Silkkaa matematiikkaa

Kun kiikkuu vaaran pääle (lapsuuenkoti-Pellojärvenvaara-lapsuuenkoti), siinä mennee suunnihleen 52 minuuttia (pikkusiskon kans edellisenä päivänä valhmiiksi kahlattua jälkeä pitkin). Kaloreita pallaa mulla sillä reissula 352 (plus vaatimaton jälkipoltto). Se tarkottaa rakhaat ihmiset sitä, että semmosen lenkin jälkheen ei saa syä ees sattaa grammaa Fazerin sinistä hyvälä omalatunnola. Ja vielä ihmetelhään, että miksi se vyö joulun jälkheen kiristää, vaikka on kiikuttu vaaran pääle ja lenkkeilty ja kaikkea!

Mitä tästä siis opimme? 

Tehhään pidempiä ja enemmän kaloreita kuluttavia lenkkejä ja nautithaan siinä samala pakkaskeleistä, lauhoista keleistä, vesisatheista ja tuulisista sekä aurinkoisista päivistä! Kotona saa sitte palkita ittensä parhaaksi kattomallansa tuotheela.

Hyvvää loppuvuotta ja onnellista uutta vuotta 2016!

Jouluaaton tunnelmakuvia

Jouluaatto. Rauha laskeutuu miehleen. Nyt se alkaa. Siis se rauha. Oih! Tätä mie olen oottanu! Vihdoinki on aikaa vain tuijjottaa aamu kynttilänvaloa omassa kodissa kahvia nautiskellen.

Näitä ajatuksia mietin ehkä noin minuutin ajan herätessäni. Sitte tajuan, että nythän mulla onki eka kertaa pitkään aikhaan hyvää aikaa pestä pyykkiä! Ei muutako kone pyörihmään. Ei se haittaa vaikka sitä kynttilänvaloa tuijottaessa kuuluu pyykikonheen ääni. Sehän on vain kotosta.

Ennen kahvin keittämistä tajuan, että nythän ois kyllä hyvä sauma katkasta pari viikkoa jatkunu lenkkeilytauko. Miehän ehin aivan hyvin käyä lenkilä sillä aikaa ko kone pyörittää pyykit. Ei muutako juoksukampheet niskaan ja baanale. Hipi hipi hiljaa, ettei mies herrää. 

Ko tulen takasi, ripustelen pyykit, käväsen suihkussa, ja hoksaan sitte, että voisinki tyhjentää tiskikonheen. Ihan hiljaa, että Toni saapii nukkua. Siinä tuli samala laiteltua keittiö kunthoon, ko kelhään ei ole sitäkhään ollu aikaa järkkäillä viimisen viikon aikana. 

Ai niin! Se AAMUKAHVI! Jee, nyt mie alan tuijjothaan. Jouluradio pääle, ja peppu penkhiin. Rauhaa, rauhaa, seesteisyyttä, seesteisyyttä! Oi että nämä joululaulut on mahtavia. Näin jouluaattona. 

Sitte hoksaan, että nythän onki aikaa käyä tässä vähän jääkaapin sisältöä läpi, ko sinnekhään ei ole keriny kukhaan kurkkia aikoihin. Että heittelen tässä vanhaksi menheitä ruokia pois. Ko niitä on sinne ikävä kyllä kertyny. Ei siinä kauaa mene. Tässä samala ko kahvia särpin.

No niin tuli jääkaappiki putsattua. Ja mieski tuolta herräilee. Todethaan, että tässähän häätyy alkaa pukehmaan, ja lähtehmään kohti kauppoja. Meilä on nimittäin vielä ihan muutamat joululahjat hankkimatta... Nyt on itte asiassa kohta jo kiire!

Vielä jäi takkahuone järjestelemättä ja taulut laittamatta seinile. Ja sitte sieltä jäi vielä viemättä pois tuo yks varastohylly (jonka rakas mieheni on koonnu pari viikkoa sitte). Mutta sen ehtii vaikka sitte yölä ko tulhaan kotia.

Ps. Onneksi äiti ja anoppi kävivät kaks viikkoa sitte antamassa meile parhaimman joululahjan ikinä: joulusiivouksen! Ja onneksi äiti ja anoppi on laittanu kaikki jouluruoat, eikä meän ole tarvinnu laittaa mithään. Annukka ja Toni (34vee) kiittävät!

Sukkatehdas

Syksylä sitä aina miettii, mitä kaikkea sitä jouhluun mennessä ehtiikhään tehä. Mulla tullee erityisesti kutomisen kans aina ihan älyttömiä yliarviointeja. Iskee semmonen jokasyksynen hullu himo kutoa. Useasti olen vannonu kutovani kaikile ystäville ja tuttaville jotaki joululahjaksi. Ihan itte! Hymyssäsuin kuvittelen kaikkien ilhmeitä, ko ne sitte jouluna ihmettelevät silmät pyöreinä, että "onko se Annukka tosihaan aivan itte nämä kutonu???" (Ihmetystä ei niinkhään herättäs minun tuotosten henkeäsalpaava kauneus, vaan se, että mie ylipäänsä olen jotaki saanu jollekki lahjaksi kudottua.)

Tänä syksynä päätin olla realisti, ja uhosin kutovani vain yhet sukat Facebook-kampanjan "Kudo villasukat turvapaikanhakijalle" innottamana jouhluun mennessä. Toki vähän ittekseni naureskelin, että kyllähän mie nyt vähinthään ne yhet saan kudottua, mutta hyvin todennäkösesti useammatki.

No niin. Tuli marraskuu. Tajusin, että en ole vielä alottanukhaan niitten sukkien kutomista. Laatikoista puikkoja ettiessäni vastaan tuli muutampi syksy sitte tehty sukka, johon oli puikoila kiinnitetty toisen sukan alku. (Varhmaan yks niistä ystäville tarkotetuista joululahjoista...) Melkein kiljahin riemusta, ko tajusin, että minunhan tarttee siis vain kutasta se toinen lophuun, ja se on siinä! Lankaaki oli hyästi vielä jäljelä. Kylläpä se vain helpon lykkäsi!

Istahin sitte seuraavana vaphaana hetkenä sohvale, ja aloin kilistelehmään puikkoja. Normaalistihan sukkapuikkoja on viis, mutta mutta mulla niitä oli siinä vain neljä. Hetken sitä ihmettelin, mutta muistin sitte, että se yks puikkohan oliki tippunu meän Mazdan käsijarrukotelon sissään jonaki syksynä ko olthiin menossa mökile ja mie autossa kudoin. Piti ihan mieheltä tarkistaa, että kauanko siitä olikhaan, ko Mazda vaihethiin pois. Tullee kuulemma alkuvuesta neljä vuotta siitäki. Eli vähinthään yhtä kauan on minun keskeneräset sukat ollu laatikossa...

Nooh, eipä mithään! Kerrankos sitä hommat kesken jääpii! Nyt siinä keskeneräsen sukanvarren kutomisessa ei kauaa nokka tuhissu. Kerkisin jo miettiä, että homma sujjuu niin hyvin, että taijjampa kävästä lankakaupassa ja ostaa ison satsin sukkalankoja, ja kutoa koko adventtiajan ja joululoman. Voipiihan sitä muullonki antaa ihmisille sukkia ko jouluna!

Ja sitte se kuulkaa tyssäski se homma. Tuli nimittäin kantapään vuoro. No enhän mie siinä pystyny sitä alkaa muistelehmaan, ja päätin, että tekasen sen myöhemmin. Katton netistä ohjeet, ettei tartte purkaa. Niinkö viimeksi.

Sitte se jotenki unohtu. Laatikhoon.

Onneksi äitilä on hyvä muisti. Ja onneksi äiti komensi minut ottahmaan sen sukkakudelman matkaan viikonloppuna ko kävin kotona Pellossa. Äiti lupas opastaa kantapään kans.

No, viikonloppuna oli niin paljon kaikkea. Oli kiirettä. Ei ehtiny eikä jaksanu alkaa sen kantapään kans saikkaahmaan. Olthiin siinä jo lähtöä Rovaniemele tekemässä, ko äiti sitte tarjoutu tekehmään sen kantapään mulle.

Kyllä minua niin hävettää! Mutta turvapaikanhakijariepujahan mie tässä aattelen! Oman kutomismaihneeni kustannuksela. Kyllä se tuli äitiki varhmaan siihen tulokseen, että taitavat turvapaikanhakijat jäähä ilman minun villasukkia jos hän ei nyt ota ja auta sen kantapään kans. Ja olenhan mie jo niinkö todistanu, että pystyn tekheen kantapään, ko olen kuitenki itte sen siihen ensimmäisseen sukhaan saanu väännettyä!

