmisoikeusloukkauksiksi, kuten myös pyjaman riisuminen. Aamupalala pahinta mitä ihmiselle voi tehä oli antaa hälle rahkaa ko hän pyysi rahkaa. Siispä rahkakipossa hyväksi uitettu lusikka oli syytä heittää seihnään ja upottaa molemmat käet rahkaan ja nuolla sitte sormet. Toimituksen lopuksi ylimääränen rahka pyhithiin hiuksiin. Tähän mennessä olthiin oltu herälä noin 55 minuuttia ja kaikkea tekemistä säesti semmonen aivoja raastava turhanpäivänen vinkuminen, välilä kiihtyen ja välilä hellittäen. Neiti Pikkusisko aisti Isosiskon joutuhneen vääryyksien kohteeksi, joten hän alotti sympatiakitinät myös heti herättyänsä.

Siinä paihneessa keitin hirveän pahat aamukahvit, joten pinna kiristy kiristymistään. Olin pari tuntia herräämisen jälkheen jo siinä pisteessä että googlailin Bahaman lentoja (yhele hengele!) vasemmalla käelä ko oikealla koitin ettiä laatikoista peltoreita että saisin vaimennettua ne äänet jotka ampuu kaikki minun negatiiviset käyrät hetkessä taihvaissiin.

Koetethiin antaa Rouva Pääministerille vähän ommaa aikaa, ja päätethiin ottaa ittekki rennosti. Mitä sitte jos on vielä louhnaala pyjama päälä? Tai aamupalarahkaa hiuksissa (ja seinissä)? Ja mitä sitte että hajottaa koko talon? KUNHAN EI KITISE!

Mutta kitinä se vain jatku, ja louhnaala lenteli sitte makaroonit ja jauhelihat ympäri keittiötä. Selvä. Olhaan sitte pahala kiirilä! Omhaan känkkäränkhään sain vauhtia vielä ko menin siinä lattialta kerättyjä ruokia syessäni vilkasseen Facebookin Lastenkirppiksen ilmotuksia, ja sielä jollaki oli ollu TUNNIN myynnissä tasan samanlainen unipesä ko mulla oli pari viikkoa sitte, ja josta hän sai heti pyytämänsä 35 euroa! Mie pyysin alun perin 25€ ja viikojen ajan laskin ja laskin hintaa, ja lopulta sain 12€. Mulle käy kaiken kauppaamani tavaran kans just näin. ÄRSYTTÄÄ! Ja kaikkea sitä ärsytystä säesti se lasten kärtyäminen. Aaarrggh!

Ja homma se vain jatku kun piti alkaa oikeasti pukea. Kaikila lähes 2-vuotihaan voimila minun rakas itteppäinen lapsi pisti vastaan. Lopulta saathiin housut vaihettua, mutta nyt (klo 12.30) on sitte yöpaijjan paita toppatakin alla ja uimatossut jaloissa kenkien sijasta ko olhaan matkala mummohlaan.

Ihan sama.

Mutta hei, nautithaan nyt näistä päivistä, ko ”ne mennee niin vauhila” ja ”lapset on vain niin vähän aikaa pieniä”!

Kesämuistiinpanoja

En ees yritä synnyttää mithään yhtenäistä tekstiä, joten tässäpä ranskalaisin viivoin ittele myöhemmin muistamisen arvosia (?) asioita:

- Näin 3,5kk iässä Ulla herräilee ylheensä 2 kertaa yössä. Kiitän joka ikinen päivä siitä, että ei (ylheensä) tunnin välein! Muistutan tässä yhteyessä itteäni siitä, että viisasta ois mennä illala nukkuhmaan heti ko Ullaki mennee, eikä venyä pystössä puolileöin.

- Vaikka en tykkää mehujäistä, heltheelä Amppari ja (uusi tuttavuus) Leppis on ihan saihraan hyviä!

- Miniloma Oulussa oli menestys! Lapland Hotels Oulun sisäparveke oli ihan verraton lisätila aktiiviselle taaperolle, joten onneksi en muistanu varausta tehessämme toivoa huonetta, jossa ikkuna on kadulle päin.

- Ulla vaikuttaa VIHAAVAN koko pienestä sydämestään kaukalossa matkustamista. Jos hän ei nuku, niin hän huutaa. Huutaa niin, että meinaa tukehtua, ja niin lujjaa, että äitin laulama Mörkö se lähti piiriin ei ees kuulu sen huuon yli. (Siedätyshoito on menossa, sillä parin viikon päästä eessä on 700km matka serkkutytön häihin Ramsehleen. Kattothaan siedättyykö Ulla kaukalossa matkustamisseen vai me Ullan huuthoon. Niin että tsemppiä vain meile! Perjantaina häätys olla perilä, joten me varhmaan lähemä joskus maanantaina tai tiistaina kotoa liikheele.)

- Kempehleen bussipysäkit on aivan mukavia. Pysähythiin melkein niilä kaikila ko käythiin Oulusta päiväreissu Limingassa. Ullaki ilmeisesti tykkäs, koska hän lopetti huuon aina ko pysähythiin uuele pysäkille. Onko tässä meän perheen tulevaisuuenki lomien teema? Ehkä koitama keksiä jotaki muuta!

- Mulla on kyllä niin paras aviomies! Se oli järjestäny mulle yllärinä hieronnan Oulun reissun yhteytheen. Aijjettä! Minun selän takana oli juonittu taas Elsin Heini-kummin kans. Tuli kertakaikkihaan tarpheesseen! Ja kyllä se hieroja suohraan sano, että hän minuna varrais heti Rovaniemeltä pitkän sarjan hierontoja, että sais paikkoja ees vähän auki. Ups!

- Totesimma Oulussa lommaillessamme, että kun mukana on voimakastahtonen taapero, täytyy ottaa ittele kiitokset niistä hetkistä jolloin näkkee, että hän on ilonen ja onnellinen, sillä kaikki kiva loppuu hänen mielestä aina liian aikasin. Itkupotkuraivarit tullee joka kerta ko hänet nostethaan pallomererestä pois, tai ko huvipuiston laite pysähtyy, tai kun hän ei saakhaan syötyänsä poistua ravintolasta Oulun kaduile iltaa viettähmään. Meän vanhempina täytyy muistaa, että hän ei vielä ossaa olla kiitollinen, että sai niinki pitkään olla pomppulinnassa. Ja meän täytyy muistaa, että me tehhään hälle palvelus joka kerta ko me tarjothaan hälle pettymyksen kokemus. 

- Jungle juice barin Coconuts-smoothie on aivan hurjan hyvvää!

- Viveca Stenin äänikirjat (på svenska) ovat varsin hyvvää viihykettä hellepäivinä nuhasen vauvan kanssa sisälä ollessa. Aina välilä huomaan kuitenki oottavani jo ens kessää, jolloin mahollisista heltheistä päästäs nauttihmaan veen äärele. 

