Yhtäkkiä tuli sähköpostiin junaliput Rovaniemi - Oulu - Rovaniemi, ja kuitti maksetusta huohneesta Oulun Scandicissa. Ja tälle viikonlopule. Viikonloppu ennen minun synttäreitä. Tä? En mie ole mithään lippuja tilannu, saatikka huohneita maksellu! Siinä hetken ihmeteltyäni, selvisi, että niin kovin rakas aviomieheni oli päättäny yllättää minut, ja järjestäny mulle reissun. Hän kun tietää kuinka paljon kysseistä kaupunkia rakastan! Ja hän kun tietää, kuinka aina välilä kipeästi kaipaan ommaa hömppäaikaa. Voi vitsi!!! Aivan mahtavaa! Mitä olen tehny ansaitakseni tuon miehen? Tuurila ne laivatki seilaa!
Siinä aloin sitte jo miettiä, että yksinkös mie sielä Oulussa sitte hotellissa yövyn ja nautiskelen? Että ihan kiva toki varhmaan seki, mutta kyllähän se niinkö jonku komppiksen kans ois ehkä rattosampaa. Kun sitä äähneen Tonile pohin, hän kehotti kattohmaan tarkemmin sitä Scandicin kuittia. Ja siinähän se oli, rakhaan ystävän, Heinin, nimi samassa huonevarrauksessa!!!! JES!! Aivan parasta!
Mie niin tykkään tulla yllätetyksi. Se vain voi olla vähän hankalaa, ko olen niin kova itte suunnittelheen kaikkea. No, nyt kyllä tuli tämä reissu ihan puun takkaa, ja tuli kyllä erittäin hyvhään sauhmaan!! Sekä ittele, että ystävälle.
Ouhluun ko pääsin, tehtiin heti Heinin kans suunnitelmat mitä tehhään (eli lähinnä että missä kaikkialla syöhään). Heini varas tarkoin valitusta ravintolasta pöyänki rankan valintaprosessin päätheeksi, ja sitte lähethiin ulkoihleen. Ja mihinpä muuale ko Nallikarhiin! Hirveän hyvä idea Heiniltä! Lenkin päätheeksi mie olin jo täyttä häkkää lähössä kaupunkhiin kahvilan pullatiskien kautta hotellille palauttavalle välipalale, ko Heini ilmottiki, että ei lähetäkhään Nallikarista vielä, vaan menhäänki käyhmään sisälä Kylpylä Edenissä.
Ja tiättäkö mikä minua sielä ootti?!??!? No kuulkaa ensin semmosilla lämmitetyilä savilaatoila rentoutuminen ja siihen pääle hieronta! Tämän Heini oli järkänny mulle synttärilahjaksi! Siis mitä siinä ossaa ihminen muuta sanoa, ko kiitellä niin kauan että toisela mennee hermot!?!!? Aivan mielettömän ihana lahja, ja tuli kyllä kertakaikkihaan tarpheesseen seki.
Hemmottelun jälkheen suunnathiin hotellille laittauthuun illan syöminkejä varten. Mutta kappas vain, tie veiki ihan eri ravintholhaan ko mikä olthiin varattu! Tai siis mitä ei oltu varattu. Heini oli tehny valesoiton siihen meän valittehmaan ravintohlaan, koska ravintolavarraus oliki tehty jo aikasemmin ihan muuale. Minun selän takana. Taas minua viethiin ko pässiä narussa ja veethiin höplästä. Mahtava tunne! Oli niin huippua, että Heini oli jaksanu tämän ruokapaikanki salasuutena multa pittää, vaikka kovasti koitin päsmäröijjä!
No, me syöthiin hyvä illallinen, ja alethiin sitte maksahmaan, kun tarjoilija toi pöythään lasillisen Fazerin sinisiä ja kortin, jossa hyvvää syntymäpäivää toivottivat äiti ja isi, ja samala tarjoilija ilmotti, että lasku on jo hoijjettu ja toivotteli hyvää illanjatkoa. Siinä vaiheessa en ennää tienny miten oisin! Oli niin erityinen olo ko oli niin monta yllätystä takana, ja niin monta ihmistä jotka oli aatellu minua ja järjestäny multa sallaa tämmösiä juttuja. Kiitos Toni, Heini, äiti ja isi!!
Tämmösiä pitäis kaikkien ihmisten saaha kokea! Järjestäkää, ystävät, toisilenne yllätyksiä!! Ei ne tarvi mithään suuria juttuja olla, vaan pienetki jutut on hauskoja. Kunhan se yllätysmomentti siinä on! Ja hirveän kivoja tämmöset niinkö aihneettomat yllärit. Että ei mithään tavaraa, vaan elämyksiä! (Tai no, kyllähän siinä jotaki aihneellistaki tarttu Oulusta matkaan ennen ko kotimatkale pääsin tänhään, mutta ihan vain kaikkea tuiki tarpheellista...)
Kotia ko pääsin, niin totesin Tonile, että jos 37 täyttäessä saa tämmösiä lahjoja, niin en kyllä malta oottaa nelikymppisiäni!
sunnuntai 18. marraskuuta 2018
lauantai 13. lokakuuta 2018
Ens kerrala sitte! Ehkä.
Ihana lauantaiaamu! Uusi kahvi maistuu hyväle, ja lapsi leikkii hyväntuulisena isänsä kans. Jes! Nyt on semmonen ehtonen emäntä -fiilis! Pyöhräytänpä lapsukaisele (ja siinä samala mieheleni) herkulliset kauralätyt aamupalaksi. Pyykki- ja tiskikonheet pyörii. Aijjettä tätä idylliä! Syyslomaki vielä tässä kirsikkana kakun päälä.
Alamäki alkaa ko lapsi tullee aamupalapöythään. Pari palasta lättyä maistettuansa hän nakkelee kaikki määrätietosesti lattialle. Ei ole kiva. Siis minun mielestä. Vähän ehkä alaleuka väpättää, mutta tajuan, että kysseessä on yksvuotias, joka ei tajua, että äitile tuli paha mieli. No, hän syö sitte lopulta parin yrityksen jälkheen pelkkiä mansikoita aamupalaksi. Onneksi mies tajuaa syä niitä kauralättyjä sentäs. Ja kehuakki vielä.
En siis vielä luovuta. Päätän jatkaa keittiöhengettärenä, ja kokkailla maukhaita pihvejä louhnaaksi ko sattuu olheen kilo jauhelihhaa jääkaapissa. Niitten kylkheen keitän perunaa ja kukkakaalta. Oikein hymyssäsuin mietin siinä essu päälä häärätessäni, kuinka näistä pihveistä riittää pakastihmeenki ja Elsi voi syä niitä toisenaki päivänä.
Lounasaika, ja neti istuu penkhiin. Käyttää kukkakaalta kielen päälä. Irvistää, yökkää ja heittää olan yli. Sama homma perunan kans. Ja pihvin. Nyt tullee jo kyynehleet silhmiin. Mennee niin tuntheissiin!!! Sen kerran ko mie yritän oikein tosissani, niin tämä on kiitos! Koskaan ei tunnu näin pahalta kun hän kieltäytyy pilttiruoan syömisestä.
No, pahhaa mieltä ja kiiriä päätän sitte lähteä hävittähmään kaupungille ja hoitehleen samala pari asiaa. Nappaan Elsin mukhaan, ko hänki niin ihmisvilinässä viihtyy. Kuten arvasinki, Picnicissä meilä on sitte varsin mukavaa! Päivällistä uppoaa iso pilttipurkillinen siinä ihmisiä kattellessa. Minun suklaamuffinssi on pettymys, mutta yritän olla antamatta sen häiritä. Lohutukseksi hakasen kaupasta vähän irkkareita kotimatkale. Herkkupäivä, you know.
Kotia tullessa huomaan känkkäränkän vielä hieman vaivaavan. Hoksaan nimittäin jääkaapissa olevan puoli kiloa lohta, jonka viiminen käyttöpäivä on tänhään. Hitsi, viiminen homma mitä nyt huvittas alkaa tekheen on siitä ruokaa. Mies tarjoutuu tekheen meile lohimedaljongit. Ei poka tartte! Mie marttyyriäiti pyöhräytän tästä kalakeiton, jota lapsiki saapii sitte huomena louhnaaksi. Otta kurtussa tuumasta toihmeen! Ei muutako paketti auki ja homhiin vaikkei yhtään nappais.
Paketista lehahtaa karsea haju. Lohenperhana on pilala! Ei voi olla tosi! Se tästä päivästä nyt vielä puuttuki. Mie en kestä!!!!! Päässä soi siitä Juha Tapion biisistä sanat "kuka kiittää sua kun sä kaikkesi teet?"....
Mutta ihan pakko myöntää, että siinä sitä lohta kompostiin roudatessani kasvoila käy hymynkare. Sallaa olen tyytyväinen. Eipä tarvinu sitä hiton keittoa alkaa keittähmään! Kyllä tämä tästä. Kohta saan mennä nukkuhmaan ja kohta on uusi päivä!
Ja huomena en varmana kokkaa yhtään mithään. En vaikka rukkoilisivat!
Alamäki alkaa ko lapsi tullee aamupalapöythään. Pari palasta lättyä maistettuansa hän nakkelee kaikki määrätietosesti lattialle. Ei ole kiva. Siis minun mielestä. Vähän ehkä alaleuka väpättää, mutta tajuan, että kysseessä on yksvuotias, joka ei tajua, että äitile tuli paha mieli. No, hän syö sitte lopulta parin yrityksen jälkheen pelkkiä mansikoita aamupalaksi. Onneksi mies tajuaa syä niitä kauralättyjä sentäs. Ja kehuakki vielä.
En siis vielä luovuta. Päätän jatkaa keittiöhengettärenä, ja kokkailla maukhaita pihvejä louhnaaksi ko sattuu olheen kilo jauhelihhaa jääkaapissa. Niitten kylkheen keitän perunaa ja kukkakaalta. Oikein hymyssäsuin mietin siinä essu päälä häärätessäni, kuinka näistä pihveistä riittää pakastihmeenki ja Elsi voi syä niitä toisenaki päivänä.
Lounasaika, ja neti istuu penkhiin. Käyttää kukkakaalta kielen päälä. Irvistää, yökkää ja heittää olan yli. Sama homma perunan kans. Ja pihvin. Nyt tullee jo kyynehleet silhmiin. Mennee niin tuntheissiin!!! Sen kerran ko mie yritän oikein tosissani, niin tämä on kiitos! Koskaan ei tunnu näin pahalta kun hän kieltäytyy pilttiruoan syömisestä.
No, pahhaa mieltä ja kiiriä päätän sitte lähteä hävittähmään kaupungille ja hoitehleen samala pari asiaa. Nappaan Elsin mukhaan, ko hänki niin ihmisvilinässä viihtyy. Kuten arvasinki, Picnicissä meilä on sitte varsin mukavaa! Päivällistä uppoaa iso pilttipurkillinen siinä ihmisiä kattellessa. Minun suklaamuffinssi on pettymys, mutta yritän olla antamatta sen häiritä. Lohutukseksi hakasen kaupasta vähän irkkareita kotimatkale. Herkkupäivä, you know.
Kotia tullessa huomaan känkkäränkän vielä hieman vaivaavan. Hoksaan nimittäin jääkaapissa olevan puoli kiloa lohta, jonka viiminen käyttöpäivä on tänhään. Hitsi, viiminen homma mitä nyt huvittas alkaa tekheen on siitä ruokaa. Mies tarjoutuu tekheen meile lohimedaljongit. Ei poka tartte! Mie marttyyriäiti pyöhräytän tästä kalakeiton, jota lapsiki saapii sitte huomena louhnaaksi. Otta kurtussa tuumasta toihmeen! Ei muutako paketti auki ja homhiin vaikkei yhtään nappais.
Paketista lehahtaa karsea haju. Lohenperhana on pilala! Ei voi olla tosi! Se tästä päivästä nyt vielä puuttuki. Mie en kestä!!!!! Päässä soi siitä Juha Tapion biisistä sanat "kuka kiittää sua kun sä kaikkesi teet?"....
Mutta ihan pakko myöntää, että siinä sitä lohta kompostiin roudatessani kasvoila käy hymynkare. Sallaa olen tyytyväinen. Eipä tarvinu sitä hiton keittoa alkaa keittähmään! Kyllä tämä tästä. Kohta saan mennä nukkuhmaan ja kohta on uusi päivä!
Ja huomena en varmana kokkaa yhtään mithään. En vaikka rukkoilisivat!
sunnuntai 23. syyskuuta 2018
Elämä on peliä
Elämästä on tullu peliä. Monta kertaa päivässä kohtaan taistelutilantheita, ja taisteluparina on tämä meän kohta yksvuotias. Suosituimpia taistelulajeja ovat kirjojen syöminen, pistorasioitten tonkiminen, vaipanvaihon vastustaminen sekä pää eelä korkeista paikoista alas syöksyminen. Jatkuvasti on semmonen pieni jännitys päälä. Saako tänä aamuna uppoahmaan mithään aamupallaa hänheen? Itkeekö hän ko jätethään päiväkothiin? Saahaanko illala hänet ihan suosiolla nukkuhmaan? Herrääkö hän kerran vai kolmesti yön aikana? Herrääkö hän viieltä vai kuuelta vai peräti vasta seittämältä? Tämä on tietysti ihan perussettiä lapsiperheessä. Ja joo joo, yhen kans paljon helpompaa ko useamman. Tiedän tiedän.