Takki päälä seisoin etheisessä häntä koipien välissä ko äiti hurhautti mulle sen kantapään. Olin kyllä oikeastaan aika helpottunu. Parempi alottaa sitte ajan kans puhtaalta pöyältä uusien kutimusten kans! Ilman tuomosia aikarajoja. Esim. vaikka heti ens syksynä!

Ja kyllä mie aijjon siihen näitten sukkien saatekorthiin laittaa rehellisyyen ja kohtuuen nimissä, että "Sukat teki suurimmaksi osaksi Annukka. Vähän äitinsä avustuksella. - Socks mostly made by Annukka. With a little help from her mother."

Mielenhallintaa

Olin viikonloppuna Lapin kieltenopettajien järjestämässä koulutuksessa Luostola, ja sielä käythiin läpi mm. Mindfulness-filosofian perusteita ja harjotuksia. Koulutus päätty pitkään harjotukseen, jossa maathiin lattialla silmät kiini, ja keskitethiin kouluttajan ohjeistuksen mukasesti ajatukset aina yhteen ruuhmiinossaan kerrahlaan. Aina jos muita ajauksia pyrki miehleen, piti siirtää mieli takasi aina siihen kohtaan missä olthiin menossa. Harjotuksesta sai arvokasta tietoa oman mielen tilasta. Pystynkö keskittyhmään pelkästään eri ruuhmiinosien ajattelhuun? Pyssyykö ajatukset sielä mihin käsken ne? Hallittenko mie mieltäni? Saanko mie pietettyä kaikki ylimääräset ajatukset loitola? Olenko levoton? Olenko rauhallinen? Minun harjotus meni kutakuinki näin:

"Siirrä ajatuksesi oikeaan nilkkaasi, keskitä kaikki ajatuksesi oikeaan nilkkaasi, tunne sen paino..."
Siis oikeaa nilkkaa.. Kumpi on oikea, ai niin tuo. Ok. Noniin. Nyt ajattelen oikeaa nilkkaa. Joo, ja nyt häätyy liikkua jalkaterhään. Mikä oikeastaan on jalkaterä? Hitsi ko oisin muistanu ne villasukat. Häätyy muutes pestä konheellinen villasukkia ko pääsen kotia. Voi ei, mulla on ne villasukat kutomatta niile maahanmuuttajille! Häätyy ottaa härkää sarvista ja tehä se kantapää että saan ne valhmiiksi ennen joulua. Vähän nolo jos en saa!!

"Siirrä ajatuksesi nilkasta ylöspäin oikeaan sääreesi..."
Sääret sääret sääret... Hui tässähän on vielä vaikka kuinka monta kehonossaa jäljelä! Kauankhaan tässä mennee? Siis jos näin hithaasti edethään. Ei hitsi. Sääri sääri... Oikea sääri. Miksiköhän elokuvissa aina kehuthaan ihmisten sääriä? Mitä ihmeellistä säärissä on? Kuinka paljon erilaisia sääriä voi ylipäänsä olla? Voiko niitä treenata jotenki? Tänhään en kyllä treenaa ennää mithään. Menen kotia ja olen vain. Mitäkhään me tehtäs? Joku elokuva ois kiva. Tai emmie tiä jaksaako..

"Siirrä ajatuksesi taas ylöspäin oikeaan reiteesi..."
Läskireisi, läskireisi, läskireisi. Hei, tässähän pyssyy hyvin ajatus! Miten mie saisin nämä läskireijjet normaalireisiksi? Miksen mie voi olla semmonen tikkureisi? Läskireisi, läskireisi, läskireisi. Hui ei saa sanoa ittestä tuomosia. Olen armollinen ja ittemyötätuntonen ja keskityn nyt tähän. Vasta eka raaja menossa. On kyllä aika rento olo. Reisi reisi reisi. Alkaa kyllä vähän väsyttää. Aika vähän tuli nukuttua. Voi että, taas kertyy univelkaa. Onneksi huomena saapii nukkua. Tai hyvä ois tietenki nousta aikasten ylös. Häätyy kyllä mennä kuitenki ajoissa nukkuhmaan illala. Mitäkhään sitä söis nyt illala? Pitäskö viestittää Tonile että hakkee jostaki jotaki kivvaa syötävää? Kinkkistä tekis ehkä mieli. Joo, se ois hyvä. Vaikka on kyllä morkkis ko ei saaha aikaseksi kokata. Miten ne ihmiset ehtii?? Eikö eihän Toni muutes olekhaan illala kotona. Sillähän oli reenit. Häätyy jostaki hakea ittele sitte ruokaa.

"Siirrä ajatuksesi ylöspäin vasempaan polveesi..."
Mitä?!?!?! Jäikö mulla vasten nilkka välistä?? Mitä ihmettä? Emmie kuullu! No nyt tämä meni aivan häneksi. Hitsi. No, ei se haittaa. Vasen polvi, vasen polvi, vasen polvi. Vasen polvi painaa.... Olikhaan se muutes vasen vai oikea polvi joka multa sillon lapsena tähystethiin? On kyllä tosi outoa etten muista. Arvetki alkaa olheen jo niin himmeät. Häätyy kyllä kattoa ko muistaa. Aivan käsittämätöntä, ettei tuomosia muista! VASEN POLVI!!! Miten mulla on näin heikko tämä mieli?? Yhtään pysty hallitheen sitä!

"Nouse ylös..."
Häh? Ylös?
".. kohti vasempaa reittäsi..."
Jaa se tarkotti niinkö mielessä. Hui ko mie säikähin. Kyllä tässä niinkö horrokseen vaipuu. Jotenki tämä ehkä rentouttaa vaikka mieli seikkaileeki. Vasen läskireisi, läskireisi, läskireisi!! Miten sitä sais nuo herkut jätetttyä pois jokapäiväsestä elämästä? Mie olen niin kyllästyny aattehleen sitä. En aattele. Reisi reisi reisi. Ois voinu kyllä sen huohneen käyä luovuttamassa louhnaala. Nyt on kaikki hujan hajan sielä huohneessa. Toiset joutuu oottahmaan turhaan. No häätyy vain äkkiä lyä kaikki möykkynä laukhuun. Aivan turhaa oli taas tavaraa matkassa. Kaikkea mahollista. Ne villasukatki ois sielä laukussa. Ois kyllä niin ihanan lämmin.

"Siirrä kaikki ajatuksesi vatsaasi.."
Hitto, mulla jäi varhmaan taas jotaki välistä. Vai olikhaan tämä niinkö reijjestä seuraava. No en tiä mutta maha, maha, maha. Joo kyllähän se näin tässä maatessa on littana! Mutta ootappa ko nousee ylös ja istuu, niin kyllä on littanat kaukana. Ärsyttää että tässäki pittää vain itteä heti alkaa arvostelheen. Just puhuttu monta tuntia siitä että häätyy olla armollinen. Armoa, armoa, armoa. Eikö siis vatta, vatta... Vai sanoko se maha? Kumpaa piti miettiä? Vaikka sama asia vissiin. Vai onko? Vatsa ja maha? Häätyy muistaa kysyä joltaki...

Ajatukset jatko sekkoilua, ja kävin vissiin välilä jossaki horroksessa. Sitte vattan jälkheen seuraava minkä kuulin oli että "Voit pikkuhiljaa alkaa aukoa silmiä...." Että näin.

Mielenhallintaa. Just. Tässäpä seuraava rojekti.

Bagelsia päihvään!

Oooh!! Tänhään oli se päivä! Se päivä, kun löysin bageleita ruokakaupasta Suomessa! Menin ihan autuhaan tietämättömänä hakehmaan lounasta ja siinä ne oli! Dallas-pullien vieressä. Sankoin joukoin. Aivanko ne ois aina ollu. Aivanko ne ois oottanu minua, ja ihmetelly missä mie olen ollu. Se hetki oli suuri onnen hetki. Mie niin rakastan bageleita (kyllä, ne on erilaisia ko rinkelit). Voisin ellää niilä. Ja siis ihan ilman mithään täytheitä. Pelkkää voita. Tai maustamatonta ei-vähärasvasta tuorejuustoa. Ja vielä ko käyttää paahtimessa, niin aijjaijjai!

Aikasemmin olen ostellu niitä silloin tällöin Arnold'silta, mutta se paikka loppu Rovaniemeltä, ikävä kyllä. Ja siis nyt näitä ihania leipomotuotheita saa ruokakaupasta! Ja vielä työpaikan läheltä! Jes jes jes! Ostin louhnaale kaks, ja töistä lähtiessä oli pakko hakea niitä vielä neljä (koska enempää ei ollu).