- Imettäminen on ollu mulle henkisesti todellinen kasvun paikka, ja olen välilä ollu tosi ahistunu. Vaikka homma lopulta alko sujua (tai siis siihen alko tottua), olen ilonen, että myös pulloruokinta onnistuu vähitellen, ja pääsen siitä imetys(- ja sometus-)pisteeltä välissä tuulethaan päätä. Nyt jännitän miten homma mennee tulevana lauantaina, jolloin me lähemä Tonin kans Rock in the City -festareile ja Mumma ja Vaari tullee meile hoithaan lapsia. 

- Me olema tänä kesänä käyny monena päivänä syömässä louhnaan, välipalan tai päivällisen ( = makkaraa) jollaki Rovaniemen yli sadasta laavusta. Se on mahottoman mukava ja helppo pieni ohjelmanumero lasten kans jos tuntuu että jollekki päiväle ei ole tekemistä. Toimii säälä ko säälä ja kaikki viihtyy! (Paitsi Ulla viimisimmälä reissula, mutta ei nyt puhuta siitä.)

- Olhaan huomattu, että nämä meän lapset on kyllä opettanu meile hetkessä elämistä. Ja sitä, että ei tartte - eikä kannatte - jatkuvasti olla kaikki (loma)päivät täynä ohjelmaa, eikä jatkuvasti tartte yrittää säntäillä jonnekki. On parempi tehä vähemmän ja kunnola ajan kans, ko enemmän ja hutasemalla kiihreessä. Koska yhtäkkiä vastaan saattaa tulla joku keinu, jossa haluaaki keinua jonku aikaa. Ihan seku vain.

"Vielä viimiset herkut..."

Se oli semmonen kuukausi se! Tämä fitmama on ollu enemmänki siinä fatmama-moodissa kesäkuun alusta lähtien joitaki poikkeusaikoja lukhuun ottamatta (motivaatiokuvista huolimatta). Kaikki elämän epäsäännöllisyyet vaikuttaa välittömästi minun terhveellisseen elähmään. Meän perheessä vieraili kuukauen sisälä keuhkokuume ja joku rokko (ilm. vesirokko) ja niitten välissä olhaan oltu reissussa ja oli ristiäiset ym. Kaikki tämä on tehny sen, että mie en ole voinu vähempää välittää omista syömisistä tai liikkumisista. Mikä siinä onki? Sitähän jaksaiski kaiken - ilot ja huolet - paljon paremmin ko söis ravitsevaa ruokaa, ei mättäis herkkuja ja kävis vähän ulkoilemassa. Mutta ei. Ei paljon kiinnosta sairaalan kahviosta napata mukhaan salaattia, tai kävästä lenkilä sillä aikaa ko puoliso on päivystyksessä kuuhmeisen lapsen kans. Eikä myöskään kiinnosta nakella ristiäisistä jäähneitä kristallipullia tai leetaa roskiin, vaan kaikki pittää mättää yhtenä iltana pois, koska "huomena maanantaina alkaa taas uusi parempi elämä".

Vaan ei alkanukhaan, koska oli lasten neuvolakäynti ja rokotukset ja siinä oli kaikenlaista. Tiistaiki meni siinä ko piti valmistella (henkisesti) loppuviikon kestävää Sääskisafari-konserttikiertuetta. Päätimä sitte, että keskiviikkona alkaa taas hyvä elämä, ja ostethiin tiistaina kauppareissula "vielä viimiset herkut" ennen kunnollisen elämän alotusta. No, se keskiviikko meniki sitte päivystyksessä esikoisen kans ja näin ollen mielenkiinto omhaan hyvinvointhiin tipahti tärkeysjärjestyksessä viimiselle sijale. 

Onneksi sairastelut on tältä errää selätetty, ja taas saathiin sunnuntaina hakea kaupasta "vielä ne viimiset herkut". Ja toden totta! Maanantai valkeni uusine mahollisuuksihneen! Fitmama is back! Talo on syöty herkuista lähes tyhjäksi, ja raejuusto ja vihannekset maistuu taas! Lenkiläki olen käyny joka päivä (eli eilen ja toissapäivänä) ja kohta menhään taas, jahka kolmikuinen lenkkikaverini syö ja on valmis seuraaville päikkäreile. 

Nyt me toivoma vain, että tämän loppuloman kaikki pysyis terhveinä, että ehittäis touhuta perheenä enemmän. Toihveissa oli alunperin varsin aktiivinen loma, mutta olema hieman laskenu vaatimustasoa. Pääasia että on hyvä fiilis, ja että olhaan yhessä. Taaperon ja vauvan kanssa touhuaminen vaatii vähän ylimäärästä järjestelyä, ja se on nyt jostaki syystä tuntunu uuvvuttavalta. Päätethiin siis, että emmä stressaa mistään. Piknikki omala lasiterassilla voi joinaki päivinä olla ihan tarpheeksi. 

Mutta kyllä me taas joku päivä pakathaan rephuun lapset, sääskimyrkyt, sääskiverkot, aurinkorasvat, vaipat, vaihtovaatheet, vaihtoalustat, viltit, kosteuspyyhkeet, korvikheet, tuttipullot, harsoja, rintakumit, välipalasmoothiet, banaanit, naksut, bepanthenit, sinkkisalvat, kortisonit, vauvaöljyt, kuumemittari, kuumelääkheet, antibiootit, nenäfriida, pumpulia, laastaria, ruokalappu, kynsisakset, hätäraketit, sinapit, ketsupit, talouspaperia, vesipullot, makkarat ja tulitikut ja lähemä retkele! 

Ja voi toki olla, että tulevan sunnuntain kauppareissula kärrystä löytyy "vielä ne viimiset herkut"... Pääasia että on hyvä fiilis!

Juhannuksen kunniaksi

Jaa se alko facebookin uutisvirrasta päätellen taas se juhannushössötys. Tuntuu, että kaikki on matkala jonnekki, ja kaikki tekkee juhannusostoksia ja valmistellee juhannustraditioitansa täyttä häkkää. Mie olen ehkä vähän katheellinen. Miksi? No siksi, että en oikein ossaa tätä juhannusta, ja mie haluaisin osata! Mulla / meilä ei ole kertakaikkihaan mithään juhannusperintheitä. Mie en tiä miksi, mutta jotenki se juhannus ei ole koskaan tuntunu mitenkhään tärkeältä jutulta. Meilä ei esim. päiväkodista tullu mithään (muistutus)viestiä, että juhannusaattona on päiväkoti kiini. No ei tullu, ko kaikki muut maailman ihmiset tajuaa, että juhannusaattona ei päiväkoti ole auki! Monet sannoo, että suomalaisile juhannus on jopa isompi juhla ko joulu. Mie en poka ossaa yhtään samaistua vaikka oikeasti haluaisin!