Huomaan välilä miettiväni, että mikä ihme tästä elämänvaiheesta tekkee muka niin onnellisen? En ole milhään laila matemaattisesti lahjakas, joten minun tuskin kannattaa kovin monimutkasia kaavoja tälle miettiä, mutta jotenki loogisesti ajateltuna tämän yhtälön pitäs olla kaikkea muuta ko onnellinen. Miksi? No siksi, että jatkuvasti on riittämätön olo. Kotona ja töissä. Mie olen mielestäni kuitekki aivan kohtuullisen rento tyyppi, siis niinkö äitinäki, mutta kyllä melkein piti mennä vessaan itkehmään ko päiväkotissa erittäin ihana hoitaja (erittäin ystävällisesti!! ja asiasta tietekki) sano, että Elsin välikausihaalari alkaa käyä vähän pieneksi ja että ois hyvä ko ois joku kauluriki ettei olis kaula niin palhjaana. Työpäivän jälkheen väsyhneenä tuntu, että miten me voihaanki olla niin idiootteja vanhempia ettei ees olla tuomosia tajuttu huolehtia!
Tämän ajan onnellisuutta ihmettelen myös siksi, että vaikka mie olen ihan (lauta)pelien ja jännittävien tilantheitten ystävä, en nauti yhtään niistä päivittäisistä taisteluista tyttäreni kans. Mulla niin ärsyttää ko ei voi uskoa sadasta kieltokerrasta! Ja miksei voi purra niitä esihneitä jotka on sitä varten hommattu??? En poka käsitä! Ja miksi rikkalapiosta voipii syä muttei lautaselta?
Oikein miettimällä mietin, mitkä on päivässä niitä onnen hetkiä. Niitä on esimerkiksi ne, ko Elsi kattoo sillä lapsen vilpittömällä ihmetykselä mikroaaltouunin ajastimen numeroitten vaihtumista. Kun hän riehaantuu ko laitethaan "Huomenna mennään Korkeasaareen" (tai vaihtoehtosesti Mötley Crüe) soihmaan. Kun hän sannoo "äiti". Kun hän tuijjottaa ihmeissään vessapaperirullaa kierimässä lattialla. Kun hän nauraa niin että meinaa tikahtua. Kun hän hihkuen lähtee ryntäähmään kolmattakymmenettä kertaa sitä kiellettyä pistorasiaa kohti. Kun hän taputtaa ittelensä ko onnistuu kiikkuhmaan omhaan tuohliinsa istuhmaan. Kun hän kattoo meitä alta kulmiensa. Kun hän nipistellee ommaa vattaansa. Kun hän leikkii oman peilikuvansa kans. Kun hän nukahtaa....
Ja kuten kaikissa peleissä, voitto tuntuu aina hyvältä ja tekkee onnelliseksi. Jokanen onnistunu ruokailuhetki on voitto. Jokanen seittähmään saakka nukuttu aamu on voitto. Samoin jokanen ei-koko-kodinhoitohuonetta-sotkeva vaipanvaihtotilanne ja itkuton pukemistilanne. Ja jokanen voitto kumoaa ainaki kymmenen häviötä! Niin hyviltä ne tuntuu.
Yhen viikon häviöt sain kuoletettua lauantaiaamuna ko leipasin (ENNEN PUOLTA KYMMENTÄ!) Elsin kans kahestaan kotona ollessani sämpylät! Ja kun ne vielä maistu itse asiakhaale loistavasti, onnentunne oli sanoinkuvaamaton.
Kohta kuuluu itkuhälyttimestä rahinaa, ja neiti herrää päikkäreiltä. The game is on again!
Huomaan välilä miettiväni, että mikä ihme tästä elämänvaiheesta tekkee muka niin onnellisen? En ole milhään laila matemaattisesti lahjakas, joten minun tuskin kannattaa kovin monimutkasia kaavoja tälle miettiä, mutta jotenki loogisesti ajateltuna tämän yhtälön pitäs olla kaikkea muuta ko onnellinen. Miksi? No siksi, että jatkuvasti on riittämätön olo. Kotona ja töissä. Mie olen mielestäni kuitekki aivan kohtuullisen rento tyyppi, siis niinkö äitinäki, mutta kyllä melkein piti mennä vessaan itkehmään ko päiväkotissa erittäin ihana hoitaja (erittäin ystävällisesti!! ja asiasta tietekki) sano, että Elsin välikausihaalari alkaa käyä vähän pieneksi ja että ois hyvä ko ois joku kauluriki ettei olis kaula niin palhjaana. Työpäivän jälkheen väsyhneenä tuntu, että miten me voihaanki olla niin idiootteja vanhempia ettei ees olla tuomosia tajuttu huolehtia!
Tämän ajan onnellisuutta ihmettelen myös siksi, että vaikka mie olen ihan (lauta)pelien ja jännittävien tilantheitten ystävä, en nauti yhtään niistä päivittäisistä taisteluista tyttäreni kans. Mulla niin ärsyttää ko ei voi uskoa sadasta kieltokerrasta! Ja miksei voi purra niitä esihneitä jotka on sitä varten hommattu??? En poka käsitä! Ja miksi rikkalapiosta voipii syä muttei lautaselta?
Oikein miettimällä mietin, mitkä on päivässä niitä onnen hetkiä. Niitä on esimerkiksi ne, ko Elsi kattoo sillä lapsen vilpittömällä ihmetykselä mikroaaltouunin ajastimen numeroitten vaihtumista. Kun hän riehaantuu ko laitethaan "Huomenna mennään Korkeasaareen" (tai vaihtoehtosesti Mötley Crüe) soihmaan. Kun hän sannoo "äiti". Kun hän tuijjottaa ihmeissään vessapaperirullaa kierimässä lattialla. Kun hän nauraa niin että meinaa tikahtua. Kun hän hihkuen lähtee ryntäähmään kolmattakymmenettä kertaa sitä kiellettyä pistorasiaa kohti. Kun hän taputtaa ittelensä ko onnistuu kiikkuhmaan omhaan tuohliinsa istuhmaan. Kun hän kattoo meitä alta kulmiensa. Kun hän nipistellee ommaa vattaansa. Kun hän leikkii oman peilikuvansa kans. Kun hän nukahtaa....
Ja kuten kaikissa peleissä, voitto tuntuu aina hyvältä ja tekkee onnelliseksi. Jokanen onnistunu ruokailuhetki on voitto. Jokanen seittähmään saakka nukuttu aamu on voitto. Samoin jokanen ei-koko-kodinhoitohuonetta-sotkeva vaipanvaihtotilanne ja itkuton pukemistilanne. Ja jokanen voitto kumoaa ainaki kymmenen häviötä! Niin hyviltä ne tuntuu.
Yhen viikon häviöt sain kuoletettua lauantaiaamuna ko leipasin (ENNEN PUOLTA KYMMENTÄ!) Elsin kans kahestaan kotona ollessani sämpylät! Ja kun ne vielä maistu itse asiakhaale loistavasti, onnentunne oli sanoinkuvaamaton.
Kohta kuuluu itkuhälyttimestä rahinaa, ja neiti herrää päikkäreiltä. The game is on again!
torstai 2. elokuuta 2018
Hyvää tahtoa, ihmiset!
Olen tällä hetkelä Helsingissä käymässä kolme päivää ihan loistavassa enkunopettajien koulutuksessa. Pehmeästi laskeutumassa työelähmään! Neljä yötä ja astelen taas työpaikan ovista sisäle. Jännittää kyllä ihan tosissaan! Ossaanko ennää mithään? Miten riittää aika? Mutta vire on kuitenki positiivinen, ja ootan innoissani että pääsen taas sorvin äähreen! Tai siis erilaisen sorvin äähreen. Eihän tämä äitiyslomavuosi mikhään loma ole ollu sanan perintheisessä merkityksessä.
Mulle sano tooooosi monet ennen äitiyslommaa, että "katoppa vain niin sie jäät vielä hoitovapaalle äitiysloman jälkeen". Jännä juttu, mutta arvelin jo silloin, että haluan luultavasti kyllä lähteä töihin tämän kesän jälkheen, vaikka vielä en ollu varsinaisesti kotia jäänykhään. Nyt voin sanoa, että tunsin itteni hyvin. Olen onnellinen ja kiitollinen, että olen saanu olla kotona (tai no, aika paljon kyllä reissussaki) Elsin kanssa tähän saakka, mutta on kiva alkaa taas töihin!
Aina välilä olen todistanu keskusteluja, joissa äiti-ihmiset enemmän tai vähemmän kuohuksissa keskustellee näistä hoitovappaajutuista, ja keskustelutyyli on ikävän tuomitseva. Näkemykset tuppaa monila olehmaan hirveän jyrkkiä molemphiin suunthiin, ja vähän tuntuu, että sitä vastakkaista mielipidettä haluthaan rivien väleissä - ja välilä ihan suohraan riveiläki - kritisioijja. Mie en voi käsittää. Ihmiset on erilaisia! Jotku viihtyy kotona hyvin eikä töihin ole kiire, ja hoitovappaa soppii hyvin perheen elähmään ja elämäntilantheesseen. Toisila tilanne on täysin päinvastanen. Ihan perusasioita, hyvänen aika!
Samanlainen kuohunta ja kiihkoilu ja ikävä sävy pättee monhiin muihinki vanhemmuuskeskuteluihin vaikkapa varusteista, kasvatuksesta ja rutiineista. Taas ihmettelen näitä samoja asioita: Miksi ne keskustelut niin monesti nopeasti mennee siihen, että kiistelhään siitä, mikä on oikein ja parasta? Miksi niin monesti vanhemmat luulee, että se heän perheen tapa on se ainoa oikea maailmassa? Miksi niin monila äideilä (kyllä, äideilä) katoaa ymmärrys siitä, että lapset on erilaisia ja perheet on erilaisia? Miksi niin monet kuvittellee olevansa kaikkien lasten ja perheitten asiantuntijoita oman kokemuksensa perusteela? Olen ittekki varmasti möläytelly joitaki typeriä yleistyksiä vauvoista, mutta nykysten yritän pittää pöljät kommentit sisäläni. Olen monesti jääny itteleni kiini siitä, että ihmettelen päässäni jonku toisen perheen toimintaa, mutta ei kaikkea tartte sanoa äähneen!
Enkä nyt (taaskaan) tarkota, ettei keskustella sais! Tietenki saa, ja pittääki! Ja mulle kokehneempien äitien vinkit ja näkemykset on ollu kultaaki kalhiimpia. Mutta asioista voihaan keskustella niin monela laila. Minusta on niin inhottavaa se tyyli, että jos yks äiti sannoo, että vauva tippu sängystä pää eelä ja kävivät päivystyksessä tsekkaamassa että kaikki on ok, niin siihen naurahtaa toinen äiti, että "jatkuvastihan ne tippuu, eikä ole kyllä käyny mielessäkään lähteä päivystykseen tuhlaamaan hoitoresursseja" tms. Tai jos joku äiti sannoo ostanheensa uuet rathaat, niin toinen kommentoi kuinka rahan tuhlausta on ostaa ne uutena ja että kuinka käytetyilä pärjää aivan hyvin. Ja sama toisin päin: toinen äiti voi kauhistella, kuinka joku toinen voi ostaa yhtään mithään käytettynä. Tai jos joku kertoo ostanheensa Lindexiltä jotaki, niin toinen kommentoi puheenvuoron saatuhaan, kuinka ei suostu ostaan niistä riistofirmoista mithään vaan tillaa kaiken eettisesti ja ekologisesti Noshilta. Ja toinen sitte kauhistellee Noshin hintoja ja sannoo ettei ikinä maksais semmosia hintoja lastenvaatheista. Tai jos joku sannoo lapsen olheen mummin luona yötä, niin toinen kommentoi, ettei kyllä ikinä sen ja sen ikäsestä ois yötä erossa. Ja taas sama toisin päin.
En tajua tuota toisen äidin toimintatapojen arvostelevaa ja vähättelevää, jopa halveksuvaa, kommentointia. Miksi ei riitä, että itte toimii omien vahvojen näkemystensä mukasesti? On niitä perheitä, joile on tärkeää, että heilä on kaikki maholliset pelit ja vehkeet ja kaikki merkkituotheita viimisen pääle ja kaikki upouusia. Sitte on niitä, joile on tärkeää, että heilä on vain ne aivan välttämättömimmät jutut jotka ei missään nimessä ole mithään merkkiä ja jotka on ehottomasti käytettyinä ostettu tai itte tehty. On perheitä, joissa rutiinit ja elämä ylipäänsä ovat viimisen pääle mietittyjä ja kivheen hakattuja. Toisissa perheissä taas ei. Ja sitte on niitä, jotka on näitten ääripäitten välimaastossa. Monele varustelu on myös rahakysymys, jolloin on aika ääliömäistä kommentoijja ikähvään sävhyyn esim. käytettyjen tavaroitten ostamista. Toki ääliömäistä on myös kommentoijja ikävästi uutena ostamista.