Kanadassa ollessani söin nuita aamupalaksi, louhnaaksi, välipalaksi, päivälliseksi, iltapalaksi ja yöpalaksi. Sitte oli pakko vierottaa ittensä, ko alko housut kiristää. Semmosta ihanaa pullaahan ne on. Mmmmmm... Voi että mie olen onnellinen!

Bagelit, tervetuloa minun elähmään! Ja vyötärölle. Ainaki hetkeksi.

Kesäloma, ennen ja jälkeen

Viime syksynä vannothiin miehen kans pyhästi, että ihan viimeistään ens kesänä otethaan ja raivathaan kunthoon autotalli ja varasto. Se on meän huushollissa niin iso projekti, että siihen ei voi - eikä kannata - alkaa normaalin arjen keskelä. Se on useamman päivän projekti, ja vaatii lomapäiviä ennen ja jälkheen. Eli kesälomala, ko on kunnola aikaa.

Nooh, nythän tässä kävi näin, että yhteinen loma loppu viikko sitte, ja arvatkaa onko talli ja varasto kunnossa... On kieltämättä vähän luuseri- ja saamaton olo, mutta myöhästä itkeä ko tilantheele ei ennää voi mithään. Ens kesänä sitte! Ehkä me kestethään tuota kaaosta vielä vajaa vuosi. Tai sitte ehkä me syksyn aikana sisäistethään se "pikkuhiljaa siistiksi"- taktiikka, ja ens kesän urakasta tullee luultua kevyempi. Tai sitte ei...

Tämän kesän piti olla myös elämäni lukukesä, ko kerta lomala on aikaa. Minun oli tarkotus lukea monta kirjaa. Ajattelin myös lukevani tilaamani digi-Hesarin joka päivä aamukahvin kans ihan kaikessa rauhassa ja kunnola. MeNaiset-lehen piti kuulua kesäkeskiviikkoihin (tilasin sen pariksi kuukaueksi, että anoppi sai Marimekon huivin). Myös Juoksija-lehen ja ruottinkielisen Runner's Worldin piti saaha minun jakamaton huomio ilmestymispäivinänsä. Loppukesästä potkua perjantaihin piti antaa pitkästä aikaa (hyvän tarjouksen takia) tilaamani Suomen Kuvalehen. 

Nooh... Loppujen lopuksi olen lukenu yhen pari vuotta kesken olheen kirjan lophuun, ja alottanu uutta, jonka olen saanu puohleen välhiin. Hesarin olen kunnola lukenu ehkä viitenä-kuutena aamuna, MeNaiset olen selannu läpi hätäsesti ylheensä silloin ko seuraava numero on jo tullu postissa, ja ehkä yhteensä kolme-neljä kokonaista juttua niistä lukenu koko kesänä. Juoksulehet on niinikhään selattu vauhila. Ja älkää ees kysykö niistä Suomen Kuvalehistä... Huoh.

Tämän kesän piti olla myös semmonen "kodin ja kokkailun kesä". Ittekseni olin aatellu, että olen oikein superhyvä vaimo, ja kokkailen (tai opettelen kokkaihleen) kaikkea itteleni ja mieheleni. Kun on kerta loma ja aikaa. Aattelin myös olla oikein kodinhengetär, ja raivata kaikki raivaamattomat kaapit, ja pistää paikat tip top. Niin, että syksylä voi sitte alottaa arjen puhtaalta pöyältä ja nauttia siisteistä kaapeista. Myös piha oli tarkotus laittaa semmosseen kunthoon, että sitä on helppo hoitaa. Tontin reunatki oli tarkotus siistiä viimisen pääle trimmerillä.

Nooh... Kokkaillu olen sillai kunnola ehkä kolme kertaa (en kyllä muista mitä, mutta ihan varmasti olen!) Miehele olen viime viikolaki vain lähetelly aamupäivisin töihin viestiä, että "hae kulta kaupasta ittele jotaki syötävää, ko vaimo ei ole taaskaan saanu aikaseksi laittaa lounasta". Muutamaa kaappia lukhuunottamatta raivaukset on tekemättä. Tontin reunoista huolta on yrittäny pittää anoppi, mutta ei sekhään riepu veikkosten joka paikhaan kerkiä.

Miksi mie en ole sitte masentunu näistä tekemättömistä hommista? Miksi en ole raivoissani, että minun Strömsö-kesä ei (taaskaan) toteutunu? Siksi, koska tämä on kaikesta yllämainitusta huolimatta ollu kertakaikkisen mahtava kesä. Kevät oli hurjan raskas, elämäni raskain, joten kesälä olhaan oltu perheen kans. Olhaan pietetty toisista huolta. Kun kerta on ollu siihen kunnnola aikaa. Olhaan nähty ystäviä ja sukulaisia, lähelä ja kaukana. Kun kerta on ollu siihen aikaa. Olhaan käyty miehen kanssa reissussa yhessä. Koska on ollu siihen aikaa. Olhaan vain oltu kotona. Koska on ollu siihen aikaa.

Ja hei! Näinä viimisinä lomapäivinä mie kattoin Täydellisten Naisten ekan tuotantokauen kokonaisuuessaan. Ihan vain koska oli siihen aikaa.

Niin, ja pesinhän mie tänä kesänä ikkunatki. Ihan vain koska mummo pakotti.

Mässyloma

Vielä ei ole vuorokausi vaihtunu! Vielä ehtii hakea wingsejä iltapalaksi ennenkö on maanantai, ja alkaa uusi parempi elämä! Ja vielä ehtii vetasta jälkkäriksi lomareissulta tuotua Tobleronea. Paha olo. Mutta nyt on veettävä kaikkea, koska keskiyölä se loppuu!

Tuttu juttu! Lomamässäilyt saavuttaa kulminaatiopisteensä, jolloin sekä kroppa että mieli tarvii ruothuun palaamista. Lähes kuukausi on syöty ja juotu melkeinpä ihan mitä huvittaa, ja parin viikon lomareissun jälkheen lenkkikamat nostethiin autosta täysin koskemattomina takasi vaatekaaphiin. On ollu aivan mahtava loma ja mahtava reissu, mutta nyt, maanantaina, alko se kaikki ylensyönti ällöttää. Tai oikeastaan se ällötys alko jo muutama päivä sitte, torstaina. Mutta eihän torstaina voi alottaa mithään uutta elämää!!!! Maanantai on ainoa oikea päivä.

Oli siis pakko vielä mässäillä viikonloppu. Vetoapua sain ystäviltä (WhatsAppissa nimellä "Mässyryhmä"), jotka tuli kylästelheen koko viikonlopuksi, ja joitten kanssa tuhothiin mm. mutakakkua, irkkareita ja Amarillon annoksia ranskanperunoihneen päivihneen. Ja eilen piti tosihaan sitte vielä viettää miehen kans semmonen mässäilyn grande finale ahtamalla iltapalaksi kanansiipiä ja suklaata. 

Mutta mulla ei ole ees yhtään morkkis! Tai no... on mulla. Oikeastaan ihan hirveä morkkis ko farkut kiristää!! Miksi sitä ei yhtään voinu kattoa mitä suuhunsa pistää? Miksi sitä ei voinu herräillä vaikka aamusin vähän aikasemmin ja lähteä lenkile?  No siksi ko olen ollu LOMALLA!! Ei lomala ole kivvaa jos pittää valita syömiset kaloripitosuuksien mukhaan. Eikä lomala ole kiva herätä aamula lenkile! Varsinkhaan jos ei ole yhtään aamulenkki-ihminen. 

Mie tajusin eilen, että olen oikeastaan oppinu tykkäähmään näistä uuen paremman elämän alottamisista. Mitä suurempi on itseinho, sitä suurempi on myös mielihyvä ja tyytyväisyys itheensä kun saapii taas elämän niin sanotusti ruothuun. On ihan käsittämätöntä, kuinka tämä päättäväisyys ja innostus on joka kerta yhtä vahva ja vakuuttava! Joka kerta uskon itheeni yhtä paljon, ja joka kerta uskon saavani aikhaan pysyvän muutoksen. 

Tai siis tällä kertaa en ennää usko. Tiän, että näitä mässylomia tullee. Mutta tiän myös että ne mennee. Mie tiän, että joka kerta pystyn alothaan entistä paremman ja terhveellisemmän elämän. Tiän, että tämä uusien elämien alottelu on pysyvää. Ja tiän, että se on joka kerta yhtä voimaannuttavaa. Vitsit mikä draivi tässä elämässä taas on! Mässyloma on tehny taas tehtävänsä!