Pitäskö sitä sitte alkaa luohmaan jotaki omia perintheitä? Täytyypä ottaa miehen kans palaveri ja miettiä mikä ois meän perheen juhannusperinne. No, ainaki se on taas yks hyvä syy laittaa jotaki vähän spesiaalimpaa ruokaa. Ja ehkäpä jotaki herkkujaki... Sehän se on tämmösellä herkkunarkkarilla heti ekana mielessä!

Huijja! Ei kyllä tarttis olla. Olen menestyny aika hyvin tämän fitmama-elämän totteuttamisessa, ja siihen on kuulunu erittäin, erittäin maltillisesti herkkuja. Hetken jo luulin, että suhteeni kaikheen makehaan ois muuttunu, kunnes taas erhäänä päivänä löysin itteni tonkimassa pakastimesta mokkapaloja, joista söin vain pelkät kuorrutukset. (Ne sokerikakkupohjat on nähkääs ihan turhia kaloreita.) Pakko myöntää, että nyt on ollu vähän vaikeita päiviä tässä näitten "oikein" syömisten suhteen...

Mutta olen kuulkaa pari viikkoa sitte löytäny yhen keinon, millä ainaki vähän saan suitsittua itteäni! Tehin puhelimen taustakuvaksi semmosen motivaatiokuvakollaasin, jota vilkasen aina kun meinaan kaupassa ostaa jätskiä, tai kun kotona lähestyn herkkulaatikkoa "sillä mielin". On auttanu! Nämä motivaatiokuvat ovat siis karseita otoksia minusta mm. joogaamassa. Oikein semmosia #fatmama-kuvia! Juu juu, toki olen myös hyvin itsemyötätuntonen, mutta tunnen itteni, ja tiän, että armeliasuuela itteäni kohtaan en pitkäle pötki!

Sen verran tämä itsemyötätunto on kuitekki vaikuttanu, että olen vihdoinki puolittanu vaatekaappini sisällön, ja heivannu sieltä mm. kaikki vaatheet joitten mahtuminen pääle on niin pitkässä kuusessa, että masennun ko ees aattelenki sitä. Siispä päätin, että niitten ei tarttekhaan mahtua mulle pääle, ja annoin ne pois semmosille joile mahtuu! Mie hommaan uusia pienempiä rätei ja lumpui kun sen aika on.

Mutta sen aika ei ole vielä, sillä nyt on se juhannus! Ja kesäloma! Vaikka en siis juhannusta mitenkhään suurena juhlana ole pitäny, niin on se kyllä tänä vuona siinä mielessä juhlava, että tästä alkaa meän perheen yhteinen loma. WUHUU! Elsi mennee seuraavan kerran päiväkothiin elokuussa, ja Toniki ainaki yrittää lommailla siihen asti. Aijjon nauttia lomasta mm. maistelemalla uusia jätskejä. (Sehän ei siis haittaa ko ne jätskipuikot on niin naurettavan pieniä!) Ja ehkäpä leivon juhannuksen kunniaksi. Vaikka mokkapaloja...

Meän mummo

Tänhään oli raskas päivä. Meän äärettömän rakas mummo siunathiin hauan lephoon. Näilä sanoila me lastenlapset muistelimma meän mummoa.

"Me olhaan mummon lastenlapsia. Meitä on yhteensä 19. Mummon persoriepuja, niinkö hällä oli meitä leetannälkäsiä serkuksia tapana kuttua muun  muassa,

Meän mummoki oli perso, ymmärsi herkkujen pääle, ja oli mestari loihtihmaan niitä ittekki. Leetapullat, munkit, Hanna-tätin kakot ja kaneliässät nostethiin kursailematta meän lasten syötäviksi, ja ottipa mummo siinä sivussa ittekki. Vanhimmille lastenlapsile mummo on maistattanu tuoretta lehmänmaitoaki, mutta se ei vissiin ollu kuitekhaan lasten mielestä niin herkkua.

Meän mummo oli niin huomaavainen. Kun hän leipo herkullisia rieskojansa, hän teki aina lapsile omat pikkurieskat. Tehokaski mummo oli. Monesti hän saatto hernekeiton ja lättyjen teon lomassa siinä sivussa auttaa matikanläksyissä.

Meän mummon ovi oli aina kaikile auki, ja välilä vintti tömisi ko lastenlapset seurueihneen riehkasi sielä. Saatto siitä joskus tulla jotaki sanomistaki ko meno ylty liian rainiksi. Silti palvelu ja tarjoilut pelasi, ko mummo piti huolen “piikarievuistansa” ja “poikarievuistansa”. Myötätuntoa meitä kohtaan löyty aina. Mummo ruukasi aina, oli kello mitä tahansa, toeta että "Voi hyän tähen, onko piikarievukki nostettu pysthöön? Eikö net anna teän nukkua?" Ja tosihaan, oli vuorokauenaika mikä tahansa.

Meän mummo ei ollu vanhanaikanen. Hän seurasi aikaa, ja hän suhtautu kaikheen tyynesti ja avoimesti. Keksipä jopa omia ilmauksia nykyajan ilmiöile! Kännykällä tai tabletilla puuhastelu oli “mankelointia”. “Huijja ko net mankeloivat kaiken aikaa!”, saatto mummo tokasta jos kahvipöyässä joku unohtu sellaahmaan instagramia liian pitkäksi aikaa. Myöskhään nykyhään paljon otsikoissa ollu tasa-arvonen avioliittolakikeskustelu ei hetkauttanu mummoa. Tästä yks osotus oli ko mummo kysy yheltä naispuoliselta lapsenlapseltansa poikakaveriasioita, ja totesi, että ”niin no saattaahan se olla vaikka tyärkaveriki olla, mistäs sen tietää.”

Avioeroista kuullessansa mummo ruukasi vain toeta modernisti että “jees jees, kasvoimme erilleen”.

Meän mummo oli utelias. Meile serkuksille lienee hältä periytynheen se “fear of missing out”-oireyhtymä, eli se, että ihminen pelkää jäävänsä jostaki paitsi jos ei ole joka paikassa kuulola. Tästä hyvä esimerkki oli ko saunassaki hääty olla ovi auki jos porukassa olthiin, että kuulthiin mitä saunan porstuassa puhuthiin. Tuosta tulleeki miehleen, että...

.. meän mummo oli kova saunohmaan. Se oli niin hurja löylyttäjä, että met kaikki jäimä siinä hommassa kakkosiksi. Ja saunassa ei koskaan kävästy, vaan sielä olthiin koko ilta. Mummo sano monesti, että “on se mellevä tuo ulkosauna!”

Meän mummo oli sanavalmis. Hyvä suustansa. “Tukka on ko Absaloomila” tai vastaavasti “Tukka on ko vasikat imehneet”, ja joku saatto “hyppiä ko sonkko”, ja jotaki “kuvathiin ko maakotkaa”, ja kyöhnäävä nuori pari saatto olla “jatkuvasti knipussa plaijjaamassa toisiansa”.