Eikös voitas sopia, että on ihan ok, jos joku haluaa syöttää lapselensa kultareunuksiselta posliinilautaselta hopealusikalla ravintovalmentajan ohjeitten mukasesti valmistettua Kobe-pihvi - Beluga-kaviaari - kultahippusosetta? Ja on myös ok, jos joku haluaa, että lapsi syö harsovaippasilhaan omin sormin kuusen juurela luonnon helmassa kaarnalautaselta nuotiolla valmistettua ruokaa, jonka raaka-aihneet tullee suohraan omasta luomuruokaosuuskunnasta. Myös kaikki tältä väliltä on ok: uusi, käytetty, merkkituotheet, halpistuotheet, tutti, tutittomuus, äidinmaito, korvike, sormiruokailu, soseitten syöttäminen, piltit, itte tehty ruoka, kuivausrumpu, pyykkinaru, hoitovappaala oleva äiti, töissä käyvä äiti.... You know! Kaikki tekkee parhaansa! Puhuthaan ja ihmetelhäänki, mutta sillai hyväntahtosesti, eikö vain?
Ja kyllä, kuten sanottu, on mullaki tässä ittelä peihliin kattominen! Tämä lukuvuojen alku on taas hyvä kohta tehä muutoksia elämässä. Nyt ko työt alkaa, alkaa myös lempeä äitiys! Tätä lempeyttä harjotan minun lasta, itteäni ja muita äitejä kohtaan. Olhaan läsnä (vaikka käytäski töissä) ja rakastethaan! Se kait tässä on tärkeintä työnnethiin sitä lasta sitte kahen tonnin rathaissa tai taloyhtiön roskakatoksesta löytyhneissä rathaissa!
Saapa nähän kuinka tämä lempeys, läsnäolo ja hyväntahtosuus toteutuu niinä aamuina ko päivän ensimmäinen tunti on vielä valmistelematta, Elsi kiukkuaa, mie kiukkuan, Toni on työreissussa, ja ko tullee kiire päiväkothiin ja töihin, ja auton ikkunat pittää rapata ja valot matkala näyttää pelkkää punasta...? Siinä täytyy yrittää miettiä jotaki hauskaa. Kuten vaikka tätä tämän päivän (herkullisen) louhnaan jälkiruokaa, joka kaikessa pikkiriikkisyyessään pelkästään nauratti! Sillai hyväntahtosesti.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2018
Haluan muistaa...
Tänhään on minun äitiysloman viiminen virallinen päivä. Sattumoisin myös minun rakhaan mammaystävän äitiysloma päättyy juuri tänhään. Mieli on hirvittävän haikea, vaikka alotan työt vasta elokuussa. Haikeaksi tämän päivän tekkee erityisesti se, että tämä minun ystävä alottaa työt nyt heti juhannuksen jälkheen. Me olema eläny tämän vauvvavuen niin symbioosissa ja viettäny niin paljon aikaa yhessä, että voi olla, että joinaki hetkinä meän vauvvat ei ole ollu ihan varmoja kumman lapsia he ovat. Me olema jakanu ihan kaiken. Ilot ja surut. Eihän se ystävyys mihinkhään katoa, mutta ei normaalissa arjessa ole mahollista viettää kenenkhään kans semmosia määriä aikaa ko me olema viettäny toistemme kans.
Mie haluan, että mie muistan, kuinka mielettömän hyvä äitiyslomavuosi mulla on ollu. Haluan ikusesti muistaa, kuinka hyvä ystävä mulla on ollu tässä rinnala. Mie tiän, että on täysin mahollista, että elämäntilantheitten muuttuessa ja vuosien saatossa me emmä ennää ole niin lähheisiä tai niin paljon tekemisissä. Toki toivon, että olhaan, mutta elämästä ei koskaan tiä! Sen mie tiän, että muistot tästä äitiyslomasta haalistuu. Mutta mie haluan muistaa niin hyvin ko mahollista, kuinka tärkeää on ollu, että kaikessa viimisen vuen aikana tapahtunheessa on mukana ollu ihminen, joka on oikeasti ymmärtäny ihan kaiken - myös sen fyysisen puolen - tästä myllerryksestä.
Mie haluan muistaa, kuinka tärkeää oli, että silloin alussa, ko pelkäsin jopa lähteä Elsin kans kotoa, whatsappin päässä oli ystävä, joka rohkasi lähtehmään. Ystävä, joka kurvasi Revontulen parkkihallissa viehreisseen ruuthuun sovittuna aikana päivästä, ja jonka kanssa tehtiin Picnic-salaattien äärelä ostoslistaa tuikitärkeistä hankinnoista kaukaloissa koisaaville vauvoile.
Mie haluan muistaa ne lukemattomat kerrat ko me olema epätoivosina miettiny kasvotusten ja whatsappin kautta ratkasuja meän vauvojen nukkumisongelhmiin. Haluan muistaa sen yhteisen helpotuksen tuntheen, ko me istahethiin molemmat rättiväsyhneinä - mutta kuitenki aina ilosina - lounhaan äärele ja päästiin juttehleen kaikesta maan ja taihvaan välilä. Kotona molemmilla tuntu varsinki silloin alussa, että seinät kaatuu pääle.
Mie haluan muistaa sen ekan kerran ko me menimä meän vauvojen kans SantaSporthiin kuntosalile, ja kuinka sen jälkheen tuntu, että kaikki on mahollista myös vauvan kanssa. Haluan muistaa muskarin ja avoimen päiväkodin ja meän HIMO-ravintolan mammalouhnaat ja vaunulenkit. Myös meän mammareissun Helsinkhiin!
Mie haluan muistaa sen, kuinka samala tavala me kaikista asioista ajatelhaan. (Kaikesta, paitsi S-ryhmästä.) Haluan muistaa, kuinka me olema puhunu miten me haluama yrittää kasvattaa meän lapsista kohteliaita, kiitollisia ja kotitöitä mukisematta tekeviä. Haluan muistaa, kuinka me olema rohkassu toisiamme pois siitä marttyyriäitiyden ikeestä, joka tuntuu aina välilä (mutta onneksi harvoin) nostavan päätänsä meissäki. (Onneksi ei koskaan yhtä aikaa.)
Mie haluan muistaa sen, kuinka me samana iltana toisistamme tietämättä olima eka kertaa viikkaillu vauvojen pieniksi menheitä vaatheita laatikhoon. Ja sen, kuinka me yhtenä toisena iltana olima toisistamme tietämättä yllättynheet (ja kauhistunheet) siitä, että se KELAn päätöksessä oleva summa oliki bruttosumma. Mie haluan muistaa sen, kuinka me kuitenki molemmat kilpaa kehuthiin tätä meän hyvinvointivaltion meille suomaa mahollisuutta kasvaa äitiytheen monen kuukauen vanhempainvappaala, jonka aikana voi esimerkiksi lounastella tai kahvitella toisten mammojen kans keskelä päivää.
Mie haluan muistaa kuinka me tänä viimisenä äitiyslomapäivänä istuima monta tuntia ChocoDelissä ja söimä pizzat ja joima pressopannukahvit, ja söimä suklaa-appelsiini-mantelikakkua ja valkosuklaa-lime-mansikka-raparperikakkua. Haluan muistaa, kuinka me tänhäänki - kuten monena muunaki päivänä - päivitelthiin sitä, kuinka uskomatonta, että meät on johatettu yhteen just tässä elämänvaiheessa.
Haluan muistaa kaiken. Mutta en tietenkhään pysty. Muistan kuitenki ikusesti tämän kumppanuuen ja tämän onnellisuuen. Ja kiitollisuuen.
Ja sen viestittelyn, joka käythiin marraskuun 8. päivä 2017 kun sovithiin ihan ekoja treffejä vauvojen kans kaupungille. Erityisesti haluan muistaa tämän otheen ystäväni viestistä:
"Jos meän muruset vetää kilarit niin sitten me hoidetaan homma tyylillä, eikä anneta häiritä itkupotkuraivareiden ollenkaan. Todennäkösesti E&E vaan nukkuu. Ja riskejä pitää ottaa!"
(Ote minun viestistä pari tuntia myöhemmin: "Tämä on ihan katastrofilähtö!!!!")
Mie haluan, että mie muistan, kuinka mielettömän hyvä äitiyslomavuosi mulla on ollu. Haluan ikusesti muistaa, kuinka hyvä ystävä mulla on ollu tässä rinnala. Mie tiän, että on täysin mahollista, että elämäntilantheitten muuttuessa ja vuosien saatossa me emmä ennää ole niin lähheisiä tai niin paljon tekemisissä. Toki toivon, että olhaan, mutta elämästä ei koskaan tiä! Sen mie tiän, että muistot tästä äitiyslomasta haalistuu. Mutta mie haluan muistaa niin hyvin ko mahollista, kuinka tärkeää on ollu, että kaikessa viimisen vuen aikana tapahtunheessa on mukana ollu ihminen, joka on oikeasti ymmärtäny ihan kaiken - myös sen fyysisen puolen - tästä myllerryksestä.
Mie haluan muistaa, kuinka tärkeää oli, että silloin alussa, ko pelkäsin jopa lähteä Elsin kans kotoa, whatsappin päässä oli ystävä, joka rohkasi lähtehmään. Ystävä, joka kurvasi Revontulen parkkihallissa viehreisseen ruuthuun sovittuna aikana päivästä, ja jonka kanssa tehtiin Picnic-salaattien äärelä ostoslistaa tuikitärkeistä hankinnoista kaukaloissa koisaaville vauvoile.
Mie haluan muistaa ne lukemattomat kerrat ko me olema epätoivosina miettiny kasvotusten ja whatsappin kautta ratkasuja meän vauvojen nukkumisongelhmiin. Haluan muistaa sen yhteisen helpotuksen tuntheen, ko me istahethiin molemmat rättiväsyhneinä - mutta kuitenki aina ilosina - lounhaan äärele ja päästiin juttehleen kaikesta maan ja taihvaan välilä. Kotona molemmilla tuntu varsinki silloin alussa, että seinät kaatuu pääle.
Mie haluan muistaa sen ekan kerran ko me menimä meän vauvojen kans SantaSporthiin kuntosalile, ja kuinka sen jälkheen tuntu, että kaikki on mahollista myös vauvan kanssa. Haluan muistaa muskarin ja avoimen päiväkodin ja meän HIMO-ravintolan mammalouhnaat ja vaunulenkit. Myös meän mammareissun Helsinkhiin!
Mie haluan muistaa sen, kuinka samala tavala me kaikista asioista ajatelhaan. (Kaikesta, paitsi S-ryhmästä.) Haluan muistaa, kuinka me olema puhunu miten me haluama yrittää kasvattaa meän lapsista kohteliaita, kiitollisia ja kotitöitä mukisematta tekeviä. Haluan muistaa, kuinka me olema rohkassu toisiamme pois siitä marttyyriäitiyden ikeestä, joka tuntuu aina välilä (mutta onneksi harvoin) nostavan päätänsä meissäki. (Onneksi ei koskaan yhtä aikaa.)
Mie haluan muistaa sen, kuinka me samana iltana toisistamme tietämättä olima eka kertaa viikkaillu vauvojen pieniksi menheitä vaatheita laatikhoon. Ja sen, kuinka me yhtenä toisena iltana olima toisistamme tietämättä yllättynheet (ja kauhistunheet) siitä, että se KELAn päätöksessä oleva summa oliki bruttosumma. Mie haluan muistaa sen, kuinka me kuitenki molemmat kilpaa kehuthiin tätä meän hyvinvointivaltion meille suomaa mahollisuutta kasvaa äitiytheen monen kuukauen vanhempainvappaala, jonka aikana voi esimerkiksi lounastella tai kahvitella toisten mammojen kans keskelä päivää.
Mie haluan muistaa kuinka me tänä viimisenä äitiyslomapäivänä istuima monta tuntia ChocoDelissä ja söimä pizzat ja joima pressopannukahvit, ja söimä suklaa-appelsiini-mantelikakkua ja valkosuklaa-lime-mansikka-raparperikakkua. Haluan muistaa, kuinka me tänhäänki - kuten monena muunaki päivänä - päivitelthiin sitä, kuinka uskomatonta, että meät on johatettu yhteen just tässä elämänvaiheessa.
Haluan muistaa kaiken. Mutta en tietenkhään pysty. Muistan kuitenki ikusesti tämän kumppanuuen ja tämän onnellisuuen. Ja kiitollisuuen.
Ja sen viestittelyn, joka käythiin marraskuun 8. päivä 2017 kun sovithiin ihan ekoja treffejä vauvojen kans kaupungille. Erityisesti haluan muistaa tämän otheen ystäväni viestistä:
"Jos meän muruset vetää kilarit niin sitten me hoidetaan homma tyylillä, eikä anneta häiritä itkupotkuraivareiden ollenkaan. Todennäkösesti E&E vaan nukkuu. Ja riskejä pitää ottaa!"