Unelmatalokuume

Kyllä on paljon vettä virrannu Kemijoessa ennen kuin aloin vakavasti harkita rakennuttamishommia. Siis unelmatalon. Olen aina sanonu, että en varmana ikinä rakenna ja että rakentaminen on vihonviiminen homma mihin alan. Nykysessä talossa piti yheltä seinältä repiä tapetit ja maalata se seinä, ja mie meinasin jo siinä tulla ihan hulluksi. Edehleen ottaa vattanpohjasta ko mietin viien vuen takasia tapetinrepimis- ja pakkelointihommia. Hyi. Vielä hullummaksi meinasin tulla, ko Kuusamon mökile rakennethiin toissa syksynä 8 neliön huussi-/varastorakennus. Mie olin (taas) silloin maailman huonoin vaimo! Niin kauan viihyin, ko seinät nousi silmissä, mutta aina kun työt pysähty, ja tuli niitä hithaampia hommia, niin mulla loppu kärsivällisyys ja kärtykäyrä nousi ääntä nopeammin.

Olen aina aatellu, että rakentaminen ei missään nimessä ole minun hermoile. Että niinkö liian pitkä projekti. Huijja. Pitäs olla muutamassa päivässä valmista. Ihan liian monta vaihetta. Tontin ettiminen, raivaaminen, suunnitteleminen, suunnitteleminen ja suunnitteleminen, pohjien teko, rakentaminen, rakentaminen, rakentaminen, ja viimeistely, viimeistely, viimeistely ja huijja! Ja voi kauhea kuinka työlästä valita kaikki sisustusjutut. Keittiöt, ovet, tasot, rungot, tapetit, värit, maalit... AAAAAARRRGGGHH! Muutaman sentin puupalasesta pitäs osata valita värit ja materiaalit esimerkiksi yläkerthaan menehviin porthaissiin. Mistä mie tiän yhestä vaivasesta esimerkkipalasesta miltä se näyttää valhmiina?? 

Mutta en tiä onko tämä maratonjuoksutreenien tuoman kärsivällisyyen ja pitkämielisyyen vai minkä ansiota, mutta parina viime viikkona rakennuttaminen (huom! rakennuttaminen, ei rakentaminen) on alkanu pyöriä mielessä yhtenä vaihtoehtona. Ja tämä lähinnä siksi, että meilä on unelma tietynlaisesta talosta jossaki vaiheessa elämää, ja olhaan asuntomarkkinoita pitkään seurahneina huomattu, että meän unelmataloa ei tule koskaan myynthiin. Tai no aina silloin tällöin tullee, mutta ne on aina joko sijainnilthaan täysin vääriä, tai hinnoissa on muutama satatuhatta liikaa. Tai sitte käy kuten pari viikkoa sitte; (lähes)unelmatalo meni kaupaksi ennenkö me ehithiin laittaa ommaamme myynthiin. Mithään kiirettähän meilä ei tässä ole, mutta pakko tätä asiaa on alkaa kypsytellä jos sen meinaa joskus toteuttaa.

Mie olen kovasti miettiny, että onko tässä meän unelmassa mithään järkeä. Mehän asuma nytki varsin leveästi. Kahestaan 135 neliön talossa, jonka pohjaratkasu on meile lähes täydellinen. Mutta olhaan alusta asti tietty, että unelma on vielä eessä. Monen mielestä meän on varmasti ihan järjetöntä haluta vielä jotaki muuta, mutta onko meän unelma joltaki pois? No ei todellakhaan näilä leveyksillä! 

Nooh, voihan se olla että tässä nyt höyryän muutaman viikon, ja sitte taas arjen alkaessa näin isot projektit jää taka-alale, ja unelmatalokuume laskee. Ja tosiasiassa kuitenki vois keskittyä lottoamisseen, koska voiton sattuessa voitais oikeasti keskittyä vain allekirjotusten kirjottamisseen siinä talon rakennuttamisessa. Tällä hetkelä kustannuksiin täytyis kiinnittää harmittavan paljon huomiota, joten jos unelmatalon rakennuttaminen tullee liian kalhiiksi, niin kannattaako alkaa tekheen kompromissejä? No, silloin sitä ei sanottais meän unelmataloksi, vaan meän taloksi. 

Oodi minttu-Puffetille

Se on vaatimaton. Se ei kerskaa. Se ei huutele, eikä piä ittestään numeroa. 

Se on helppo ja varma. Sitä löytyy kaikkialta. Siihen voi luottaa kun muu maailma pettää. Se on aina ja kaikkialla hiljaa ja kärsivällisenä oottamassa sinua. 

Ahnekhaan se ei ole; kaikila on siihen varraa. Se palvelee niin rikhaita ko köyhempiäki. Se toimii kaikissa yhteiskuntaluokissa. Sitä voi syä kalhiissa autoissa sotkematta penkkejä, ja taas herättämättä huomiota halvoissa kotteroissa.

Se on just sopiva. Välipalaksi tai vaikka louhnaaksi. Se soppii hyvin kätheen. Ruottalainen sanois että "lagom". Talvela täyttää ja kesälä virkistää. 

Sen status on korkea. Siihen luotethaan. Sen ei tartte pyristellä eikä todistella. Sen ei tartte olla tykö eikä ottaa selfieitä. Se vain on. Sillä on hiljanen valta ja kaikki kunnioittaa sitä.

Sitä on yritetty kopioijja, mutta yrityksiksi ovat jääny. Sitä täydellisen pehmeää ja luotettavaa makunautintoa ei voi tarjota muut. 

Se on kaunis. Symmetrinen. Kaikessa yksinkertasuuessaan. Vähemmän on enemmän. 

Se on minttu-Puffet.

Ei huvita.

Ulkona kaunis ilma. Koko päivä täynnä mahollisuuksia tehä ihan mitä vain. Viies lomaviikko alkanu. Puolisoki jo puoliksi lomala. Nyt vois vaikka järkätä ulkovaraston. Tai pyöräillä kaupunkhiin jätskile. Tai mennä kävässeen uimassa. Tai juoksemassa. Tai istua ulkona ja lukea kirjaa. Nyt vois nauttia kesästä ja tästä mahtavasta elämästä joka mulla on!

Mie istun sisälä. Villasukat jalassa. Surffaan netissä. Katton "How I met your mother"-sarjaa. Juon kaakaota ja syön eiliseltä Ruottin reissulta ostettua tunnbrödiä ja sellailen kärttysenä samaselta reissulta ostettua ärsyttävän pirteää ja energistä Runner's world-lehteä. Olen vetämätön. Saamaton. Flegmaattinen. Riidanhaastaja. Tuijotan tiskialthaan vieressä olevaa salaattikulhoa, jota en varmana aijjo tiskata, koska miksi minun se pitäis tiskata??? Assuu täälä toinenki aikunen!!! Inhoan itteäni. Mikhään ei huvita. 

(Kuvan 88-jäätelö ei liity tämän päivän kirjotukseen.)

Loman ekat kaks viikkoa meni taloa suursiivotessa, ja nyt minua masentaa, että taas pitäis siivota. Ei tietenkhään niin perusteellisesti ko alkukesästä, mutta kuitenki. Ja arvatkaa huvittaako, ko en ole vielä toipunu kunnola siitä edellisestäkhään urakasta?? Ja sitäpaitsi miksi minun pitäs olla se joka tästä siivoamisesta ressaa!!??? En varmana ala siivoahmaan ennenkö puoliso ehottaa!

Viime viikola tehin itteni kans sopimuksen, että joka päivä kesän aikana ko olen kotona, pyyhin ja järkkään vähinthään yhen kaapin päivässä. Edes jonku pienen astiakaapin. Näin tullee joka päivä tehtyä ainaki yks hyödyllinen asia. Juuri tällä hetkelä kaikista pienin ja tyhjinki kaappi tuntuu aivan ylivoimaselta, enkä epäröi hetkeäkhään rikkoa itteni kanssa tekemää sopimusta tänhään. Blääh. Ei huvita.

Urheilukhaan ei kiinnosta. Mie olen jo saavuttanu juoksutavotheeni alkukesästä: maraton alle viien tunnin ja kymppi alle tunnin. Mitäs sitte? Entäs sitte? Nyt pitäs asettaa uusia tavotheita, mutta ei huvita sekhään. Ja salin jäsenmaksutki juoksee joka kuukausi, enkä ehi sieläkhään käyä. Tai nyt ehtisin, mutta ei yhtään huvita, ja kuka hullu sitä nyt näin komeana kesäpäivänä lähtee salile hikkoihleen!!!???!