Meän mummola oli kommentit kohilansa, vaikkei hän mikhään suupaltti ollu. Ne kommentit nasahteli aina just oikehaan paikhaan. Tässä päivänä erhäänä viime vuen puolela hän oli kuunnellu jälkeläistensä valittelevan kuorossa mm. niska- ja selkävaivoja, ja tokassu sitte "On se kumma miten teilä on nuin paljon vaivoja ja mulla ei mithään!"

Muutamia vuosia sitte houkutelthiin mummoa lavatansseihin, ja koitethiin sanoa, että kivahan se ois, että eihän sitä tiä kuinka mukavia tanssittajia sieltä löytyy. Siihen mummo tokas että "Ne on kuule meikäläisten tanssittajat kasvahneet horsmaa jo pitkään!"

Meän mummo oli siis rohki huumorintajunen. Elämänilonen. Hällä oli hyvät jutut ja nauru oli herkässä. Monesti mummo nauro niin makeasti että ei meinanu tuolila pysyä. Kommentit saatto olla välilä pessimistisiä, mutta ehkä ne oli kuitenki enemmän sitä mummon sarkastista huumoria.

Meän mummo oli kova kutohmaan. Vielä nyt kevhäälä syntyhneile suvun uusimmille jäsenille hän kuto pikkiriikkiset sukat. Kaikki mummon vuosien saatossa kutomat sukat, vanthuut ja kaulaliinat lämmittää meitä ja meän lapsia vielä monia vuosia etheenpäin.

Meän mummo oli aina meän puolela. Ymmärsi väärinymmärrettyjä. Luotti meihin ja meän kykyihin.

Meilä on ikävä meän mummoa. Kaikki muistot tekkee kipeää mutta myös lohuttaa.

Meän mummo ellää meissä persorievuissa ikusesti."

Nämä hetket

Niin, kohta nämä ajat on pelkkä muisto vain. Tai ei ees sitä, koska tämän ajan yksityiskohat unohtuu. Unohtuu se, että Ulla siirty ykköskoon vaipoista kakkoskoon vaippoihin tasan neljä viikkoa syntymänsä jälkheen, ja että Elsin elämän ensimmäiset vappunaamiaiset päiväkotissa oli merirosvoteemala ja että Toni kaahasi kymmenen aikana edellisenä iltana äitiltänsä ja siskoltansa hakehmaan piikale roolivaatetusta.

Unohtuu se, kuinka järkyttävän sulosta on, ko Elsi aina Ullan nähessänsä hokkee "vauva, vauva, vauva", ja kuinka hellyttävvää on, että hän niin huolehtivasti jo nyt 1,5-vuotihaana silittellee pikkusiskonsa päätä aina tilasuuen tullen. Unohtuu, että toisen lapsen kanssa sitä on itte jotenki rennompi, vaikkaki vauvan hoitaminen toissaalta on välilä aika haastavaa kun samala huomiota vaatii kovaääninen taapero.

Unohtuu, kuinka yölä väsyttää herätä syöttähmään vauvaa, mutta kuinka sitä kuitenki on niin äärettömän kiitollinen että hän nukkuu ylheensä 3-5 tunnin pätkiä, eikä herräile 15-60 minuuutin välein. Seki unohtuu, kuinka aamusin monesti Ulla roikkuu vasemmassa käsipuolessa nälkäsenä ko mie yritän vain vauhila ehtiä keittää kahvit ja pestä hamphaat ennenkö neiti raivostuu ihan totaalisesti. Me tulhaan unohtahmaan kuinka esikoinen tänä vappuaattona ensimmäistä kertaa pysähty kattohmaan PikkuKakkosesta semmosta ohjelmaa, jossa ei ollu musiikkia, kun siihen asti oli kelvannu vain alku- ja loppumusat. 

Unohan takuuvarmasti, kuinka ahistavalta, varsinki näin alussa, imettämisen sitovuus tuntuu. Tiän sen, koska olen jo tähän mennessä unohtanu kuinka sitovalta myös maidon täyspumppaaminen esikoisele tuntu. Helppoa hommaa ei ole kumpikhaan, mutta seki unohtuu. Kuten myös se, että sekä pumppaus että imetys ovat äidin laatuaikaa somen ja/tai Netflixin seurassa.

Sitä unohtaa, kuinka tilantheet voi eskaloitua jos on yksin kotona tyttöjen kans. Sitä tullee unohtahmaan, kuinka haastavaa on, kun yrität syöttää vauvaa, ja perheen 1,5-vuotias päättää, ettei häntä nyt kiinnostakhaan YouTuben lastenlaulut, vaan hän haluaaki juuri sillä hetkelä tuhota koko talon meän ympäriltä ja kuinka kieltäminen on sama ko kaatas bensaa liekkeihin. Sitä unohtaa, kuinka helpottunu on, jos tilantheet menneeki hyvin, eikä konfliktejä synny. 

Lienee myös unohtuvan esikoisen ottama takapakki nukahtamishommissa. Ja ehkäpä sitä myöten unhohlaan vaipuu myös eilisillan nukutusoperaatio, kun sattu ensimmäistä kertaa niin, että ollessani yksin lasten kans kotona, juuri kun Elsin ois pitäny alkaa nukkua, Ulla heräs vaatihmaan ruokaa. Varhmaanki unohtuu, mitä kaikkea liikku päässä siinä lähemmäs KOLMEN TUNNIN session aikana, kun olthiin kaikki kolmestaan siinä 120-senttisessä pinnasängyssä. Unohtuu, mikä järjetön härdelli se oli, ko yritti huonossa asennossa imettää ja samala toisela käelä rauhotella sylhiin pyrkivää Elsiä, tai ko toinen puhkes itkehmään just ko toinen oli vähän rauhottunu. Unohankohan, mikä uskomattoman upea tunne oli, ko lopulta molemmat nukku?

Niin, että täytyy nyt muistaa ottaa näistä hetkistä kaikki irti!

#fatmama goes #fitmama

Tänhään se tuli postissa!!! Minun itteleni ostama ponnistuslahja, jonka hommaamista suunnittelin koko piiiiiitkän loppuraskauen! Tämä namupala siivittää minut tilasta #fatmama tilhaan #fitmama. Nimittäin uusi, rakas urheilukelloni Suunto 9. Aijjettä mie tykkään!

Edellinen SuuntoAmbit on palvellu minua uskollisesti viis vuotta, mutta nyt on tullu aika jatkaa etheenpäin elämässä uuen monipuolisemman Suunnon kans. Olen ihan täpinöissäni, enkä malta oottaa että pääsen ajan kans tutustuhmaan kaikhiin toimintoihin!