(Ote minun viestistä pari tuntia myöhemmin: "Tämä on ihan katastrofilähtö!!!!")
torstai 7. kesäkuuta 2018
Muutosta luvassa, kenties
Kuka on lukenu Elsile minun blogia?? Vai lukkeeko hän itte? Jotaki tässä on tapahtunu, sillä melko pian sen minun edellisen uniaiheisen kirjotuksen jälkheen Elsi on alkanu nukkuhmaan paremmin. Siis ihan käsittämätöntä! Ja nyt meän lähes kahen viikon reissula Helsingissä ja Berliinissä on herräilty 0-2 kertaa per yö. Kyllä. Siinä luki "nolla viiva kaksi kertaa". Ystävien futonilla Helsingin Pajamäessä keskiviikon ja torstain välisenä yönä 30.-31.5.2018 hän nukku elämänsä ensimmäisen niin sanotun kokonaisen yön herräämättä kertaakhaan 8,5 tunnin aikana. Sitä edeltävänä yönä hän veteli 10,5 tuntia yhelä vesihörppyherätykselä. Aivan mahtavaa! Ja sitte viime yönä kuulkaa.... Eka kertaa 8-kuisen elämänsä aikana hän nukku täälä meilä kotona semmoset 8 tuntia putkeen. Me olhaan aivan ihmeissämme! Koko perhe on siis nukkunu aikasten hyviä öitä viimiset pari viikkoa.
Mutta miksi ei kuiteskaan tunnu siltä? Järkyttävää. Meitä väsyttää niin että tukka lähtee! Mithään ei meinaa jaksaa! (Tai no, keräsin mie just talvikengät etheisestä laatikhoon oothaan varastoon laittoa, joten ei tässä ihan jouten olla oltu.) Näitten univelkojen maksehluun mennee ilmeisesti vähän pidemphään... Vai oliko se tuo reissu, ko sielä kuiteski rähjäänty? Turistina kuljailu hellesäälä on aika väsyttävää vaikka yönsä nukkuski. Ja tieteski vielä se, että mukana hikkoilemassa oli vauva, jonka niskakakat ei kattonu aikaa eikä paikkaa. (Vissiin veti saksalaiset piltit saksalaisine bakteerikantoihneen vähän sekasin nuorta suolistoa, mutta omapa oli vikansa ko kieltäyty järjestelmällisesti koko reissun ajan RELA-tipoista!) Muuten tämä meän neiti oli edehleen kyllä varsin mainiota reissuseuraa! Ei ollu mistään moksiskaan (paitsi jos saksalainen ambulanssi meni pillit huutaen viien metrin päästä), ja sieti hyvin vaihtelevia olosuhteita ja aikatauluja. Tarvittaessa toki saatto pikku kilarit saaha, että vanhemmat pysy ruodussa, mutta niinhän se pikkuihmisen pittääki!
(Tähän välhiin on pakko ihmetellä kuinka huonosti Berliinissä löyty vauvanhoitotiloja! Eihän siinä muuten mithään, mutta silloin ko oli sotkusempi tilanne, niin ei hirveästi ois huvittanu missään ravintolan pöyälä alkaa tolskaahmaan. Muutama tilanne vaati kyllä vähän mielikuvitusta että ne saathiin hoijettua. Mutta eihän siinä mithään! Kaikki hoitu! Kuvittelin vain, että jos nämä hommat on jossaki maassa kunnossa, niin Saksassa. Mutta ei. Suomi on tässäki mielessä hyvä paikka ellää!)
Anyways, jos nyt siis Elsi luet tätä - tai jos joku lukkee tätä sulle - niin mulla ois ihan pari juttua :
1) Voisitko alkaa taas avata suuta ko yritethään pestä hamphaita? Sie kiität meitä myöhemmin elämässä, mie luppaan!
2) Sovittasko niin, että ennen ruokailuja räphäytät kerran silmiä jos aijjot syä paljon, kahesti jos jonku verran, ja kolmesti jos et ollenkhaan?
3) Oisko mitenkhään mahollista, että ottaisit telkkarista sen tekstityksenlukutoiminnon pois päältä? Hirveän ärsyttävä toiminto! Me emmä ossaa, ja aattelisin, että sie ossaat ko olet sen kerta laittanu päälekki.
torstai 17. toukokuuta 2018
Herätys!
"Onkohan tämä joku vaihe, kun meidän vauva on heräilly toooooosi usein viimeiset kolme yötä? Saattaa siis melkein joka tunti herätä. Alkaa itellä ottaa aika koville tämä. Mietin vaan, että kauankohan tätä jatkuu... Että ei kovin montaa yötä enää kyllä jaksa." Näin jako kokemuksiansa ryhmäneuvolassa eräs äiti, silmät vesikalkamilla, kuukausi takaperin. Mie en voinu ees kattoa häntä. Tuijjotin vain etheenpäin valittua kohtaa lattiassa, ja puristin huulia (ja nyrkkejä) yhteen. Mietin, että joskus nuorena käymälläni henkisen ensiavun kurssila painotethiin sitä, kuinka autettavalle ei koskaan saa sanoa, että "aatteleppa, että jollaki on asiat vielä huonommin ko sulla!" Mie sain oltua hiljaa. Mulla ei värähtäny sisälä yhtään mikhään hänen vuodattaessa heän tilantheesta. Olin ihan kylmä. Siinä hetkessä olin täysin empatiakyvytön. Ärsytti vain.
Niin. Helposti pakkaa monet asiat ärsythään jos yön aikana herätethään pahimmilhaan 13 kertaa. Yli 7 kk ajan. En valita (paitsi vähän joskus varovasti), mutta totean vain, että meän yöt on suurimmaksi osaksi ihan paskoja. Tavallista on, että tunnin välein herräihlään. Levottoman ja katkonaisen yön jälkheen aamun ensimmäiset 10 minuuttia tuntuu, että maailma kaatuu ja mie en kestä ennää yhtään yötä. En yhen ainutta! Mutta kun se väsymys karisee ja saa ekat hörpyt aamukahvia, taas on ihan eri ääni kellossa. Mikäs tässä. Olipa huono yö. Ehkä ens yö on parempi. Tiän, että joilaki on vielä rankempaa. Ihan varmasti.
Mutta kyllä tämä uniasia kuormittaa tämmösenhäänki. Pää on ihan huttua. Vaikka sitä jaksaa päivisin touhuta kaikenlaista ja asiat on muuten loistavasti, yöt on mörköjä. Pelottaa välilä mitä yö tuo tullessansa. Pelottaa ne aamuset maholliset maailmanlopun kymmenminuuttiset. Meilä on tukiverkostot kunnossa ja apua saahaan. On isovanhemmat ja siskot ja ystävät ja sukulaiset. Ois oikeastaan ihan runsaudenpula avusta jos tiukka paikka tulis. Tämä teksti ei siis ole hätähuuto. Tämä on päiväkirjamerkintä lähinnä mulle ittele tuntheista, jotka luultavasti tulen unohtahmaan.
"Miten teilä vauva nukkuu?" kyssyy lähes jokanen lapsellinen ja lapseton ihminen. Ittekki kysyn. Ja siitähän se aina sitte lähtee. Keskustelu huonoista öistä ja että miten vauvan sais mahollisesti nukkuhmaan paremmin. Tiän, että ihmiset tarkottaa pelkästään hyvvää, - siis oikeasti tiän!! - mutta kylläpä ärsyttää huonona päivänä ne loputtomat neuvojen tulvat. Mutta on sielä aina se pieni toivonkipinä, että joku ehottaiski jotaki mitä me ei oltas kokkeiltu. Ehkä raivostuttavin kommentti on että "Sitähän se vanhemmuus on" tai että "Semmosia ne jotku vauvat on". Mutta huomaan kyllä toistelevani nuita samoja ittekki itteleni. Koska niinhän se on! Ärsyttää myös se, jos ei kommentoija mitenkhään, vaikka oikeastaan sitä toivonki. Siis että ei kommentoitas. En ennää jaksais jauhaa tätä sammaa nukkumisasiaa! Summa summarum; tällä hetkelä minun kanssa tästä asiasta keskustellessa ei ilmeisemmin voi sanoa mithään oikein. En ees mie itte itteleni.
Muttako siis oikeasti. Me olhaan kokkeiltu perhepeti, pinnasänky, matkasänky, oma huone, sama huone, iltavellit, iltapuurot, iltakylvetykset, iltasadut, rauhottumiset, temuamiset, säkkipimeys, yövalo, aktiiviset päivät, rauhalliset päivät, rutiinit, kylmä huone, lämmin huone, ilmankostutin, ei ilmankostutinta, unipussi, lämmin peitto, vilposampi peitto, pelkkä pussilakana, pelkkä harso, ei peittoa ollenkhaan, peitto vain jaloila, korvikeähkyt, unikaverit, uniharsot, erilaiset pyjamat, pelkkä vaippa, unikoulu, veden juottaminen, ei maitoa, maitoa, asentojen vaihto, kapalointi, baby noise-sovellus, rennosti ottaminen... Käsittääkseni ainoa mitä ei ole kokkeiltu on huuattaminen, ja se ei ole nyt vaihtoehto. Yksi neuvo oli, että kokkeilla jo kokkeiltuja juttuja uuestaan, koska joku mikä ei toiminu aikasemmin voi toimia myöhemmin. Täytyy siis ehkä alottaa alusta. Jee!
Yhessä hetkessä päätän vain hyväksyä, että meän vauva nyt vain on tuomonen huono nukkuja, mutta heti seuraavassa hetkessä minussa herrää palava halu koettaa ratkasta tämä ongelma. Palava halu siis nukkua ittekki kunnon öitä. Me molemmat vanhemmat haluama nukkua! Haluaisin, että jaksasin keskittyä enemmän esimerkiksi ruoanlaithoon, että saisin Elsile syötettyä monipuolista itte tehtyä ruokaa. Mutta en jaksa. Lainasin kirjastosta "Samasta padasta"- keittokirjan, mutta en ole ees jaksanu avata sitä, ja kohta se häätyy jo pallauttaa. Haluaisin myös keskittyä omhiin syömissiin paremmin, että saisin taas omat vaatheeni mahtuhmaan pääle. Muttako mie en jaksa. Mie en siis jaksa iltasin ees munakasta paistaa ittele, vaikka haluttas ja vaikka FitFarmin ohjeitten mukhaan se ois just hyvä iltapalavaihtoehto. Minun väsyny kroppa ja mieli janoaa hiilareita. Helppoa ja hyvvää syötävää. Ei mithään ällöjä rahkoja. Leipää. Karjalanpiirakkaa. Banaania.
Mutta se, mistä mie olen ittessäni tässä tilantheessa ihan tolkuttoman ylpeä on se, että olen tästä kestoväsymyksestä huolimatta saanu piettyä kiini meän herkkujensyöntisopimuksesta. Tässä jos missä elämäntilantheessa ois enemmän ko sallittua hautautua iltasin lapsen nukahettua sohvannurkhaan jätskitörppö kainalossa. Mutta ei. Sitä en ole tehny, ja siitä olen niin järkyttävän ylpeä ja onnellinen!
Onnellinen olen myös meän päivien touhuista Elsin kans! Niitten takia ne joittenki aamujen alhon hetket kestää vain sen kymmenen minuuttia, eikä pidemphään. Kyllä mie tiän, ettei meän lapsi tahahlaan meitä herättele öisin. Se on ihan viaton ja syytön. Me olhaan onnekhaita, että ympärillä on auttavaisia ihmisiä. Me olhaan onnekhaita, että ihmiset haluaa auttaa ja osallistua.
Mutta jos joku vielä kerran sannoo mulle että "sinun täytyy nukkua ko vauvaki nukkuu" niin mie poljen sen sanojan suohon.
HYVÄÄ YÖTÄ!
Niin. Helposti pakkaa monet asiat ärsythään jos yön aikana herätethään pahimmilhaan 13 kertaa. Yli 7 kk ajan. En valita (paitsi vähän joskus varovasti), mutta totean vain, että meän yöt on suurimmaksi osaksi ihan paskoja. Tavallista on, että tunnin välein herräihlään. Levottoman ja katkonaisen yön jälkheen aamun ensimmäiset 10 minuuttia tuntuu, että maailma kaatuu ja mie en kestä ennää yhtään yötä. En yhen ainutta! Mutta kun se väsymys karisee ja saa ekat hörpyt aamukahvia, taas on ihan eri ääni kellossa. Mikäs tässä. Olipa huono yö. Ehkä ens yö on parempi. Tiän, että joilaki on vielä rankempaa. Ihan varmasti.
Mutta kyllä tämä uniasia kuormittaa tämmösenhäänki. Pää on ihan huttua. Vaikka sitä jaksaa päivisin touhuta kaikenlaista ja asiat on muuten loistavasti, yöt on mörköjä. Pelottaa välilä mitä yö tuo tullessansa. Pelottaa ne aamuset maholliset maailmanlopun kymmenminuuttiset. Meilä on tukiverkostot kunnossa ja apua saahaan. On isovanhemmat ja siskot ja ystävät ja sukulaiset. Ois oikeastaan ihan runsaudenpula avusta jos tiukka paikka tulis. Tämä teksti ei siis ole hätähuuto. Tämä on päiväkirjamerkintä lähinnä mulle ittele tuntheista, jotka luultavasti tulen unohtahmaan.