Mitä tässä tilantheessa pitäs tehä? En tiä. Onko tämä joku loma-burn out tai loma-depis? Laskin viime viikola, että lomaviikkoja ois viis jäljelä. Olin laskenu väärin. Niitä on vielä kuus. Tämän pitäs olla ilouutinen, mutta ei huvita siitäkhään iloita. 

Kelloki on vasta vähän yli puoli yks päivälä. Tai oikeastaan se on jo vähän yli puoli yks!!! Tarkotus oli, että tähän mennessä ois jo ulkovaraston siivous vähinthään puolessa välissä!! Peli on menetetty. Turha sitä on ennää alottaa. Alottakhoon puoliso, jahka tullee asioilta. Mie en ainakhaan tehe alotetta! Ei se yksin minun varasto ole!

Täytyy vissiin vain hyväksyä, että jotku päivät vain on saamattomia luontheelthaan. Ei auta muu. Täytyy nyt yrittää kestää itteänsä, ja toivoa, että tämän talon toinenki aikunen kestää.

Muttako ei huvittais hukata yhtään päivää!! Meilä on lyhyt kesä. Ja lyhyt elämä. Ei olis varaa olla huvittamatta!

Metsurin pattaa ja juhannus-carbonaraa

Rinkat (sopivasti) täynnä kaikkea, mitä tarvithaan 5-6 päivän vaelluksele mie ja ystäväni Tuovi lähethiin kiertähmään Kuivin reittiä Kevon kansallispuistoon Utsjoele juhannusviikon maanantaina. Alkamassa oli meän kuues yhteinen vaellus. Ensimmäinen vaellus yhessä tehtiin kymmenen vuotta sitte ko käythiin klaappimassa Hetta-Pallas -reitti.

Meän suuri ongelma lähes kaikila edellisillä vaelluksila on ollu se, että me olhaan jossaki vaiheessa matkaa aina kiihytetty vauhtia niin, että olhaan oltu aina kotona päivää - jopa pariaki - suunniteltua aikasemmin. Ihan typerän pitkiä päivämatkoja tehty. Yli kolmeakymmentä kilsaa. Lopussa sitte jalat rakoila, kroppa rikki ja rinkka täynä syömättömiä ruokia. Tämän reissun yksi suurista tavotheista oli, että nyt otethaan rauhallisesti eikä hötkyillä. Nautithaan retkeilystä, tauoista, maisemista, leiriytymisestä, matkasta. Ei mennä numerolappu rinnassa!

Tämä ajatus otethiinki sitte varsin kirjaimellisesti, koska ensimmäisen päivän (tai siis illan) kilometrisaldoksi kerty tasan 2. Ensimmäisele telttailupaikale lyöthiin kuulkaa teltta pystyyn, ja nautithiin iltanuotiolla elämästä! No, yölä se elämästä nauttiminen loppuki, ko vettä tuli ko aisaa ihan koko yön ja aamun, ja niin oli kylmä, että hätä meinas tulla! Saetta riitti sitte siinä määrin, että maathiin teltassa pitkäle seuraavaa päivää ennenkö se hellitti. Sitte vain litimärkä teltta pakethiin, ja kipin kapin seuraavalle autiotuvale, jonne oli peräti 10 km.

Jotta taukoja ja maisemien kattelua varmasti tulis toteutettua, päätethiin rytmittää kulkemista noin kolmen kilsan etappeihin. Taukojen kohokohta (maisemien lisäksi toki) on meilä aina ollu muutaman (?) suklaapalan syöminen. Tällä reissula matkassa oli mm. Twixiä, Marsia, Lionia, Maraboun Daim-rulla ja Japp-suklaalevy sekä Cloettan Sprinkle Mint ja Salted Ice Cream -levyt. Lisäksi vähän hedelmäkarkkia. Ja loistavasti ostathiin mitottaa tarjonta kysynthään: 2 km ennen autole saapumista viimisenä päivänä syöthiin viimiset suklaat!

Kolmannen päivän matka oli tämän reissun pisin. 23,5 km piti kävellä ja yhet pasta carbonarat syä että päästiin nauttihmaan ihan todellisesta erämaasta. Kuivin autiotupa, joka toimi meän kotina reilun vuorokauen, oli niin keskelä tuntureita ko olla ja voi! Ah, kuinka idyllistä! Täälä tuntee kyllä olevansa niin luonnon keskelä! Tunturimaisemia tuvan ikkunasta ihastellessa illalliseksi herkutelthiin pasta formaggiolla.

Se meän ihastelu muuttu pieneksi kauhuksi, ko luethiin tuvan vieraskirjaa. Sinne oli edelliset asukhaat kirjotellu, kuinka olivat seuraillu illala yläpediltä kahen hiiren - Soma ja Tirsku - temmellystä ruokapöyän alla ja puulaatikon ympärillä. JAIKS! Ei me sitä luontoa tänne tuphaan sisäle haluta!! (Toim. huom. Hiirten nimet edellisten tupa-asukkien keksimiä.) Ja mie vielä ko vähän kammoanki niitä hiiriä, niin siinä ei kovin levollisesti lopulta vetäydytty yöpuule. Ruoat laitethiin issoon 10 litran kattihlaan, ettei Soma ja Tirsku syö meän evhäitä yön aikana, ja kiikuthiin ylälavereile nukkuhmaan. Sovithiin, että aina ko kuuluu rapinaa, niin potkastaan vähän seinää tai kolistelhaan jotenki, niin hiiret säikähtää. Myönnän, että oli ehkä hätävarjelun liiottelua potkia seinää kun Tuovila kurisi maha...

Luontoelämykset ei loppunu Soman ja Tirskun hyökkäyksen pelkhoon, vaan lisämaustetta aahmuun toi kolme korppia, jotka tuli pitähmään pirskeitä tuvan katole aamuseiskalta. Että ossaa linnut tehä kertakaikkihaan vistoja ääniä!! Hyi. Ei tehny hyvvää minun lintufobialle. Mutta oli ihan kiva, että saathiin olla ko. autiotuvassa ihan kahestaan, eikä tarttenu muitten ihmisten aikana hävetä itteänsä näitten typerien hiiri- ja lintupelkojen kans.

Neljännen päivän aamuna liikhele lähethiin pienessä epävarmuuessa. Ei nimittäin oltu päätetty mihin asti menhään. Molempien miehliin alko selvästi hiipiä se sama vanha menokiima. Jos tänhään painatettais sinne ja sinne saakka, niin seuraavana päivänä voitas mennä sinne ja sinne asti, ja sitte oltaski jo melkein autola, ja sitte voitas ajjaa yöksi vaikka hotehliin! 

Päätethiin, että menhään 13 km, eli seuraavalle telttailualuheele, ja kattothaan sitte minne asti jatkethaan. Jos jatkethaan. Ennen telttailualuetta reitilä oli useampi jyrkkä lasku ja nousu, mikä hiasti matkantekoa. Mutta oli se sen väärti: paikka oli nimittäin alla olevan kuvan vesiputouksen juurela. Upeaa kerrassaan! Eikä ees kännykät toiminu! Päätethiin jäähä sinne yöksi ja vetasta illalliseksi chili con carnet.

Hyvin nukutun - vaikkaki satheisen - yön jälkheen juhannusaattoaamu alko heti virkistävällä vesistönylitykselä klo 7. Minun vaelluskengilä oli päässy heittämällä yli kaikki aikasemmat purot, mutta tämän "puron" eessä piti nörtyä, ja laittaa crocsit jalkhaan. Apuna (ja oljenkortena) paikala oli onneksi vaijeri, jonka avula yli pääsi. Jotku tyylikhäämmin ko toiset.

Vaijeriylityksen euforiasta selvittyämme, alko taas se sama vanha vatvominen. Eli jos nyt pietettäis vain lyhyitä taukoja, kiihytettäis tahtia, ehittäis sinne ja sinne asti, jne... Kenttien ilmestyessä puhelihmeen soitethiin jopa Hotelli Inahriin ja Kultahiphuun, ja kyselthiin vaphaat huohneet. Varmuuen vuoksi. Tätä jatku lounastauole asti. (Tai ehkä se oli enemmänki brunssi, koska kello oli vasta 10...)  Sitte se tapahtu. Lämpimässä kodassa vattat täynä metsurin - eiku siis metsästäjän - pattaa saavutethiin vihdoin ratkasu.