Ja eniten tietysti ootan, että pääsen heti huomena tämän kanssa lenkile! (Joo joo, en vielä juokse. En kyllä jaksais vaikka haluaisinki.) Motivaattorina toimi nimittäin toinen tilaus, joka myöski saapu tänhään. Olin tilannu verkkokaupasta kaks (ale)takkia, ko kertakaikkihaan niin vihhaan sitä pottusäkkiä ( = äitiystakkia), ja kun omat vanhat takit mennee vielä vähemmän kiini ko edellisen raskauen jälkheen. No, eivät menny ne tilatutkaan takit kiini. Blääh. Ei auta ko lähettää ne takasi, ja kulkea se pottusäkki niskassa vielä jonku aikaa. Oispa lämpimiä kelejä, ettei tarttis takkia ollenkhaan!

Ei muutes ole ainoa uus tiuku tämä Suunto minun elämässä nyt. Sain nimittäin rakhaalta aviomieheltä hääpäivälahjaksi kauhniin kellon, joka oliki sitte eka kertaa käessä ko lähin synnärille ponnistaan kuopusta.

#uusielämävol2

Niinhän siinä kävi, että saathiin hääpäivä (2.4.) pittää ittelämme, kun Ulla-neiti ymmärsi syntyä kaks tuntia seuraavan vuorokauen puolela. Vaikka hääpäivän ilta tänä vuona meniki järjettömän kivuliaissa merkeissä, oli tämä synnytys aivan erilainen kokemus ko edellinen. Tämä kesti vain pikkusen yli 9 tuntia, kun edellinen kesti 28 tuntia. Ja vaikka kesto oli nyt nuin paljon lyhyempi, oli koko tilanne miljoona kertaa rauhallisempi. Puolitoista vuotta sitte synnytyssalissa meän kans oli kokoajan porukkaa. Parhaimmilhaan (vai pahimmilhaan?) 10 henkeä, lääkäreitäki välilä neljä yhtä aikaa kätilöitten lisäksi. Nyt koko synnytys hoitu yhelä kätilöllä (paitsi viimiset puoli tuntia heitä oli kaks), ja välilä olthiin ihan kahestaanki Tonin kans sielä. Ainoa lääkäri joka nähtiin, oli anestesialääkäri joka kävi laittamassa epiduraalin.

Sen puudutuksen jälkheen tilanne oli ihan superseesteinen! Siis me kattothiin telkkaria sielä, mikä oli ihan älytöntä edellisen kokemuksen valossa! Kattelthiin mm. vaalitenttiä, ja sitte myöhäisillan laatu-uusintoja, kuten esim. Huutokauppakeisaria. SuomiLoven uusinta ajottu just sinne synnytyshommien viimisille tunneile, ja siinä ko alko oikein supistukset tihentyä Lauri Tähkän esityksen aikana niin naurethiin, että häätyy sen verran koittaa piätellä ettei Ulla kuule heti ensimmäisenä Tähkää maailhmaan tullessaan. Sama homma Freemanin Ajetaan tandemilla-biisin aikana.

Ihan erityistä oli saaha lapsi heti sylhiin ko hän synty ja saaha hänet minun kans osastolle. Esikoinen kiidätethiin suohraan lasten tehole, ja mie menin ilman vauvaa synnyttäneitten osastolle yöksi. Vaikka tiesin hänen olevan hyvässä hoijjossa, oli se aika raskasta. Kaiken kaikkihaan tämä synnytys oli varsin korjaava kokemus meile. Päästiin kotiakki kolmantena päivänä, ko viimeksi olthiin viikko.

Ja täälä sitä nyt olhaan. Kotona. Nelihenkisenä perheenä. (Tai siis just nyt olen Ullan kans kaksin.) Voi kuinka siunattuja me olhaan! Ja myöski paljon rennompia ko viimeksi. Elsi on ottanu Ullan hyvin vastaan, mutta äitiä ei. Mulle hän on osottanu mieltä lähes kokoajan. Välilä heltyy, ko muita ei ole näköpiirissä, mutta pääsääntösesti minua kohehlaan ko ilmaa. Tiesin kyllä, että tämmöstä on ootettavissa, mutta en tienny, että se ottas näin kovile mulla. Vaikka tiän, että tämä on normaalia ja ohimenevää, tuntuu silti kyllä tosi pahalta ko hän hakkee läheisyyttä kaikilta muilta paitsi multa. No, kyllä tämä tästä järjestyy!

Nyt tämä uusi arki hakkee vielä muotoansa, ja Ullan kanssa elämä on luonnollisesti vielä melko epäsäännöllistä. Se, mitä olen tässä miettiny on että miten ihmeessä äiti on pärjänny minun ja minun siskon kans, joila on täsmähleen sama ikäero ko Elsilä ja Ullala!! Isi työskenteli silloin keikkamuusikkona, ja oli pitkiä aikoja pois kotoa, jolloin äiti oli meän kans yksin. Huh huh! Ja mie olen ihan jännittyny ko tänä iltana olen tyttöjen kans keskehnään puolitoista tuntia ko Toni mennee päiväkodin vanhempainilthaan! Jaiks! No, selviäähän muutki, niin miksi en mieki?

Ja siis nyt nautin vain tästä suunnattoman helpottunheesta olosta kun tuo äärettömän raskas raskaus ja synnytysjännitys on poissa!! Olen niin onnellinen että kaikki meni hyvin. Toki tässä tullee aina huolia ja haasteita tilale (kuten esim. nämä vyötäröllä istuvat yhteensä 20 raskauskiloa, yhen mitättömimmistä asioista mainitakseni), mutta en anna niitten varjostaa tätä oloa! Meilä on kaks kaunista tyttöä, mikä on enemmän ko ikinä uskallethiin toivoa!

Loppusuora

Olen niin valmis. Tai en yhtään valmis. Synnytys tuntuu olevan ihan nurkan takana ihan lääkärinki mielestä, ja tuntheet on ristiriitaset. Tämän viikon aikana olen lähes täysin sulkeutunu tähän omhaan odotus- ja jännityskuplaani. Ehinköhän tämän tiskikonheellisen pyörittää ennenkö tullee lähtö synnärille? Ehtiiköhän nämä pyykit kuivaa ennen ko alkaa tapahtua? Vielä pittää ehtiä suihkuun, ettei ole tukka likanen synnärillä!  Kaupassa katton päiväyksiä ja mietin, että tuohon mennessä meilä on jo nelihenkinen perhe. 

Vai onko? Mitä jos ei olekhaan? Miten siitä selvithään? Olin paljon huolettomampi ensimmäistä synnytystä oottaessani. En tienny mitä oli eessä. En toki tiä nytkään, mutta kun se eka synnytys ei menny ihan putkeen, pyörittelen nyt mielessäni kaikkia vaihtoehtoja. Ja kuten varhmaan kaikila tässä vaiheessa aika tavallista, sitä helposti keskittyy kaikheen mikä voi mennä piehleen. Se yks kokemus ja kaikki tieto on lisänny tuskaa. Ja älkää tulko mulle sanohmaan, että hyvin se mennee, ellei teilä ole ihan 100% varmaa tietoa. Ei kukhaan voi tietää menneekö kaikki hyvin. Kukhaan ei voi luvata että mennee. 