"Miten teilä vauva nukkuu?" kyssyy lähes jokanen lapsellinen ja lapseton ihminen. Ittekki kysyn. Ja siitähän se aina sitte lähtee. Keskustelu huonoista öistä ja että miten vauvan sais mahollisesti nukkuhmaan paremmin. Tiän, että ihmiset tarkottaa pelkästään hyvvää, - siis oikeasti tiän!! - mutta kylläpä ärsyttää huonona päivänä ne loputtomat neuvojen tulvat. Mutta on sielä aina se pieni toivonkipinä, että joku ehottaiski jotaki mitä me ei oltas kokkeiltu. Ehkä raivostuttavin kommentti on että "Sitähän se vanhemmuus on" tai että "Semmosia ne jotku vauvat on". Mutta huomaan kyllä toistelevani nuita samoja ittekki itteleni. Koska niinhän se on! Ärsyttää myös se, jos ei kommentoija mitenkhään, vaikka oikeastaan sitä toivonki. Siis että ei kommentoitas. En ennää jaksais jauhaa tätä sammaa nukkumisasiaa! Summa summarum; tällä hetkelä minun kanssa tästä asiasta keskustellessa ei ilmeisemmin voi sanoa mithään oikein. En ees mie itte itteleni.
Muttako siis oikeasti. Me olhaan kokkeiltu perhepeti, pinnasänky, matkasänky, oma huone, sama huone, iltavellit, iltapuurot, iltakylvetykset, iltasadut, rauhottumiset, temuamiset, säkkipimeys, yövalo, aktiiviset päivät, rauhalliset päivät, rutiinit, kylmä huone, lämmin huone, ilmankostutin, ei ilmankostutinta, unipussi, lämmin peitto, vilposampi peitto, pelkkä pussilakana, pelkkä harso, ei peittoa ollenkhaan, peitto vain jaloila, korvikeähkyt, unikaverit, uniharsot, erilaiset pyjamat, pelkkä vaippa, unikoulu, veden juottaminen, ei maitoa, maitoa, asentojen vaihto, kapalointi, baby noise-sovellus, rennosti ottaminen... Käsittääkseni ainoa mitä ei ole kokkeiltu on huuattaminen, ja se ei ole nyt vaihtoehto. Yksi neuvo oli, että kokkeilla jo kokkeiltuja juttuja uuestaan, koska joku mikä ei toiminu aikasemmin voi toimia myöhemmin. Täytyy siis ehkä alottaa alusta. Jee!
Yhessä hetkessä päätän vain hyväksyä, että meän vauva nyt vain on tuomonen huono nukkuja, mutta heti seuraavassa hetkessä minussa herrää palava halu koettaa ratkasta tämä ongelma. Palava halu siis nukkua ittekki kunnon öitä. Me molemmat vanhemmat haluama nukkua! Haluaisin, että jaksasin keskittyä enemmän esimerkiksi ruoanlaithoon, että saisin Elsile syötettyä monipuolista itte tehtyä ruokaa. Mutta en jaksa. Lainasin kirjastosta "Samasta padasta"- keittokirjan, mutta en ole ees jaksanu avata sitä, ja kohta se häätyy jo pallauttaa. Haluaisin myös keskittyä omhiin syömissiin paremmin, että saisin taas omat vaatheeni mahtuhmaan pääle. Muttako mie en jaksa. Mie en siis jaksa iltasin ees munakasta paistaa ittele, vaikka haluttas ja vaikka FitFarmin ohjeitten mukhaan se ois just hyvä iltapalavaihtoehto. Minun väsyny kroppa ja mieli janoaa hiilareita. Helppoa ja hyvvää syötävää. Ei mithään ällöjä rahkoja. Leipää. Karjalanpiirakkaa. Banaania.
Mutta se, mistä mie olen ittessäni tässä tilantheessa ihan tolkuttoman ylpeä on se, että olen tästä kestoväsymyksestä huolimatta saanu piettyä kiini meän herkkujensyöntisopimuksesta. Tässä jos missä elämäntilantheessa ois enemmän ko sallittua hautautua iltasin lapsen nukahettua sohvannurkhaan jätskitörppö kainalossa. Mutta ei. Sitä en ole tehny, ja siitä olen niin järkyttävän ylpeä ja onnellinen!
Onnellinen olen myös meän päivien touhuista Elsin kans! Niitten takia ne joittenki aamujen alhon hetket kestää vain sen kymmenen minuuttia, eikä pidemphään. Kyllä mie tiän, ettei meän lapsi tahahlaan meitä herättele öisin. Se on ihan viaton ja syytön. Me olhaan onnekhaita, että ympärillä on auttavaisia ihmisiä. Me olhaan onnekhaita, että ihmiset haluaa auttaa ja osallistua.
Mutta jos joku vielä kerran sannoo mulle että "sinun täytyy nukkua ko vauvaki nukkuu" niin mie poljen sen sanojan suohon.
HYVÄÄ YÖTÄ!
keskiviikko 9. toukokuuta 2018
Vaikea päätös
Nyt mie sen sitte tehin. Pitkän harkinnan jälkheen. Yksi jakso elämässä tuli päätökseen. Sanoin nimittäin salijäsenyyteni irti. Kyllä. Sen tein. Huh! Olipa vaikea päätös! Miten se oliki niin vaikea? En tajua! (Olettas tet kattonu sen Frendien jakson missä Chandler ja Ross yrittää päästä irti siitä salijäsenyyestä? Huijja!) Mutta kyllä on helpotus! Mie olen vapaa kuin taivaan lintu! Ihanaa! Voin tehä mitä vain! Ei ennää ressiä jos ei ehi käyä ja maksut vain juoksee! Ei ennää (laskennallisesti) yli 20 euron kertamaksuja! Taivas on taas sininen, ja linnut laulaa!
Elsin kans en ole ennää uskaltanu salile mennä, ko neiti ei pysy hälle osotetulla alustalla huonostikhaan. Mennee vähän liian vaaralliseksi vaikka kuinka hiljasina aikoina kävis. Iltasin en ole sitte ehtiny tai jaksanu. Ahistaa kun ei nyt sitte pääse minnekhään sisäpyöräilytunneile, mutta toissalta, kesälähän sitä pyöräilee kaikisita mieluiten muutenki ulkona!
No, mitenkäs tämä soppii minun fitmama-elähmään? Tuntuu äkkiselthään ristiriitaselta että just nyt sanoin jäsenyyen irti. Olen päättäny, että karsin elämästä kaiken ylimääräsen minkä voin, ja nyt lähti a) turha stressi jäsenyyestä, b) 50 minuuttia aikaa tien päälä per salireissu, c) parkkeerausraivo ja -stressi kun menen sinne viime tingassa just sinä aikana ko koko Rovaniemi haluaa liikkua juuri samassa paikassa ko mie!! Nyt voin keskittyä lähtehmään juoksulenkile tai muuten ulkoilehmaan kotiovelta, eikä tartte kaahata renkhaat vinkuen toisele puolele kaupunkia sisäle hikkoilehmaan.
Tietysti se lihaskuntoki ois tärkeää... Joo-o... Kotona jumppaaminen ei koskaan ole ollu minun juttu. Yh. Jotenki se on semmosta pyristelyä ja räpistelyä. Mutta mie kokkeilen nyt kesän ajan! Ja sitte jos (ja kun) salihommat alkaa taas kiinnostaa, hommaan syksylä jäsenyyen salile, jota olhaan avaamassa työpaikan lähele. Sitte voin vaikka keskelä päivää käyä sielä. Tai töitten jälkheen. (Hyi. Tuota toista vaihtoehtoa mie inhoan jo nyt!) Mutta sitte meilä ois niinkö semmonen pyhä kolminaisuus siinä: minun työpaikka, kuntosali ja Elsin päiväkoti. Ja kaikki hoituu samala parkkipaikala, eikä autoa tartte liikutella! Järkyttävän kätevää!
Jatkan siis tätä fitmamailua ilman salijäsenyyttä. Uskon että minun oma pieni personal trainer pittää huolen, että liike ei lopu. Sen verran on tulosta tullu, että eka kertaa pitkään aikhaan sain taas mahutettua rakhaan vihkisormukseni sorhmeen. Aivan mahtavaa! Toki toivon, että mahtumista tapahtuu myös muissa asioissa ko sormuksissa.
Elsin kans en ole ennää uskaltanu salile mennä, ko neiti ei pysy hälle osotetulla alustalla huonostikhaan. Mennee vähän liian vaaralliseksi vaikka kuinka hiljasina aikoina kävis. Iltasin en ole sitte ehtiny tai jaksanu. Ahistaa kun ei nyt sitte pääse minnekhään sisäpyöräilytunneile, mutta toissalta, kesälähän sitä pyöräilee kaikisita mieluiten muutenki ulkona!
No, mitenkäs tämä soppii minun fitmama-elähmään? Tuntuu äkkiselthään ristiriitaselta että just nyt sanoin jäsenyyen irti. Olen päättäny, että karsin elämästä kaiken ylimääräsen minkä voin, ja nyt lähti a) turha stressi jäsenyyestä, b) 50 minuuttia aikaa tien päälä per salireissu, c) parkkeerausraivo ja -stressi kun menen sinne viime tingassa just sinä aikana ko koko Rovaniemi haluaa liikkua juuri samassa paikassa ko mie!! Nyt voin keskittyä lähtehmään juoksulenkile tai muuten ulkoilehmaan kotiovelta, eikä tartte kaahata renkhaat vinkuen toisele puolele kaupunkia sisäle hikkoilehmaan.
Tietysti se lihaskuntoki ois tärkeää... Joo-o... Kotona jumppaaminen ei koskaan ole ollu minun juttu. Yh. Jotenki se on semmosta pyristelyä ja räpistelyä. Mutta mie kokkeilen nyt kesän ajan! Ja sitte jos (ja kun) salihommat alkaa taas kiinnostaa, hommaan syksylä jäsenyyen salile, jota olhaan avaamassa työpaikan lähele. Sitte voin vaikka keskelä päivää käyä sielä. Tai töitten jälkheen. (Hyi. Tuota toista vaihtoehtoa mie inhoan jo nyt!) Mutta sitte meilä ois niinkö semmonen pyhä kolminaisuus siinä: minun työpaikka, kuntosali ja Elsin päiväkoti. Ja kaikki hoituu samala parkkipaikala, eikä autoa tartte liikutella! Järkyttävän kätevää!
Jatkan siis tätä fitmamailua ilman salijäsenyyttä. Uskon että minun oma pieni personal trainer pittää huolen, että liike ei lopu. Sen verran on tulosta tullu, että eka kertaa pitkään aikhaan sain taas mahutettua rakhaan vihkisormukseni sorhmeen. Aivan mahtavaa! Toki toivon, että mahtumista tapahtuu myös muissa asioissa ko sormuksissa.
tiistai 1. toukokuuta 2018
Vappuja ja vappuja
Olipa vain raisu vappu! Meno ylty aattona jo niin villiksi, että laitoin ihan verhot keittiön ikkunoihin ja liinan keittiön pöythään. (Näin siis heti tammikuun puolenvälin jälkheen jouluverhojen ja -liinan perhään). Aivan siinä mietin, että mitäköhän hurjaa keksin Elsin nukahettua ko mieski oli bänditreeneissä. Otin kuulkaa sitte ja paistoin ittele munakhaan ja join pullollisen vettä. Sitte tuli joku ihme inspis alkaa kuvvaihleen kaikkia turhia vaatheita ja laitella niitä myynthiin Facebookin kirppareile. Tämän minun vappuhurjastelun keskeytti joskus yheksän jälkheen yllättäen mieheni, joka tuliki aikasten reeneistä kotia. Siinä se seiso etheisessä kahen luumupilttipurkin kans. No nyt alko bileet!! Siinä met sitte nuokuima sohvala kunnes annethiin periksi ja menimä nukkuhmaan. Hetken siinä muistelin puolinukuksissa hamphaita harjatessani niitä hurjia, vähinthään kolmipäiväsiä, opiskelijavappuja. Oi niitä aikoja! On se kyllä hyvä että neki on tullu koettua! Aijjettä! Niin ne vaput muuttuu ihmisellä.
Ja vappupäivät. Viime vuosina meilä on ollu tapana käyä vappubrunssila tai -louhnaala. Aivan kiva perinne! Ystäväpariskunnan kanssa viime vuona pöythään tipahti varsinainen pommien pommi ko kävi ilmi, että molemmat perheet oli raskaana ja lasketut ajatki oli vielä siinä vaiheessa jotakuinki kymmenen päivän erola. Ihan käsittämätöntä! No, tänä vuona meän pikku pommit olivat edehleen mukana mutta istuivat omissa syöttötuoleissansa. (Ja vaikka erittäin nätisti olivatki, niin kyllä he enempi tänä vuona näkyivät ja kuuluivat ko viime vuona.) Niin se elämä muuttuu, ja vappubrunssit siinä samala.