Muistutethiin toisiamme, mikä tämän vaelluksen hengen piti olla: Matka on enemmän kuin määränpää. Päätethiin siis ottaa rauhallisesti, eikä kiiruhtaa perile. Päätethiin, että viimisseen asti nautithaan Kevon maisemista, eikä aleta yhtään kiihyttelheen. Siinä sitte rauhotuthiin kerrassaan niin, että lounastauko venähti parituntiseksi.

Rauhottumispäätöksen jälkheen askel oli kevyt, ja olo suorastaan letkeä! Sää asetti omia haasteita meän tauotukseen, ko aina ko istuthiin alas aurinkoa ottahmaan, niin samassa selän takkaa yllätti raekuuro. Mutta nautinnollista oli silti. Noppeista ja kreiseistä säämuutoksista huolimatta maisemat oli upeat.

Juhannusaattoiltana ehithiin jo tuuletella ihan kunnola sitä, että olthiin autiotuvan ainoat asukhaat, eikä kethään näkyny missään. Ainoa miinuspuoli oli se, että meilä alko evhäät olla loppu. Juhlaillallisen jälkheen (metsästäjän pata, näkkäriä, meetvurstia ja minttu-Dominoita) jäljelä oli ennää kaks pussia pasta carbonaraa, yks kaakao-cappuccino, kaks teepussia, yks minttu-Domino, sekä viimiselle 12 kilsan etapille säästettävät evässuklaat. Todethiin siis, että me emmä voi valvoa ja vahata keskiyön aurinkoa, vaan meän häätyy mennä ajoissa nukkuhmaan, ettei tule nälkä! Carbonarat piti säästää aamupalaksi.

Just ko olima alkamassa nukkuhmaan, tuphaan tormasi viien hengen kaverusporukka, jotka päätti myös asettua taloksi, ja pari tuntia sen jälkheen iltapallaa tuvan kaasuhellala kävi laittamassa vielä yks telttaileva pariskunta. Eli vilskettä oliki yllättäen yli omien tarpheitten. Mie en siinä metakassa saanu nukuttua, ja niinhän siinä kävi, että nälkä tuli. Hiippailin yölä meän ruokavarastolle, ja lähes äänettömästi kaivoin sieltä sen meän viimisen minttu-Dominon. Kyllä mie olin pettyny itheeni. Mutta onneksi en sentäs syöny meän evässuklaita! Sitä en ois Tuovilta saanu antheeksi. Minttu-Domino-rikoksesta armahethiin onneksi.

Meän reissun viimisenä päivänä ennen viimistä patikkamatkaa aamupalaksi tarjothiin siis pasta carbonaraa. Voin kertoa, että olen syöny aika paljon parempiaki aamupaloja. Varsinki ko mie en malttanu keittää vettä kunnola, ja se oli vähän liian haaleaa, jolloin se pasta ei tekeytyny oikein kunnola. Varsinaiset juhannuspäivän evhäät! Yh.

Matka autole meni varsin näppärästi. Ihan kunnola jopa taukoilthiin siinä, ja otethiin aurinkoa aina tilasuuen tullen. Alethiin käyä jo siinä reissua läpi, ja luetelthiin kohokohtia ja epäonnistumisia. Enempi oli niitä kohokohtia, mutta saathiin kuitenki puristettua lista muistettavista asioista seuraavaa reissua silmälä pitäen. Nämä on muutes hyvä muistaa muutenki elämässä.

- Aamupalhaan täytyy satsata. Pelkkä puuro ja metukkanäkkäri ei riitä!
- Aikaset aamulähöt on pop!
- Välipalapolitiikkaa on kehitettävä.
- Crocsit on vesistönylityksissä hyvät. (Jos eivät ole liian isot.)
- Varmuuen vuoksi lissää WC-paperia mukhaan! (Rulla per pää ei välttämättä riitä.)
- Savetteja lissää mukhaan!
- Yks mikrokuituliina ois hyvä olla mukana kaikenlaissiin satunnaissiin kuivaamistarpheissiin.
- Rauhallinen etenemistahti antaa enemmän aikaa havainnoida ympäristöä.
- Muovipussit on out! Veenpitäviä varustepusseja enemmän tilale.
- Sinolia / Marinolia vois olla matkassa vähän enempi, ettei tartte jännittää.
- Kirves ois hyvä olla aina matkassa. Tai ainaki kunnon puukko.
- Telttakeppien punaset päät tullee etheen!
- Natiseva ilmamakuualusta voi saaha muut tuvassa nukkujat rrrraivon parthaale!!
- Authoon evhäät valhmiiksi kotimatkaa varten. (Alla kuva esimerkkisuorituksesta.)
- Pari ylimäärästä puuropussia, ettei tartte carbonaaraa vettää aamupalaksi.
- Se on metsästäjän pata. Ei metsurin.
- Matka on enemmän kuin määränpää.

Mummojen vaimokoulu

No minkäslainen vaimo se sie olet? Tämä on ihmettelevä kysymys jonka kuulin useasti viime viikon aikana jommalta kummalta mummoltani (Serkkumummo = äitinäiti, Oramummo = isänäiti). Serkkumummo oli meilä Rovaniemelä muutaman päivän kylässä viime viikola ja Oramummon tykönä kylästelthiin viikonloppuna. Minun mummot on komppiksia keskehnään, ja ne soittelevat toisilensa lähes päivittäin. Serkkumummo täyttää syksylä 83, ja Oramummo muutaman päivän päästä 90.

Ja kuulkaa virtaa on molemmissa ko pienissä kylissä! Vierailunsa aikana Serkkumummo heilutteli tahtipuikkoa (tai siis pölyhuiskaa) ja opasti minua talon siivouksessa niin rautasella otheela, että mie olin aina jo ennen puoltapäivää aivan uuvuksissa. Kyllä se vain on Tonilaki mukava tulla kotia ko vaimo on siivonnu näin hyvin! 

Ikkunoitten pessuun tuli rohki tarkat ohjeet. (Ensimmäistä kertaa viitheen vuotheen pestiin tästä talosta ikkunat myös väleistä! JEE!) Mie jos vähänki yritin fuskata, niin työnjohtajalta tuli heti käsky pyyhkiä se ja se kohta uuesti. Ja kunnola kans! Yhen kaapin päällystään en ylettyny keittiöjakkarallakhaan, ja ehotin, että jätettäis sen pyyhkiminen siiheksi, että mie hommaan tikhaat. Ei tullu kuuhloonkhaan, vaan Serkkumummo pukkasi alle ruokapöyvän ja sen pääle jakkaran ja totesi, että johan alko yltähmään!

Minun kotia ei ole koskhaan siivottu niin hyvin ko mummon vierailun aikana. Ja yhtenä motivaattorina oli jatkuvasti että kyllä sinusta hyvä vaimo saahaan! Vaikka välilä meinasinki vähän laistaa tietyistä kaapinpäällisistä, niin kiitosta kuitenki tuli tarkkuuesta. Ja jopa vähän kritiikkiäki, että liian kauan nysvään yhessä paikkaa. Että niinkö vähempiki tarkkuus tietyissä asioissa riittäis.

Mutta minkäslainen vaimo sie olet joka ei kesäkukkia laita ulos? Tätä(ki) ihmetteli Serkkumummo ko käythiin puutarhala hakemassa hälle pihakukkia. Kyllähän sitä nyt väriä häätyy pihale saaha! Tarjoutupa mummo jopa hoitahmaan meän pihhaa, mutta toethiin sitte, että ehkä 100 km suunthaansa on hyvälekki puutarhurille turhan pitkä työmatka. Niin, ja ko hällä on sitä ommaaki pihhaa useampi tuhat neliötä hoijjettavana.

Vaimokoulu jatku Oramummolassa, missä sain muistutuksia hyvän tornionlaaksolaisen vaimon piirtheistä, joihin kuuluu mm. mankeloiminen. Ja mankeloiminen huolellisesti. Seurasin sitä hommaa vierestä, ja se oli kuulkaa viimisen pääle tarkkaa; jos mankelointitulos ei miellyttäny, se pyöritethiin uuesti! Parempi on tehä kerrala kunnola, niin ei tartte monheen kerthaan tehä! 

Mankeloinnin lomassa oli luonnollista puhua myös muista samantyylisistä hommista, kuten silittämisestä. Kyllä ei ole Tonila rapeasti asiat ko sie et ees paitoja sille silitä! Oramummon ilme oli näkemisen arvonen ko mie posmotin sille siitä, että ei nykyajan miehile tartte paitoja silittää, että kyllä ne silittää itte, että kyllä meilä nykyajan vaimoila on muutaki hommaa ko miestemme paitoja silitellä. Molempien mummojen mielestä ei kuitenkhaan koskaan voi olla niin kiire, etteikö miehen paitoja ehi silittää.