Noh, pieniä valmisteluja on tietenki kaikesta jännityksestä ja peloista huolimatta tehty. Esim. synnärikassi on täynä herkkuja, joten yritän pääosin keskittyä positiivissiin asioihin. Mutta pinnasänkyä en ole halunnu roudata vielä makuuhuohneesseen. Enkä ole laitellu vauvanvaatheita kaappeihin valhmiiksi. Tuplarathaita ei ole ostettu. Ei jotenki uskalleta. 

On tämä jännää! Tässä ei nyt ole kertakaikkihaan muuta vaihtoehtoa ko kärvistellä. Ja syä jäätelöä. Ja suklaata. Ja kirjottaa tuntoja ylös, koska nämä fiilikset unohtuu. Eka raskauesta muistan, että oikeastaan vasta lasketun ajan jälkheen päivät alko tuntuhmaan pitkiltä ja olo oli tukala, mutta en ainaskaan muista näin massiivista tuntheitten myrskyä ko nyt. Eikä näin voimakasta tympääntymistä ja uupumista. Ja siis nyt laskethuun aikhaan on vielä kuitekki 6 päivää. 

Pinna on selkeästi kiristyny tällä viikola. Alavattassa on kova paine. Vauva on telakoitunu. En jaksa ennää hymmyillen suhtautua ihmisten kommentteihin minun mahan koosta tai muodosta. En ole sitä koskaan arvostanu, mutta en ole jaksanu siitä niin välittääkhään, mutta nyt on tullu pari kertaa äräheltyä ko on ärsyttäny. Tyttömaha, poikamaha, iso maha, kaksosmaha! AARRRGH! Jättäkää minun maha rauhaan! 

Ei ole taas helppoa kyllä puolisollakhaan. Myönnän. Hänen on nimittäin turha valittaa mithään pikku vaivojansa tai väsymystänsä. Tässä talossa mie olen ainoa, joka saa nyt valittaa. Mulla on yksinoikeus siihen. Ollu jo pari viikkoa. Mie olen maailman napa ja kaiken keskipiste!

Niin että jos joku erehtyy luulehmaan, että säihkyn jotaki raskaana olevan naisen hehkua, niin kyllä se on kuulkaa se tuskastumisen hiili joka päässä kyttee kuumana. 

Kehäraakin kiitollisuutta

Kohta tullee kolme viikkoa äitiyslommaa täytheen. Olin aatellu touhustaa tässä kotona kaikenlaista mitä en töitten ohessa ole ehtiny, mutta tadaa! Olen ollu flunssassa siitä äitiysloman alusta lähtien. Erityisen raskasta on ollu siksi, että tämä makuaistiton elämä ajottu just laskiaisseen. Kyllä tuntu enempi tyhjänpäiväseltä syä laskiaispullia ko ei mithään maistanu.

No mutta, olen kuitenki kiitollinen, että ei mithään flunssaa ja poskionteloitten tulehusta vakavampaa! (Mutta kirjotan vain ittele tähän muistiin, että eipä ole tainnu vuojen 2019 puolela olla mulla yhtään täysin tervettä päivää. On ollu virusta vaikka minkälaista! Ihan ennenkuulumatonta mulle!)

Laskethuun aikhaan on reilut kaks viikkoa, ja olo on todellaki ihan erilainen ko edellisellä kerrala. On niin tukalaa, ja tuntuu että kaikki maholliset raskautheen liittyvät vaivat on nyt pesiny minhuun. (En nyt viitti järkyttää mahollisia lukijoita kuvailemalla tarkemmin näitä vaivoja.) Olen varsinainen kehäraakki, joka keskittyy vain päivästä selviytymisseen. Ahistaa, hengästyttää, väsyttää ja närästää. Mie vihhaan tätä kömpelyyttä ja uupumusta! Ja mie niin vihhaan näitä minun raskausvaatheitaki! Takin virkaa tämän talven toimittanheen pottusäkin olen vannonu polttavani juhlallisin menoin jahka en sitä ennää synnytyksen jälkheen tartte! Huopikhaat on ainoat kengät joita käytän, kelilä ko kelilä, ko nauhakenkien sitomisseen palais koko päivän energiat.  (Huopikhaat oli kummiski sen verran kallis lahja äitiltä että niitä en viitti polttaa.)

No niin. Siinäpä se purkaus! Kun siirryn tästä tukalasta olotilastani ulkopuolele tarkastelheen tilannetta, olen tietenki maailman onnellisin ja kiitollisin että edes tässä siunatussa tilassa olen. Tiän, siis todellaki tiän, että tämä olotila ei ole mikhään itsestäänselvyys, ja tiän että monet kärsis ilomielin kaiken tämän jos vain saisivat siihen mahollisuuen. Ja joo joo, tämä kaikki "kärsimys" unohtuu nopeasti. (Paitsi että ei unohu ko kirjottelen ittele muistiin nämä tuntemukset! Hah!)

Yks kiitollisuuen aihe näinä tukalina äitiyslomaviikkoina on ollu myös päiväkoti. Voi että! Mie en olis selvinny ilman sitä! Eikä Elsikhään. Eikä aviomies. On aivan mahtavaa, että on paikka, missä Elsi viihtyy niin hullun hyvin, ja missä hän saa touhuta päivät kaikkea kivvaa, ja missä hän saa hyvvää ruokaa, ja missä on muita lapsia. Sanokaa mitä sanotte, mutta hällä ei TODELLAKHAAN ois parempi olla kotona. Varsinkhaan tällä hetkelä, ko äiti ei kertakaikkihaan jaksa touhuta yhtään mithään eikä laittaa ruokaa eikä MITHÄÄN! Me katottas varhmaan päivät jotaki lastenohjelmia (joista Elsi ei kyllä ole yhtään kiinnostunu) ja käytäs ulkona sen verran, että lapsi saa raivarit ko äitin antama pulkkakyyti on liian hiasta. Molemmilla ois ankeaa! (Ja näitten skandaalipäiväkotiuutisten kulta-aikana pakko sanoa, että meän päiväkoti on aivan upea paikka! Ihanan pieni ja kotosa yksikkö ja kaikki toimii sielä ko unelma. Vertailukohdetta mulla ei toki ole, mutta uskosin, että se paikka on aika lähelä taivasta. Suurin osa päiväkodeista Suomessa on onneksi hyviä paikkoja, mutta ei ne otsikoihin pääse. On kuitekki hyvä, että epäkohat tullee esile! Yksiki huono päiväkoti on liikaa.)