Mutta tiättäs tet mikä ei ole muuttunu? No vappupyöräily! Se on kuulunu sekä lapsuuen että opiskeluvuosien vappuihin hyvin vahvasti. Tänä vuona meän perhe korkkasi kauen pyöräillen Pohjanhovhiin vappulouhnaale. Siinä samala tuli testattua miten NordicCab kulkee pyörän perässä. Ja loistavastihan se kulkee! Hieman yllättäen ongelmaksi meinas vain heti kotoa lähtiessä muodostua se, että mie en ossaa näköhjään perruuttaa oikeaoppisesti. Oishan se pitäny arvata. Auton peräkärryki tuottaa ongelmia, niin tottakai pyöräkärryki. Voi aaaarrgggh! Siinä oli kyllä vappumieli koetuksela. No, saima hyvät naurut! Samoin kun kotimatkala pysähyimä joenranthaan penkile istuskelheen, ja minun piti yrittää perruuttaa kärry sopivasti siihen baanan viehreen. Voi... huoh! Joku saa vielä hyvät videot kuvattua YouTubeen jos sattuu paikale ko meikäläinen perruuttellee tuon kanssa...
Kärryperruutuksien lisäksi tämän päivän toinen (tai kolmas) Mrs. Bean - hetki oli kun saavuthiin sinne vappulouhnaale, ja tajusin olevani TÄYSIN alipukkeutunu. En ymmärrä missä aivokuoliossa olin lähteny ihan rehellisissä lenkkeilyvaatheissa! Siis aivan kertakaikkihaan lenkkareissa, ulkoiluhousuissa ja oranssissa Torstain hupparissa. Voi äiti!!!! Oishan sitä nyt voinu vähän jotaki fiksua kattoa päälensä vaikka pyörälä liikuthiinki. Se pyöräily oli meilä niin keskiössä ko lähtöä tehtiin, että ei jotenki aateltu mihin olhaan menossa. Siinä kun me sitten tallustelthiin hovimestarin ohjaamana pöythään ystäväni Sannan kanssa peräkkäin - toinen korkkareissa ja upeassa mekossa, toinen lenkkareissa ja oranssissa hupparissa - ei voinu muutako nauraa! Mutta kuten todettu; niin ne vappupäivät muuttuu: vuojen 2019 vappubrunssile tulen saapuhmaan upeampana ko koskaan! Siinä kuulkaa korkkarit kopisee ja korut kilisee ja herkkänäkösiä häikäsee!
Ja vappupäivät. Viime vuosina meilä on ollu tapana käyä vappubrunssila tai -louhnaala. Aivan kiva perinne! Ystäväpariskunnan kanssa viime vuona pöythään tipahti varsinainen pommien pommi ko kävi ilmi, että molemmat perheet oli raskaana ja lasketut ajatki oli vielä siinä vaiheessa jotakuinki kymmenen päivän erola. Ihan käsittämätöntä! No, tänä vuona meän pikku pommit olivat edehleen mukana mutta istuivat omissa syöttötuoleissansa. (Ja vaikka erittäin nätisti olivatki, niin kyllä he enempi tänä vuona näkyivät ja kuuluivat ko viime vuona.) Niin se elämä muuttuu, ja vappubrunssit siinä samala.
Mutta tiättäs tet mikä ei ole muuttunu? No vappupyöräily! Se on kuulunu sekä lapsuuen että opiskeluvuosien vappuihin hyvin vahvasti. Tänä vuona meän perhe korkkasi kauen pyöräillen Pohjanhovhiin vappulouhnaale. Siinä samala tuli testattua miten NordicCab kulkee pyörän perässä. Ja loistavastihan se kulkee! Hieman yllättäen ongelmaksi meinas vain heti kotoa lähtiessä muodostua se, että mie en ossaa näköhjään perruuttaa oikeaoppisesti. Oishan se pitäny arvata. Auton peräkärryki tuottaa ongelmia, niin tottakai pyöräkärryki. Voi aaaarrgggh! Siinä oli kyllä vappumieli koetuksela. No, saima hyvät naurut! Samoin kun kotimatkala pysähyimä joenranthaan penkile istuskelheen, ja minun piti yrittää perruuttaa kärry sopivasti siihen baanan viehreen. Voi... huoh! Joku saa vielä hyvät videot kuvattua YouTubeen jos sattuu paikale ko meikäläinen perruuttellee tuon kanssa...
Kärryperruutuksien lisäksi tämän päivän toinen (tai kolmas) Mrs. Bean - hetki oli kun saavuthiin sinne vappulouhnaale, ja tajusin olevani TÄYSIN alipukkeutunu. En ymmärrä missä aivokuoliossa olin lähteny ihan rehellisissä lenkkeilyvaatheissa! Siis aivan kertakaikkihaan lenkkareissa, ulkoiluhousuissa ja oranssissa Torstain hupparissa. Voi äiti!!!! Oishan sitä nyt voinu vähän jotaki fiksua kattoa päälensä vaikka pyörälä liikuthiinki. Se pyöräily oli meilä niin keskiössä ko lähtöä tehtiin, että ei jotenki aateltu mihin olhaan menossa. Siinä kun me sitten tallustelthiin hovimestarin ohjaamana pöythään ystäväni Sannan kanssa peräkkäin - toinen korkkareissa ja upeassa mekossa, toinen lenkkareissa ja oranssissa hupparissa - ei voinu muutako nauraa! Mutta kuten todettu; niin ne vappupäivät muuttuu: vuojen 2019 vappubrunssile tulen saapuhmaan upeampana ko koskaan! Siinä kuulkaa korkkarit kopisee ja korut kilisee ja herkkänäkösiä häikäsee!
maanantai 16. huhtikuuta 2018
Aktiivista elämää
Sanoin jo aina ennen ko meilä oli Elsiä, että mie haluan olla semmonen aktiivinen vanhempi. Semmonen, joka ei ajattele, että lapsen takia en voi tehä tai lähteä ko on niin työlästä. Kuten jo aikasemminki olen todennu, oma säätämisensähän kaikessa nyt lapsen myötä on, mutta uskoin aina - ja uskon nytki - että oikealla asentheela (ja jos lapsi on terhveenä) mikhään ei ole mahotonta jos jotaki haluaa tehä! (Tässä kohtaa joku jo ihan varmasti miettii, että "Ootappa ko on useampi lapsi!" Enkä oota! Aina on jollaki työhläämpää. Tiedetään.) Nooh, tietysti tuon aktiivisuuen voi ymmärtää niin monela laila ja ihmiset haluaa tehä eri asioita, ja käyttää aikaa ja energiaa eri asioihin. On niitä supervanhempia, jotka käyvät kiipeämässä Kilimanjarole kuuskuiset kaksoset kantoliinassa selässä ja käyttävät koko reissun kestovaippoja ja kokkaavat luomulastenruoat retkikeittimellä kallionkolossa eivätkä piä sitä minhään.
Itte tyydyn ehkä kuitenki piirun verran vähemphään. Esim. leppossaan viikonlophuun Pyhälä ystäväperheen kans! Ilosesti naksahteli sosepurkkien kannet auki, ja hiihtoretkile pakathiin Piltti-välipaloja Muumi-vaippojen seuraksi, kuten kotijalassaki. Sekä vanhemmat että lapset viihty hurjan hyvin! Meilä sattu ihan älyttömän hyvä tuuri mökin ja kelien suhteen, ja kun siihen nakahtiin pääle vielä saumaton yhteisolo superkivojen ihmisten kans (ja monta irkkaripussia ja suklaalevyä), en ois osanu parempaa kuvitellakhaan! Oli helppoa elämää, ja kuitekki niinkö aktiivista.
Näinä aikoina ko on olemassa kaikheen kaikenmaailman pelit ja vehkeet, aktiivisuutta voi helpottaa monela laila. Minun aktiivisuutta lapsen kanssa on osaltansa helpottanu esimerkiksi lapsuuenkodista esile kaivettu 36 vuotta vanha ahkio, jossa mie olen vauvana nukkunu äitin ja isin hiihtolenkeilä. On vieläki aivan verraton peli, ja äitinsä tavoin Elsi nukkuu siinä ihan niin pitkään ko ahkio vain on liikheessä. Näin myös viikonlopun tunturireissula.
Mehän aloima tuossa joku aika sitte vakavissamme haaveilla semmosesta pyöräkärrystä, johon saa sekä lapsen että tavaraa, ja jonka kans päästään teitten sulaessa pyörälenkeile. Aika nopeasti nälkä kasvo, ja hakusessa oli jo kohta kunnon urheilukärry, jonka kans voi myös hiihtää ja juosta, ja jonka saa työnnettäviksi kärryiksi. Innostuima monesta, mutta kun yks suosikki - Nordic Cab - saathiin hankittua työkaverilta käytettynä asevelihinthaan, valintaa ei tarttenu juuri pähkäillä. Ja olihan se vain seki kuulkaa verraton peli tuola Pyhälä! Voi että! Unet maistu siinäki piikale mainiosti, ja kärry oli yhtä näppärä vettää ko ahkioki. Pääsin testaahmaan pikku matkan myös ystävien upouutta Thulen urheilukärryä, ja yhtä kevyesti kulki seki perässä! Siinä mielessä Thule oli hauskempi vehe, että siitä nimestä oli helpompi vääntää vitsiä ko NordicCabista. "Ei jäädä Thuleen makaamaan!" tai "Mie olen ihan Thulessa!" tai "Huudan Thuleen." tai "Tehtäskö Thulet?" jne. Ainaki hyvinvalvohneita äitejä nämä jakso naurattaa ihan koko viikonlopun.
Nimen vitsikkyyen puutheesta huolimatta, me olhaan siis varsin innoissamme tästä perheen uusimmasta kuljetusvälihneestä. Mulla on suuret odotukset! NordicCabin ansiosta voihaan nyt liikkua aktiivisesti kelilä ko kelilä millon vain, ja lapsi on suojassa kärryssä, jossa voi joko nukkua tai kattella maisemia. Niin. Tämä on se ajatus näin monen aurinkoisen päivän jälkheen. Kaikki asiat vain tuntuu niin paljon helpommilta auringonpaisteela! Kattothaanpa montako kertaa meät sitte todellisuuessa bongathaan pyöräilemässä tai juoksemassa NordicCabin kans kun sattaa, salamoi ja Thuleeeee....
tiistai 10. huhtikuuta 2018
Omat ja yhteiset ajat
Se ois niinkö rapea puoli vuotta tätä lapsellista elämää takana. Rohki kiva! Päivääkhään en vaihtais! (Tai no okei... Ehkä joitaki... Ja aika monia öitä kyllä...) En jaksa lopettaa ihmettelemästä mitä hurjia kiksejä me saahaan tuon lapsen kehityksen seuraamisesta. Se on aivan uskomatonta kuinka se viihyttää ja kiinnostaa! En nyt kuitenkhaan viitti ikävystyttää teitä meän piikan uusimmilla söpöyksillä, vaan tyydyn vain toteahmaan, että hän on kyllä mainio tyyppi!
Meilä on kaikki hyvin! Tämän vauvan kans voi jo tehä vaikka mitä! Käyhään jumpassa, salila, pitkilä lenkeilä, muskarissa, kylästelemässä ja hiihtämässäki! Oma säätämisensähän sitä kaikessa on, mutta siihenki alkaa tottua. Myös siihen alkaa tottua, että aina kaikki ei mene suunnitelmien mukhaan. Olen alkanu kattoa useamman lapsen kanssa touhuavia aikusia syvän kunnioituksen vallassa. Olen myös lämmölä tämän tästä ajatellu omia vanhempiani, jotka on jaksanu niin paljon touhuta kaikenlaista minun ja minun 1,5 vuotta nuoremman siskon kans.
Tähän mennessä haastavimmiksi mulle tässä kaikessa vauvan kans tekemisessä on kuitekki yllättäen osottautunu ne muskarissa laulettavat biisit. Siis minun äitiyshormoneista (tai jostaki) pehmehneet aivot ei kertakaikkihaan muista niitten biisien sanoja vaikka niitä on laulettu koko kevät joka torstai! Aivan nolottaa, että ainoa missä laulan antaumuksela mukana on Ukko Nooan sävelellä laulettava jumppalaulu, jossa toistethaan kolmesti "Ylös, ylös, alas, alas, sivulle, sivulle ja ristiin. " Kaikissa muissa yritän vain liikutella huulia mahollisimman oikein ja hyrräillä epämääräsesti mukana. Onneksi olen äitiyslomala enkä töissä! Mahtas olla melkosta laatukamaa ne meikäläisen pitämät enkun tunnit...
Vaikka Elsin kans on kiva touhuta, tärkeää on tehä myös jotaki ihan ittekseen. Meilä on Tonin kans tapana synkata kalenterit sunnuntaisin, ja kattoa kuka saapii viettää laatuaikaa piikan kans minäki iltana viikon aikana. Toki ei haittaa vaikka joskus vietethään iltoja ihan koko perheeläki! Mutta siis ne omat hommat on myös arvokhaita. Ainaki meile. Jokanen perhe tyylihlään. Me olhaan molemmat parempia vanhempia ko käyhään välilä harrastamassa jotaki itteksemmeki. Aivan mahtavaa, että meilä on mahollisuus harrastaa!
Me olhaan siinäki mielessä onnellisessa asemassa, että Elsi on milloin vain tervetullu samala paikkakunnala asuvan Mummin luokse. Samoin tätinsä luokse. Me vain olema ollu vähän huonoja viehmään piikaa hoithoon kahenkeskisen ajan takia. (Muista syistä on kyllä viety.) Meilä on niin mukavaa touhuta kolmestaan, ja mielehlään kuljethaan joka paikassa kokonaisena perheenä. Kerran kuitekki päätethiin lähteä treffeile kahestaan elokuvhiin kathoon Tuntematon sotilas, ja viethiin Elsi Mummin luo. No, päätimäki (yhteistymmärryksessä!) sitte siinä automatkala skipata elokuvat, ja ajoima kotia siivoahmaan koko talon. Huijja mitkä treffit!! Niin ankeaa! Mutta talo oli niin sekasin, että luultavasti lopulta molemmat oli onnellisempia siivoustreffien kuin leffatreffien jälkheen.