Kaiken huippu tässä hyvä vaimo-koulutuksessa oli se, ko Oramummo teki sormi pystyssä tiettäväksi, että miehele häätyy myös kuoria potut! SIIS KUORIA KEITETYT POTUT! Mitä ihmettä? Mie sanoin, että kuorikhoon itte! Mie en ala toisele kuorihmaan, ko ruukaan omaniki syä kuoret päälä. No siehän se jästipäävaimo olet! Kyllä se on vaimon homma kuoria miehelensä potut! Mitä sie turhanpäiten siinä kapinoit?

Vaikka molemmilla mummoila on varsin vahvat näkemykset siitä, mitä hyvän vaimon kuuluu tehä, tiän kuitenki, että ne neuvvoo jälkipolviansa pilke silmäkulmassa. Kyllä ne tietää, että maailma on muuttunu. Kyllä ne tietää, että vaimon rooli on nykyhään erilainen. Kyllä ne tietää, että huusholli pyörii, vaikkaki se pyörii eri tavala ko heän nuoruusvuosina. Mutta otan kaikki opit kiitollisena vastaan, vaikka en niitä juuri kirjaimellisesti nouvvattaiskaan. Jos edes vähäsen saisin omaksuttua omhaan elähmään, niin hyvä. Haittaako se, jos aina joskus yllätyksenä mieheleni silittäsin paijjan? Mitä jos mulla ees joskus ois pihassa joku kesäkukka? Entä jos ees joka toinen vuosi pyyhkisin kunnola sen korkean kaapin päältäki? Mitä jos tekisinki asiat aina heti kerrala kunnola?

Mutta mieheni pottuja en kuori!

Serkkumummo ylhäällä, Oramummo alhaalla

Lyyli-myrskyn hedelmää

Kyllä jäi inttivuesta paljon kerrottavvaa, mutta ei yhtään niin kovaa juttua ko lauantain Terwamaraton. Vieläki tullee kylmät värheet ko aattelenki! Toiseksi hienointahan oli siis se, että paransin aikaani enemmän ko oisin IKINÄ voinu kuvitella: kokonaiset 44 minuuttia!! Siis ihan käsittämätöntä!! 4:57:32 oli lopullinen aika, eli kauaksi tulevaisuutheen laittamani viien tunnin alittamisen tavote saavutethiin jo nyt. IN YOUR FACE, ANNUKKA!!!

Mutta siis kaikista hienointa tuossa lauantain juoksussa oli se, että sain juostua sen tuomosessa kelissä. Lyyli-myrsky pisti parastansa: reitile kaatu puita, kaatu juoksijoita, lenteli laudanpätkiä, puhalsi hiekkaa ja kaikkea mahollista. Nallikarissa oikeasti pelkäsin, että vaatheet lähtee päältä tuulen voimasta! Ja sopivasti ko tuuli sivusta, ylhäälä oleva jalka heilahti maassa olevan taakse, ja siinäpä sitä olthiin sekasin omien koipien kans. Välilä sato rakheita niin, että olin ihan varma, että kroppa on mustelmilla. Siinä kelissä oli kuulkaa juoksutrikoot ja kevyet juoksutakit hepposta kamaa! Kunnon goretexit ois ollu oikeansuuntanen varustus.

4 minuuttia ennen starttia

Ehkä jotaki maagista talvisodan henkeä siinä kelissä ja sen luomassa tunnelmassa kuitenki oli, ko huomasin pystyväni juoksehmaan nopeampaa ko mitä olin treenien perusteela arvioinu. Tai sitten olin vain aliarvioinu itteni rajusti. Helpoksi en juoksua voi kuvvailla, mutta jo eka puolikas ylitti (tai siis tavahlaan alitti...) odotukset. "Run, Forrest, run!"

Kolmenkympin rajapyykin ohitin heittämällä ko sain vajaaksi kilometeriksi seuraa kavereistani Heikistä, Ilposta ja kolmannesta herrasmiehestä. Niille sai purkaa senhetkiset EPÄTOIVON tuntheet ihan kaunistelematta, ja matka jatku hetken vähän keveämmin. Vähän kyllä harmittaa, ko ei siinä ehitty paremmin kuulumisia vaihella, ko keskitythiin keskustelheen enimmäkseen MINUN suorituksesta ja kuinka MULLA tuntu pahalta. Hirveän itsekeskeistä. Myönnän. Mutta ei siinä kuulkaa litimärkänä räkä poskela kolmenkympin kohala maratonila paljon toisten kuulumiset kiinnosta!!

No, sitte se tuli. 33 kilometrin kohala. Totaalisippaus. Ei kiinnosta! Tämä on oikeasti ihan täyttä p***aa!! Ei kertakaikkihaan huvittanu ennää juosta askeltakhaan. Ei yhtään. Eessä oli vielä piiiiiitkä suora, eikä kerrassaan mithään katottavaa ympärillä. Ei juoksijoita näkyvissä eessä eikä takana. Olin ihan yksin. Yksin oman pääni kanssa. Aaaarrrghh! Jalat oli ihan tohjona, etureidet kylmyyestä lähes tunnottomat, energiat lopussa, mieli maassa ja ennen kaikkea ihan järkyttävä nälkä! Mutta keskeyttäminen ei ollu vaihtoehto. Siis ei muutako pari kävelyaskelta alle, särkylääke ja energiageeli huihviin, ja jalkaa toisen etheen. Äähneen murisin ja noiduin ja juoksin.

Ja yhtäkkiä taihvaasta tipahti juoksuseuraa ( = joukko muita juoksijoita sai minut kiini ko minun vauhti oli sen verran hidastunu). Yhtäkkiä sen myrskysän tunnelin päässä näky valo. Yhtäkkiä juoksin täydessä euforiassa samassa seurassa naisen kanssa, jolle tuo maraton oli jo KUUDESSADAS! Voittako käsittää? 600 maratonia!!! Siis sen lisäksi hän on juossu puolikhaita maratoneja, sekä ultramatkoja yms. Hän kerto, että ei ole kuitenkhaan koskaan juossu maratonia tuomosessa kelissä.

Viimiset pari kilsaa taitoin rovaniemeläisen juoksijaystäväni Lillin kanssa, jonka kanssa tsempathiin toisiamme. Viimisen puoli kilsaa juoksin yksin. Itkin ja juoksin! Tajusin että alitan viis tuntia, ja tajusin että alitan viis tuntia siinä hirveässä kelissä. Hymy oli kohmeesta huolimatta (tai ehkä just siitä johtuen) korvissa ko ylitin maaliviivan. Olin niin (onnesta) sekasin, että halasin niitä molempia toimitsijoita, jotka tuli minua maalissa vastaan mitalin ja palautusjuoman kans.

Yks huono puoli minun hurjassa aikaparannuksessa oli. Rakas aviomieheni ei nimittäin koskaan ehtiny maahliin minua vastaan, ja näin ollen minun maalisuoran juoksut ja tuuletukset jäi ikuistamatta. Mutta ei se minun iloa hälventäny! Kuvat ja fiilikset on mielessä ja sydämessä!

No, ymmärrän toki, ettei minun maratonsuorituksela mithään sen suurempaa merkitystä tässä maailmankaikkeudessa ole, mutta onko se joltaki pois, että olen tästä yks, kaks, kolme tai neljä päivää onnellinen? Tai jos olen tästä vaikka viikon, kaks tai kolme onnellinen? Enkö mie ole tällä Terwamaratonila tavahlaan symbolisesti todistanu mm. että: a) kova ja pitkäjäntheinen työ kannattaa, b) kaikesta selviää, c) keli ei ole ongelma, d) muusikkogeeneiläki voi urheilla (omhaan tahtiin)?

Itsevarma pastaviikko!

Viis yötä, ja taas on aika kattoa, että onko juoksun osalta minussa tapahtunu kehitystä. On jälleen perintheisen Terwamaratonin aika, ja tällä kertaa juoksen elämäni toisen kokonaisen maratonin. Reilu kuukausi sitte perhettämme koskettahneen kuolemantaphauksen takia oman juoksutreenin analysointi ja siitä kirjottaminen ei ole huvittanu pätkääkhään. Mutta itte juoksu on kulkenu jopa paremmin ko koskaan. Olen huomannu että raskaimpina hetkinä juoksulenkit on välttämätön henkireikä kaiken keskelä. Henkireikä eri tavala ko ennen. Olen viimisen kuukauen aikana tuntenu useasti suorastaan pakottavaa fyysistä tarvetta päästä juokseen ajatuksia taihvaan tuuhliin. Lenkile lähteminen on ollu helpompaa ko koskaan. Todella yllättävä ilmiö!