Itte asiassa, mie tunnen itteni ja lapseni; päiväkoti tullee olheen meile siunaus tulevana vauvavuotenaki. Vaikka tästä tullee olo kevenehmään huomattavasti ja sairastelutki mitä suurimmalla todennäkösyyelä ainaki taukoaa, en mie silti ole semmonen äiti, joka jaksaa taaperon kans touhuta kokonaisia päiviä. Some-keskusteluissa nousee useasti kovaäänisiksi ne, jotka paheksuu äitejä, jotka LAITTAVAT lapsensa päiväkothiin vaikka ovat itte kotona, ja ihan tuossa vasta luin taas yhen kommentin, että "miksi hommata lapsia jos niiden kanssa ei halua olla ja leikkiä". Hohhoijjaa. Siis ne ihmiset, jotka ei tykkää leikkiä taaperon kans päivästä toisseen, ei sais saaha lapsia? Just. No, onneksi lapset ei ikusesti ole taaperoita. Onneksi he kasvavat, ja onneksi heän kanssa voi tulevaisuuessa touhuta jotaki muuta, ko istua lastenhuohneen lattialla ja rakennella legoila tai ajella pikkuautoila. Ja mie olen kyllä tämän hataran kasvatusfilosofiani perustanu sille, että lapsen ei tartte olla jatkuvasti keskiössä, eikä häntä tartte jatkuvasti viihyttää. Kuten sanottu, tylsätki hetket on tärkeitä, ja niitä tulen äitinä tarjoahmaan riittähmiin. I swear!

Keskiössä olemisesta tuli miehleen, että kiitollisia saahaan olla myös samassa kaupungissa asuvasta Mummista, jonka luona meän piika sai parina päivänä viime viikola vietellä hiihtolommaa, ko meän lomasuunnitelmat kariutu minun sairastelujen takia. Samoin on kiitollisuuen aihe, että samassa kaupungissa Elsilä assuu myös täti, joka tarjosi mm. pullanleipomiselämyksiä hiihtolomalaisele.

Ja tietenki olen äärettömän kiitollinen rakhaale aviopuolisolle siitä, että hän jaksaa tyttärensä kans niin paljon touhuta. Taitavat molemmat rentoutua yhtä paljon lattialla legoila ja autoila leikkiessänsä. Sillä aikaa tämä kehäraakki saa rauhassa maata sohvala ja syä Rennietä.

Kylmä tammikuu

Tämän vuen tammikuu on ollu uskomattoman synkkä ja kylmä. Henkisesti. Vaikka mie oikeastaan elän elämäni onnellisinta aikaa omassa perheessäni, ympärillä läheisillä on paljon suurta suruja ja huolia, eikä ne tietenkhään voi olla vaikuttamatta minunki mielialoihin. Rakhaat ystävät on kokenu raskaita menetyksiä ja paljon on terveyshuolia. Varmasti omhiin mielialoihin vaikuttaa myös kaikki raskaushormonit, ja omat flunssasairastelut ja puolison sairastelut, plus se, että oma olo on myös fyysisesti todella todella raskas. Olo on ihan ko edellisen raskauen viimisellä viikola, ja tässä ois vielä melkein 2 kk jäljelä. Kuitenki nämä omat (pääasiassa lyhytaikaset fyysiset) ongelmat on pieniä monien ystävien tämänhetkissiin huohliin verrattuna.

Ystävien tilantheitten kautta mulle alkaa tässä kirkastua missä vaiheessa tämä minun elämä on. En tiä mikä nimitys tälle kaikele ois oikea. Onko tämä jo keski-ikkää? Yhenlaisia ruuhkavuosia? En tiä, mutta paljon isoja asioita tapahtuu lähheisille, ja sitä kautta tavahlaan omassaki elämässä. Asiat, jotka on tuntunu ikuisilta ja pysyviltä, ei yhtäkkiä välttämättä olekhaan sitä. Ne ihmiset, jotka on aina ollu meän elämässä, ei yhtäkkiä olekhaan. Työ, joka on ollu unelmaa, ei ennää tunnukhaan siltä. Yhtäkkiä lähes täydellisen elämän keskeyttää vakava sairaus tai onnettomuus perheessä. Aivan odottamatta koko elämä on täysin päälaehlaan täysin ittestä riippumattomista syistä. Yhessä hetkessä koko elämä voi romahtaa.

Minua suututtaa! Ja ahistaa! Mitä täälä oikein yritethään muka pyristellä ja ellää jotaki hyvvää elämää ko kaikki voihaan yhtäkkiä tulla ja ottaa vain pois? En ole ensimmäinen enkä viiminen joka tätä miettii, mutta vaikka kuinka googlettas niin vastausta ei löyvvy. Varmaa on vain se, että mikhään ei ole varmaa. Niin, ja näin suomalaisena, hyvinvointivaltion kasvattina, varmaa on myös se, että aika monela maailmassa on asiat todella paljon huonommin ko mulla vaikka latelisin tiskiin kaikki menheet, nykyset ja tulevat huolet. Mutta eipä sekhään ajatus paljon lohuta, vaan lähinnä pahentaa vain ahistusta jos kaiken surun ja huolen keskelä pitäs vielä jaksaa olla kiitollinen niistä asioista jotka EI OLE perseehlään.

Mutta eihän sitä niinkhään voi ellää, että kokoajan oottaa vain, että mikäköhän on seuraava kriisi, tai mitäköhän pahhaa minun elämässä seuraavaksi tapahtuu! Kuitekki, just tällä hetkelä - varsinki ko toisen lapsen syntymä lähestyy - tuo pelko on jotenki enemmän minun ajatuksissa ko koskaan. Ei tämä mithään jatkuvaa synkistelyä ole, mutta tavanomasta enemmän nämä asiat nousee miehleen.

Mietin, että voisko kuitenki se ajatus, mikä ahistaa, myös armahtaa. Siis se ajatus, että elämässä tapahtuu asioita joile me emmä voi mithään. Koska siis sehän on varsin vapauttava ajatus, että asioita tapahtuu minusta riippumatta. Parantaako se minun elämää jotenki, että lopetan yrittämästä ellää hyvvää elämää? Auttaako se, jos kyynistyn? Onko elämä jotenki kivempaa, jos kannan jatkuvasti mukana sitä "ei se kannatte" - ajatusta? Ehkä riippuu ihmisestä, mutta mie vastaisin näihin kysymyksiin kieltävästi.

On ihan varmaa, että jokasen elämässä tullee jossaki vaiheessa suuria kriisejä ja murheita. Tuntuu, että toisila enemmän ko toisila, mutta kun me ei olla niistä kohtalon nappuloista painelemassa, niin mitäpä nuita vertailehmaan. Ihmiset selviää mitä uskomattomimmista asioista. Siihen mie haluan luottaa. Että kaikesta selvithään. Ja että kaikki aina järjestyy. Jotenki.

Oma olo on nyt monessa kohtaa ystävieni suurimpien elämänkriisien eessä avuton, mutta jospa se ees auttaa, että he tietää, että on ihmisiä ympärillä, lähelä ja kauempana, jotka ellää mukana. Ihmisiä, jotka tietää, että he selviää. Jos ei just sillä tavala ja siinä aikataulussa ko itte aattelee, mutta kuitenki jotenki.