Kaikenlaista on tässä jo tälle kevhääle suunnitheila, sekä yhessä että erikseen. Jos johonki pitäis enemmän satsata, niin se ois varhmaan just se meän vanhempien kahenkeskinen aika. Mutta ehtiihän sitä! Kohta tässä taas onki sitä kahenkeskistä aikaa enemmän ko ois tarvis ko piika kasvaa niin vauhila. Mutta totta puhuen eihän sitä niinkhään voi aatella! Että olhaan kahestaan sitte kymmenen tai viientoista vuen päästä. Mie en ainakhaan jaksa oottaa. Kyllä on Elsilekki kiva ja tärkeää, että saapii välilä viettää laatuaikaa muittenki ko meän kans.
Nooh, tokihan tässä on kulunu vasta kuus kuukautta. Juuri nyt jokanen vuen päivä elethään eka kertaa tällä kokhoonpanola, ja se on aika jännää se!
Kuvassa meän perheen yhteistä aikaa pääsiäisenä. Olthiin me sentäs saman järven jäälä koko porukka. Jokhainen omala kulkupelilänsä. Tehtiin treffit nuotiolle.
Meilä on kaikki hyvin! Tämän vauvan kans voi jo tehä vaikka mitä! Käyhään jumpassa, salila, pitkilä lenkeilä, muskarissa, kylästelemässä ja hiihtämässäki! Oma säätämisensähän sitä kaikessa on, mutta siihenki alkaa tottua. Myös siihen alkaa tottua, että aina kaikki ei mene suunnitelmien mukhaan. Olen alkanu kattoa useamman lapsen kanssa touhuavia aikusia syvän kunnioituksen vallassa. Olen myös lämmölä tämän tästä ajatellu omia vanhempiani, jotka on jaksanu niin paljon touhuta kaikenlaista minun ja minun 1,5 vuotta nuoremman siskon kans.
Tähän mennessä haastavimmiksi mulle tässä kaikessa vauvan kans tekemisessä on kuitekki yllättäen osottautunu ne muskarissa laulettavat biisit. Siis minun äitiyshormoneista (tai jostaki) pehmehneet aivot ei kertakaikkihaan muista niitten biisien sanoja vaikka niitä on laulettu koko kevät joka torstai! Aivan nolottaa, että ainoa missä laulan antaumuksela mukana on Ukko Nooan sävelellä laulettava jumppalaulu, jossa toistethaan kolmesti "Ylös, ylös, alas, alas, sivulle, sivulle ja ristiin. " Kaikissa muissa yritän vain liikutella huulia mahollisimman oikein ja hyrräillä epämääräsesti mukana. Onneksi olen äitiyslomala enkä töissä! Mahtas olla melkosta laatukamaa ne meikäläisen pitämät enkun tunnit...
Vaikka Elsin kans on kiva touhuta, tärkeää on tehä myös jotaki ihan ittekseen. Meilä on Tonin kans tapana synkata kalenterit sunnuntaisin, ja kattoa kuka saapii viettää laatuaikaa piikan kans minäki iltana viikon aikana. Toki ei haittaa vaikka joskus vietethään iltoja ihan koko perheeläki! Mutta siis ne omat hommat on myös arvokhaita. Ainaki meile. Jokanen perhe tyylihlään. Me olhaan molemmat parempia vanhempia ko käyhään välilä harrastamassa jotaki itteksemmeki. Aivan mahtavaa, että meilä on mahollisuus harrastaa!
Me olhaan siinäki mielessä onnellisessa asemassa, että Elsi on milloin vain tervetullu samala paikkakunnala asuvan Mummin luokse. Samoin tätinsä luokse. Me vain olema ollu vähän huonoja viehmään piikaa hoithoon kahenkeskisen ajan takia. (Muista syistä on kyllä viety.) Meilä on niin mukavaa touhuta kolmestaan, ja mielehlään kuljethaan joka paikassa kokonaisena perheenä. Kerran kuitekki päätethiin lähteä treffeile kahestaan elokuvhiin kathoon Tuntematon sotilas, ja viethiin Elsi Mummin luo. No, päätimäki (yhteistymmärryksessä!) sitte siinä automatkala skipata elokuvat, ja ajoima kotia siivoahmaan koko talon. Huijja mitkä treffit!! Niin ankeaa! Mutta talo oli niin sekasin, että luultavasti lopulta molemmat oli onnellisempia siivoustreffien kuin leffatreffien jälkheen.
Kaikenlaista on tässä jo tälle kevhääle suunnitheila, sekä yhessä että erikseen. Jos johonki pitäis enemmän satsata, niin se ois varhmaan just se meän vanhempien kahenkeskinen aika. Mutta ehtiihän sitä! Kohta tässä taas onki sitä kahenkeskistä aikaa enemmän ko ois tarvis ko piika kasvaa niin vauhila. Mutta totta puhuen eihän sitä niinkhään voi aatella! Että olhaan kahestaan sitte kymmenen tai viientoista vuen päästä. Mie en ainakhaan jaksa oottaa. Kyllä on Elsilekki kiva ja tärkeää, että saapii välilä viettää laatuaikaa muittenki ko meän kans.
Nooh, tokihan tässä on kulunu vasta kuus kuukautta. Juuri nyt jokanen vuen päivä elethään eka kertaa tällä kokhoonpanola, ja se on aika jännää se!
Kuvassa meän perheen yhteistä aikaa pääsiäisenä. Olthiin me sentäs saman järven jäälä koko porukka. Jokhainen omala kulkupelilänsä. Tehtiin treffit nuotiolle.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2018
Kyllästyttää
Kyllästyttää. Kyllästyttää kulkea näissä raskaushousuissa edehleen. Ne on vähän liian isoja, muttako omat normihousut ei nouse polvia ylemmäs. Kyllästyttää aatella, että "nyt pittää ottaa rauhallisesti" ja että "maltti on valttia" ja että "kyllä se siitä ajan kans" ja että "synnytyksen jälkheen pittää ottaa iisisti". Mie olen kyllästyny ottahmaan iisisti! Mie olen kertakaikkisen kyllästyny tähän turpehaan olotilhaan. Olen niin kyllästyny kulkehmaan samoissa koltuissa ko kaapissa olevat vaatheet ei mahu pääle. Olen kyllästyny siihen etten tunne kroppaani omaksi. Olen kyllästyny siihen, että asioitten tekeminen tuntuu fyysisesti raskaalta.
Mie olen kyllästyny olehmaan näin helkkarin perso!! Olen kyllästyny tähän herkkujen suhteen heikhoon luontheesseen. Kohtuus ei vain nyt toimi. Tarvithaan järeämpiä keinoja. Ei auta se, että itte ei ostele herkkuja tai että vain reissussa syö herkkuja. Jatkuvasti niitä on joka puolela tarjola ja jatkuvasti on jotaki reissua, joten lähes jatkuvasti tullee herkuteltua kuitenki! Aaarrrggh! Joku voi sielä miettiä, että onko sitä pullaa sitte pakko ottaa jos joku tarjoaa. No kyllä on! Kun sopimus sen sallii, niin kyllä on!
Tämän on muututtava. Olisinko mie jo niin täydellisen kyllästyny tähän olotilhaani, että pystysin pidättäytyhmään herkuista ilman totaalikieltosopimusta? Ainaki näin sunnuntai-iltana, ko huomena on taas maanantai, tuntuu siltä. Uus alku. Uus mahollisuus.
Olen myös kyllästyny kaiken maailman kuureihin jo aikaa sitte. Silti ilmottau'uin monen muun tavoin mukhaan huomena alkahvaan ilmasseen FitFarmin GoFatGo-valmennukseen. Sieltä saa kolmen viikon ruokailuohjeet ja treeniohjeet. Mutta koska tosihaan olen kyllästyny ehottohmiin kuureihin, aijjon ottaa tämän valmennuksen aika paljon rennommin ko monet muut (Facebookin "vertaistukiryhmän" keskusteluista päätellen). Käärin kermat päältä. Noin niinkö kuvainnollisesti. En todellakhaan aijjo skitsoilla ruokien punnittemisen kans, mutta kyllä tähän joku roti on saatava. Nyt lähtee! Siis läskit.
En kaipaa mithään pään silittelyjä enkä mithään lässytyksiä, että "kelpaat just tuomosena ko olet". Joo, tiän kyllä että kelpaan. Kelpaan ihan kaikile! Paitsi itteleni. Tai kyllä mie suurimmaksi osaksi kelpaan itteleniki, mutta haluan kroppani ja vaatheeni takasi!
Ja kiitos. Tässä asiassa minua ei todellakhaan tartte neuvoa! Tiän kyllä just mitä pittää tehä. Jos haluat jotaki sanoa, sano että "Tsemppiä!"
Mutta hei. Tähän lophuun ihan pakko sanoa, että yhteen asihaan en ole yhtään kyllästyny. Nimittäin elähmääni. Tämä on ihan parasta aikaa! (Paitsi yöt...) Tuo meän tyttö on semmonen aurinko, että sen sätteilyä ei tuomoset ihan pikkuruiset pilvet estä! Eli ei kyllä yhtään kyllästytä olla onnellinen!
Ps. Myöskään herkkuihin en ole kyllästyny.
keskiviikko 7. maaliskuuta 2018
Hormonit hyrrää
Vähän kyllä väsyttää. Mutta ei sillai maailmanloppumaisesti. Paitsi ehkä joinaki päivinä. Mutta siis olen siirtyny jonkulaisseen kestoväsymyksen tilhaan, jonka kestän ilmeisesti niitten mystisten äitihormonien ansiosta. Meän piikan yöunet ei siis ole parantunu. Eivätkä oikein päiväunetkaan. Mutta hän on silti ilonen ja tyytyväisen olonen. Tai toki onhan niitä päiviä (ja hetkiä päivittäin), että tuntuu, että hänen elämä on pelkkää taistelua itkua vastaan. Mutta mithään varsinaista huolta ei ole. Ei ees neuvolatätilä. Keinoja on vielä testaamatta. Ja kiitos, neuvoja on tullu oikealta ja vasemmalta. Kattoma mitkä alkaa lopulta tepsiä, vai tepsiikö vain aika. Luulis että teininä viimeistään alkaa nukuttaa kunnola!
Oli miten oli, stressaahmaan me emmä tästä ala. Stressaamattomuuessa on auttanu se, ko me olhaan vihdoinki Tonin kans maltettu alkaa herräillä enemmän tai vähemmän vuorotellen ja vuoroöin, eikä niin, että molemmat poukkoilee pystöön ko Elsi herrää. Mikähän ihmeen tarve sitä oli välhiin itteläki nousta kärtyähmään ko toinen valvoskeli lapsen kans? Ja jos en kärtynny, niin myötätunnosta heräsin. Että olhaan niinkö kivasti porukassa herälä, mutta kuitekki niin, ettei seurustella, ettei Elsi luule että on päivä. Eli käytännössä istuthaan ja nuokuthaan molemmat hiljaa sängylä tai sohvala ja toivothaan että piika nukahtas.
Mutta tiättäs tet missä meän lapsi nukku verrattain hyvin? No kuulkaa Scandicissa! Käythiin koko perheelä Helsingissä viitisen päivää, ja oli niin hyviä öitä että harhau'uthiin luulehmaan että siinä tapahtu isompiki käänne. Väärä hälytys! Kotona jatku sama meininki ko ennenki. Mutta emmä met masennu! Ei muutako lissää hotelliöitä varraukseen niin saahaan koko saki nukkua!
Ja siis onneksi on olemassa nuo ylempänä mainittemani mammahormonit! Tai ainaki mie lujasti uskon niitten olemassaolhoon. Mutta on niistä kyllä myös haittaa... Ne saa minut nimittäin ajoittain luulehmaan mm. että minun lapsi ei voi olla onnellinen ellei sillä ole vaunuverhona harson sijasta pilvikuvioinen vasittu vaunuverho. Tai että mie en rakasta minun lasta, ellei sillä ole Metsolan kevhäisiä leggingsejä tai Polarn O. Pyretin aivan hullun tyylikästä harmaata uutuus-softshell-haalaria. Ja siis että minkälaiset lähtökohat elähmään mie annan minun lapsele ko se ei saa edes nukkua uusissa ihanissa Finlaysonin vauvalakanoissa??? Näitä se raukka sitte varhmaan aikusena käsittellee ammattiauttajan kans...
Nuitten hullujen ajatusten lisäksi näitä hormoneja voi ilmeisemmin syyttää myös siitä, että lähes kaikki minun neljä laatikollista pieniä vaatheita on edehleen liian pieniä mulle. Ne on pieniä siitä huolimatta, että olen saanu liikkumisseen taas hyvän draivin pääle ja herkkujensyöntisopimus on pitäny. En kuitenkhaan stressaa tästäkhään asiasta, mutta ihmettelen. Ja syyllistän! Typerät mammahormonit!