Yhtäkkiä alko soijja päässä tämän Juha Tapion biisin kertsi:

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

18 kohan tajunnanvirta

Koska käytän nyt kaiken keskittymiskapasiteettini töissä, en pysty nyt tuottahmaan mithään yhtenäistä tekstiä ko ei kerta ole pakko. Tässä siis rohki sekalaisia ajatuksia ja kuulumisia näin tammikuussa 2019.

1. Nyt on raskauen 30. viikko menossa. Tunnen itteni norsuksi. Tai virtahevoksi. Joksiki tosi raskaaksi elläimeksi kuitekki.

2. Maraboun Crisp-suklaalevy on ihan mahtava! Samoin Maraboun kookossuklaalevy. Fazerin kookospatukka mennee hätätaphauksessa.

3. Elsi kävelee! Tai siis ei sillai kokoajan, mutta jouluaattona otti ekat askehleet, sitte unohti sen homman hetkeksi, ja nyt on taas alettu. On se ihmeellistä seurattavvaa! Eipä ole ennen kenenkhään kävelyt nuin hetkauttanu!

4. Aatelthiin vähän, että ens jouluna oltas kotona. Neljä paikkaa jouluaattona Rovaniemi - Pello - akselilla on ehkä kummiski liikaa lapsen kans. Ja ens jouluna lapsia on kuitekki (toivottavasti) kaks!

5. Mietin, että saapiikohan Elsi liikaa suolaa ruoasta... Ko se vain vetäs kaikkea missä on suolaa, eikä sitte suolattomat pöperöt maistu. Mie olen niin huono maustahmaan!

6. Fazerin Dumle-suklaalevy oli kyllä ihan turha lisä markkinoile. Aatelkaa, syötin työkavereile puolet siitä levystä, jonka kokheeksi ostin!

7. Meinathiin lentää joululomala ulkomaile, mutta lähethiinki sitte pikku roadtripile (Rovaniemi - Oulu - Vaasa - Tampere - Jyväskylä - Rovaniemi). Olthiin (vastoin tapojamme) pessimistejä, ja aatelthiin, että koska Elsi on kummiski kipeä (koska on ollu koko syksyn), niin helpompi sitte vain kääntää auton nokka kohti kotia tarpheen tullen. Oli ihan hurjan hyvä reissu, ja kaikki pysy terhveinä!

8. Scandic Oulu City on boikotissa. Vaasan keskustan Scandic oli mahtava! Samoin Tampehreen Torni. Jyväskylän Scandic Cityssä oli vähän jääntheitä Cumulus-ajoista, mutta meän sauna(osasto)llinen sviitti oli tosi fiksusti rempattu!

9. Laskiaispullia ei vielä saanu (ainaskaan toissapäivänä) Rovaniemen kahviloista. Kaupoissa on, mutta ne nyt on ihan turhia. Vaikkaki hätätaphauksissa tarpheellisia!

10. Vaikka olen superonnellinen että me saahaan taas perheenlissäystä, en malta oottaa, että saan alkaa hankkia kuntoani ja kroppaani takasin! Siis huijja ko mie hengästyn ko puhun luokan eessä!! Mie jotenki ihan tosi selkeästi tunnen kuinka huono kunto mulla on. Toki, elopainoa oli lähtötilantheessaki jo edellisseen raskautheen verrattuna 10 kiloa enemmän, joten kyllähän se väkisinki tuntuu. Ja eipä tässä ehitty paljon kuntoa kohottaa raskauksien välissä. Varsinki ko ekat 8 kuukautta esikoisen kans herräilthiin 13 kertaa per yö. Oli monesti aika monet muut asiat mielessä. Ja tässä on tulos.

11. Valion Jäätelöfabriikin Kreisi kinuski on minun lemppari tällä hetkelä. Se on täydellisyys!

12. Geisha Kismet oli kyllä aika turha kans. Siis ei sillai, että oisin siitä muile tarjonu, mutta semmonen niinkö... no, Kismet joka maistu Geishale. Niin, ja sitäpaitsi se oli pienempi ko normi-Kismet! GeishaKismet = 41g, normi-Kismet (ja muutki Kismetit) = 55g.

13. Yritethiin ryhdistäytyä ruoanlaitossa, ja Toni jopa osti meile viime viikola sen "Samasta padasta"-kirjan, niinkö inspiraatioksi. Kirjottelin eilen piiiitkän kauppalistan mitä kaikkea tarvithaan kotia että saahaan alkaa kokkaahmaan uusia, innovatiivisia ruokia. Tarkotus oli alottaa heti eilisestä päivällisestä. Lähimä Prismaan, missä huomasin, että kauppalappu oli jääny kotia. Koetin parhaani mukhaan muistella mitä kaikkea ois pitäny ostaa. No, siinä sitte hyllyjen välissä miettiessä ja ympäri kauppaa holtittomasti juoksennellessa päivällisaika alko lähestyä uhkaavasti yhessä näläntuntheen kans. Eipä siinä sitte muuta ko kassan kautta koko perhe PizzaPuffaan. Ihan päivän paras ratkasu! Syöthiin aivan hyvät pizzat ja salaatit ja muut, ja Elsi veteli lihapullia, lasagnea ja hunajamelonia. Ei varhmaan aivan taaperon ruokasuositusten mukaset mausteet ole näissä ruoissa, mutta jospa hän nyt jäis kuitenki elhoon tästä huolimatta.

14. Suklaakermatäytheiset laskiaispullat ei kyllä rehellisesti sanottuna toimi. Tai siis kyllä mie sen söin, mutta en niinkö ahnaasti.

15. Elsi lopetti yösyömiset ennen joulua! JEEEEE!! Meni kyllä ihan järkyttävän näppärästi! Seuraava häneltä riistettävä juttu ois tutti, mutta huh huh. Nyt en jaksa ees aatella semmosta ko tiän sen huuon määrän joka siihen operaatihoon liittyy. Meän täytyy olla henkisesti siihen valhmiita. Ja fyysisesti. Haluaisin, että saatas se tutti pois ennenkö tämä meän kuopus syntyy, koska jos hän syystä tai toisesta alkaa syä tuttia, niin eihän siitä mithään tulis ko Elsi ois jatkuvasti riistämässä sitä ittelensä. Ja siinä vaiheessa sais kyllä unohtaa tutista vierottamiset pitkäksi aikaa. No, katoma miten meän käy.

16. Toni toi työreissulta Toblerone Crispy Coconut - suklaata. En ollu ennen maistanu! JATKOON!

17. Olotila on erittäin ODOTTAVA, mutta myönnettävä on, että tuntheet on pelonsekaset. Melkein joka ilta jompi kumpi meistä sannoo sen äähneen; "Miten ihmeessä me sitte kahen niin pienen kans...?" No mutta, se on jo vähän myöhästä alkaa sitä miettiä. Ei muutako tulta päin! Tässähän on meilä kuitenki hyvinkoulutettu taistelupari! Toinen suojaa ko toinen etenee.

18. Picnicin Runebergin tortut ei ole kyllä mistään kotosin.