Tai ei sittenkhään niin typerät. Jos ja kun ne on just ne, jotka saa minut pysyhmään hyvänä äitinä ja muutenki ihan kivana ihmisenä huonoista yöunista huolimatta, ei niilä negatiivisemmila sivuvaikutuksila ole mithään väliä! Aurinko paistaa, vaunulenkit jatkuu, sellu sullaa ja nukuthaan ko ehithään! (Ja toivothaan että kirpparilta löytyy ees osa kaikesta supertärkeästä ostettavasta, ko en raaski kaikkea aivan uutena hankkia.)
sunnuntai 14. tammikuuta 2018
Neuvotteluiden päätös
Näin me saathiin meän perheessä neuvottelut päätökseen, ja uusi sopimus koskien herkkujen syöntiä on taas voimassa. Tämä sopimus mukailee hyvin pitkälle vuojen 2013 ja 2014 sopimuksia. Vain joitaki päivityksiä ja tarkennuksia on tehty. Sopimus on nyt tulostettu, allekirjotettu, ja laitettu jääkaapin ovheen.
Herkkujensyöntisopimus
Perheessämme noudatetaan pääasiallisesti herkkupäiväperiaatetta, eli herkkuja (katso määritelmä alempana) saa syödä yhtenä päivänä viikossa. (Suositus lauantai) Muina päivinä tulee pidättäytyä herkuista, tai tarvittaessa noudattaa kohtuutta, eli:
- Herkkuja syödään vain, mikäli joku tarjoaa niitä. Ei siis osteta itse. Jos esim. työpaikalla tai kylässä tarjotaan jotain erityistä (esim. Marie-keksit tms. eivät ole erityisiä), voi syödä ko. tuotetta yhden annoksen verran. Yksi annos on esim. yksi leivos tai yksi pala kakkua. Ei kokonainen kakku tai lautasellinen pullia. Jos tarjolla on montaa eri erityistä sorttia, voi niitä maistella yhden annoksen kutakin, mikäli pidättäytyminen on täysin mahdotonta. Karkkeja voi tarjottaessa ottaa pari. Ei kuitenkaan yli kourallista.
- Juhlissa saa maistella herkkuja kohtuudella. (Juhlien sankari/t täytyy tuntea. Tuntemattomien ihmisten juhlissa ei saa kuokkia herkkujen toivossa.)
- Ravintolassa ruokailtaessa saa syödä jälkiruokaa, mikäli muutkin pöytäseurueessa olevat syövät. (Muissa pöydissä olevien jälkiruokatilaukset eivät oikeuta tilaamaan jälkiruokaa itselle. Pöytäseurueeseen täytyy kuulua muitakin kuin oma puoliso.)
- Virkistäytymis- ja ostosreissuilla kotikaupungin ulkopuolelle on tarvittaessa sallittua ostaa yksi kahvilatuote.
- Elokuviin saa ostaa irtokarkkipussin (max. 500g / hlö). Mikäli kaikkia karkkeja ei jaksa syödä elokuvan aikana, siirtyvät ne kodin herkkulaatikkoon odottamaan herkkupäivää.
Matkoilla ja hätätilanteissa (määritelty alla) kohtuuden noudattaminen ei ole välttämätöntä.
Herkuiksi lasketaan seuraavat tuotteet: karkki, suklaa, keksit, jäätelö, kakut, leivokset, pullat, taikinat, limsat ym. sokerituotteet, jotka maalaisjärjellä voidaan ajatella herkuiksi.
Matkoiksi lasketaan kaikki tilanteet, joihin liittyy vähintään yksi seuraavista: matkustus kotimaan ulkopuolelle (reissuja Ruotsin Tornionjokilaaksoon ei lasketa matkoiksi), lentokoneella matkustus, hotellissa tai mökissä (Kuusamon ja Pellon mökkejä ei lasketa) yöpyminen, yli 300 km matkustus yhteen suuntaan autolla, linja-autolla tai junalla
Hätätilanteiksi lasketaan seuraavat: oma hääpäivä, oma syntymäpäivä, oman puolison syntymäpäivä, oman lapsen syntymäpäivä, isänpäivä, äitienpäivä, läheisen kriisitilanne, jossa tarvitaan esim. sympatiaherkuttelua (julkisuuden henkilöitä ei lasketa läheisiksi), maailmanparannuskokoontumiset ystäväporukalla (puoliso ei ole “ystäväporukka”), ystävien lomavierailuiden kestitsemiset Rovaniemellä, Pellossa tai Kuusamossa
Niinä viikkoina, joille sattuu “hätätilanne”, on herkkupäivän herkuttelua rajoitettava tapahtuvaksi kolmen peräkkäisen tunnin aikana (esim. klo 18-21).
Poikkeuksista laaditaan erilliset sopimukset neuvotteluiden pohjalta.
Laskiaispullat eivät kuulu tämän sopimuksen piiriin.
maanantai 8. tammikuuta 2018
Sopimukseton tila
Nyt kyllä otin ja alotin tämän uuen paremman elämän ihan liian kylmilthään! Siis nyt on SE maanantai, jolloin sen piti alkaa. Uuen paremman elämän. Herkkulakkoa, urheilua jne. Mutta tilanne on se, että mie en ole pitäny mithään suunnittelupalaveria itteni ja mieheni kans. Siis että mitkä on niinkö pelisäännöt! Ja että miten tämä kaikki organisoihaan! Eihän tämmönen valmistelemattomuus voi toimia!
Tajusin tämän ko menin Prismaan. Surman suuhun aivan ilman mithään mielen valmennusta. Sielä mie sitte pörräsin. Neuvottomana karkkihyllyjen ja jätskialthaitten luona. Henkisesti eksyhneenä ja fyysisesti uupuhneena rämmin kassale. Ilman herkun herkkua kärryssä. Melkein jo huokasin helpotuksesta, kunnes tajusin, että minun pittää päästä vielä niitten kassapatukoitten ohi. Käsi kävi jo Pätkiksellä, mutta jostaki syvältä minun sisältä tuli se voima, jolla sain veettyä tärisevät sormeni pois sen jumalaisen pahuuen luota. Kassaneiti ei sattunu olheen lännen noppein, ja jokanen sekunti oli täyttä tuskaa. Siinä menthiin aivan minun sietokyvyn rajoila. Jos sillä eelä menevällä ois sattunu olheen joku punnitsematon omenapussi ostoksissansa, niin se ois ollu siinä. Mie olisin hävinny sen sodan. Mutta onneksi kaikki oli kiltisti punnittu, ja tilanne päätty yks-nolla. Mie 1, herkut 0.
Mutta eihän tämä näin voi jatkua! Mie en ole varma selviänkö seuraavaa kauppareissua. Tässä on kaikki niin epävarmaa ja epäselvää! En tiä yhtään mitä saa syä ja mitä ei ja koska ehin liikkua ja miten liikun ja saako kylässä ottaa pullaa, entä jälkkäriä ravintolassa jos muutki ottaa, tai saako matkala herkutella, tai saako ystävän tukena lohtusyöpötellä tarvittaessa, jne. jne. Tässä on niin paljon avoimia kysymyksiä! Harkitten jopa jo sitä äärimmäistä ratkasua. Nimittäin uuen elämän alottamisen siirtämistä. Minua itteäki hirvittää ees ajatella sitä vaihtoehtoa, mutta tässä täytyy tunnustaa elämän realiteetit. Ei ihminen voi tämmösessä päämäärättömyyessä ellää! Välitilassa! Sopimuksettomassa tilassa!
Nämä asiat ratkeaa meän seuraavassa perhepalaverissa, joka pyrithään järjestähmään mahdollisimman pian. Siihen asti toimin... ööö... MITEN??? Herkkulaatikko huutaa! Vastaanko?
keskiviikko 3. tammikuuta 2018
Kolmen kuukauen kohala
Tänhään meän piika täyttää 3 kuukautta! Se maaginen kolmen kuukauen raja on nyt tässä! Joka toinen vastaantulija sannoo, että kaaaaikki muuttuu ko tullee kolme kuukautta täytheen. Kakka kiinteytyy ja yöunet paranee ja kaaaaikki helpottuu. No, tietekki kaikki on varsin yksilöllistä, eikä mulla ollu tämän "synttäripäivän" seudusta sen kummempia suuria odotuksia. MUTTA! Hyvänen aika mitä kaikkea eilen ja tänhään on tapahtunu!!! Ensinnäki, meän eilisissä kantorepputreeneissä Elsi viihty kyytissä kokonaiset 15 minuuttia, mikä on KAIKHIIN edellissiin harjotuskertoihin ihan mieletön parannus! Aina ennen raivarit on alkanu 15-30 sekunnin päästä kyythiinotosta, ja ylheensä jo siinä vaiheessa ko alan punoa häntä kyytile.
Toiseksi, terassipäikkärit kesti tänhään hurjat 2,5 tuntia! Siis kaks ja puoli tuntia! Ei ole ennen tämmöstä tapahtunu kotona. Ei sisälä eikä ulkona. Jossaki vaiheessa aloin eppäillä itkuhälyttimen toimivuutta ja kävin tarkistelemassa, että piika hengittää. Ois pitäny nukkua ittekki, mutta olin jotenki niin hölmistyny että en pystyny. Makasin kuitekki sohvala terassin seinän takana ja kattoin Metsoloita YleAreenasta.
Kolmanneksi, eilen eka kertaa Elsi tarras täysin oma-alotheisesti semmosseen lelukirahviin, ja tänhään hän sitte jo piteli semmosta rinkulalelua pitkään käessä. Vitsi ko näyttää tyhmältä kirjotettuna (ja äähneen sanottuna) tämmöset, mutta voi että meilä on hihkuttu ilosta! Ihmeellistä, että näin mitättömiltä vaikuttavat asiat on niin isoja ilonaiheita nyt. En ois uskonu, että ihmisen kehittymisen seuraaminen tuottaa tämmösiä kicksejä mulle. En ikinä.
Vaikka tuo meän pieni tyttö kuuluuki ihan täysin jo meän kalustoon, en voi väittää ettenkö muistais elämää ennen häntä. Hieman haikeuella muistelen sitä tilannetta, joka oli vielä reilut kolme kuukautta sitte, ko pysty lähteen ja tekheen kaikkea sen kummemmin miettimättä. Nyt pittää miettiä ja ennakoijja niin mahottomasti että päätä ihan särkee. Mehän osthautethiin liput Iron Maidenin keikale toukokuule, ja sitte hoksathiin, että hyvänen aika, mihis me meän lapsi laitethaan siksi aikaa, kun ei häntä oikein vielä voi sinne matkaankhaan ottaa!?!? No, onneksi Helsingissä on hyviä Jenni-nimisiä tätejä, jotka mielehlään hoitaa. Sitten GunsN'Rosesin Tallinnan keikale lippuja ostettaessa varmistethiinki ekaksi anopilta, että hän haluaa matkustaa ko. kaupunkhiin juuri samana ajankohtana, jolloin hän voi toimia lapsenvahtina yhen illan.
Niin, onneksi kaikki on järjestettävissä! Se täytyy nyt vain hyväksyä, että tämä elämänvaihe on yhtä suurta asioitten järjestelemistä. Kaikki kokkoukset ja kampaajat sun muut harrasteillat on kierrätettävä vähinthään miehen kalenterin kautta. Ja sama koskee minun tulevia urheilusuorituksia, jotka on tässä taas alkamaisihlaan ihan päivänä minä hyvänsä. Salikortti on aktivoitunu jo viime viikola, ja itte pyrin aktivoituhmaan ens viikon alusta lähtien. Synnytyksestä on nyt se kolme kuukautta, joten voin siirtyä varovaisesti ja asteittain vaunulenkeistä monipuolisemphaan liikunthaan.
Näin ollen olen myös ilmottautunu kansalaisopiston vauvajumphaan! Vauvauinthiinki oli tarkotus ilmottautua, mutta päätin sitte itteniki yllätykseksi jättää ilmottautumatta. Niitä ryhmiä oli nimittäin lauantai- ja sunnuntaiaamusin klo 8 ja 9, mikä on kyllä meikäläisile nyt tässä vaiheessa ihan liian aikasin viikonloppuaamuina. Kyllähän sinne sais ittensä kammettua, jos ihan hulluna haluais, mutta koska en ilmeisemmin hulluna halua, en kampea. Stressitekijöitä lienee riittävän elämässä ilman lauantaiaamukaheksan uintiaki.
Mutta lähtökohtasesti koitama olla stressaamatta! Kantoreppuharjotukset jatkuu, samoin terassipäikkärit ja erinnäissiin tavaroihin tarttumiset. Kaikessa tässä nyt tärkeintä kuitenki on, että lapsi kehittyy ja kasvaa myös seuraavat kolme kuukautta samhaan tahtiin. Mitä tullee äitin fyysissiin ominaisuuksiin, toihveena on kasvamisen suhteen juuri päinvastanen, jotta sais taas käythöön ne neljä isoa laatikollista vaatheita jotka on jäähylä varastossa.... Tai hei, olhaan armollisia; ees osan niistä. Joten ei muutako tossua toisen etheen ja tilannekatsaus tästä asiasta taas kolmen kuukauen päästä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)