Koska valmistautuminen maratonile on menny tähän asti varsin mallikhaasti, päätin testata mulle täysin vierasta ja uutta tapaa suhtautua itte suoritukseen; itsevarmasti. Mie olen treenannu hyvin. Juoksu kulkee. Olen valmis lauantain kokonaisele maratonile, ja tulen juoksehmaan sielä paremman ajan ko lokakuussa elämäni ensimmäiselä maratonila. En aijjo luetella itteleni jatkuvasti kaiken maailman ongelmia joita mulla saattaa lauantaina olla. En aijo antaa pelole valtaa, vaan päätän selviytyä lauantaista tavotheitteni mukasesti.

Tärkeä osa tätä itsevarmaa valmistautumista on hiilaritankkausviikko, ja satunnaisten herkkujen lisäksihän se tarkottaa pastaa, pastaa ja vielä kerran pastaa! Jee! Sehän soppii mulle! Jos minun pitäs valita mitä ruokalajia söisin loppuelämäni, valittisin ehottomasti pastan, joten siksi tämä maratoninalusviikko ja sen ruokavalio on mulle täyttä juhlaa. Tehin juuri ison kattilallisen pastakastiketta, joka onnistu tällä rennon itsevarmala otheela mainiosti! (Harmi vain ko mies ei ole kotona maistelemassa, kun vaimo kerranki onnistu.) Siihen tuli jauhelihaa, tomaattimurskaa, valkosipuli- ja chilituorejuustoa sekä basilikaa. (Joo, ei kovin monimutkasta. Tiedetään.) Kuvhaan tämä kastike ei ehtiny, ko laitoin sen jo jääkaaphiin eväsrasioihin oottahmaan huomista lounasta ja päivällistä.

Joo, kyllähän mie senki tiän, että oikeastaan minun ei tarttis syä pastaa koko viikkoa, vaan ihan vain vaikka se maratonia edeltävä päivä riittäis... Ylipäänsä hiilaritankkausta ei oikeasti ole tarpheen harrastaa kokonaista viikkoa. Mutta c'mon!! Eikö yhtenä viikkona pari kertaa vuessa voi olla sallittua vettää hiilareita ihan ilman omantunnontuskia?!?!? Muina viikkoina sitte huonommalla omalatunnola. Mutta nyt vain itsevarmasti pastaa naahmaan antaumuksela koko viikko!

Minun puolison isä

Minun puolison isä oli...

Läheinen. Tärkeä. Tärkeä pojallensa. Tärkeä vaimollensa. Tärkeä tyttärellensä. Tärkeä lastenlapsillensa. Tärkeä miniällensä. Tärkeä vävypojallensa. Ja me olthiin hälle kaikki kaikessa. Eikä hän arastellu sitä koskaan sanoa.

Hauska. Puhelias. Aina juttutuulella. Aina. Hyväntuulinen. Keksi vaikka tikusta asiaa. Jututti mielelänsä kaikkia. Oli ilonen. Nauro paljon.

Kiinnostunu. Erityisesti läheistensä asioista. Soitti pojallensa lähes päivittäin. Halusi kuulla miten oli päivä menny. Jakso kuunnella kiukutteluaki. Kärsivällisesti.

Sanansa mittanen mies. Mitä lupasi, sen piti. Takuuvarmasti. Ja vaati sitä myös muilta. Periaatheen mies. Ei niin mitätöntä lupausta, etteikö sen pitäminen ois ollu hänelle kunnia-asia.

Rehti. Suorasananen. Hyvässä ja pahassa. Ei jättäny antamatta hyvvää palautetta kellekhään. Eikä myöskään huonoa, jos siihen oli aihetta.

Avoin. Herkkä. Pysty puhuhmaan tuntheistansa. Iloista ja suruista. Peloistansa. Oli myös aina valmis kuulehmaan toisten iloja ja suruja. Ja myötäeli kaikessa.

Avulias. Olis tehny läheistensä etheen mitä tahansa. Kaikkensa olis antanu. Ja enemmänki. Rakasti läheisiänsä. Enemmän ko mithään muuta maailmassa.

Ylpeä. Ylpeä pojastansa. Ja kaikista läheisistänsä. Oli aina omiensa puolela. Tilantheessa ko tilantheessa.

Elämänhalunen. Suunnitteli. Toivo. Usko. Tahto. Rakasti.

Semmonen oli minun rakhaan puolison rakas isä.

Kärtypäivän niksit

Vaikkaki tämä toinen pääsiäispäivä on ilonen pyhä, mie olen vähemmän ilonen. Taas se iski: loman jälkheinen masennus. Tämä koko päivä on menny tulevan - erittäin kiihreisen - viikon miettimisseen. Miksi mie olen taas ottanu itteleni kaiken maailman ylimääräsiä hommia? Tätä kysyn itteltäni jälleen kerran. Ja miksi olen taas jättäny hommat viime tiphaan? Tämä on se toinen vakiokysymys aina kiireahistuksen iskiessä.

Mutta ei hätää! Muutamalla todella vaativalla niksillä saat tämmösestä kärtypäivästä siedettävän:

1) Tehe kaikki tekemättömät hommat. Siis siihen pisteesseen mihin pystyt TÄMMÖSENÄ PYHÄPÄIVÄNÄ! Tehe, vaikka kuinka sylettäis! Pure hammasta ja tehe! Huua ja tehe! Sitte tehe aamuksi lista niistä asioista, jotka vaatii arkipäivää, ja tehe ne HETI aamula pois jos mahollista. (Luultavastihan ei ole mahollista.)

2) Pura reissukamat laukuista. (Itsehän en ole vielä purkanu kaikkea, ko EI HUVITA!) Laita pyykikone pyörihmään, niin tullee heti reiphaampi olo! Tai no, ei välttämättä tule, mutta olet ainaki yrittäny. (Mie yritin. Ei toiminu.)

3) Käy lenkilä! (Olen hokenu tätä itteleni koko päivän, ja nyt kello on kohta 8 illala, enkä tiä tulleeko lähettyä lenkile. Ei vain huvita! Ärsyttävintä tässä on se, että koko päivä ois hyvin suurela todennäkösyyelä ollu paaaljon parempi jos ois heti aamula rynnäny ulos.)

4) Älä herkuttele, koska siitä tullee vain enemmän morkkis. (Olen ollu jo monta viikkoa IHAN ILMAN HERKKULAKKOSOPIMUSTA herkkulakossa, ja hyvin on menny, ja namit on pysyny aisoissa. Paitsi pääsiäisenä, mutta sitähän ei lasketa.)

5) Jos kuitenki herkuttelet, ota varman pääle. Älä kokkeile mithään uutta. Esim. nämä B&J-uutuudet ei ollu sopivia tämmösseen päihvään. (Ja tuo tipunurmikko tuossa ei ole minun aikhaansaannoksia, mikä ei liene yllättävän kethään... Laitoin sen tuohon että jos se vaikka vähän piristäis. Ei piristäny.)

6) Syö Kingis-uutuus. Siitä tulis varmhmaan hyvä mieli. (Vaikka se onki törkeä kopio Puffet-jäätelöstä. Ja sitä paitsi se on ihan liian pieni.)

7) Älä ota päikkäreitä. Niitten jälkheen tuntuu että hommat kaatuu entistä enemmän pääle. (Itsehän otin, ja maailmanloppu siitä meinas tulla.) 

8) Käy avannossa! Olen ihan varma, että avannossa kastautuminen ois pelastanu tämän päivän takuulla. Vain pari sekuntia, ja joesta nousee uusi ihminen! (Kuva ei todellakhaan ole tältä päivältä. Oiski!)

9) Jos huomaat, että peli on jo menetetty, ja päivä jo illassa, ole hyvä ja luovuta. Nyt voit lopettaa riuhtomisen. Et voi tilantheele ennää mithään. Jos johonki vielä kykenet, niin siivoa keittiö. Kun ihminen saapii aamula nousta keithään kahvit siistiin keittihöön, ei siitä päivästä voi tulla muutako hyvä!

Kevätteesit 2015

Nyt on iskeny (taas) oikein kunnon kevätvilli pääle, ja menoa on sekä henkisesti että fyysisesti. Hiihtoloma oli ja meni, ja kaikessa kiihreellisyyessään se selkeästi herätti minussa paljon ajatuksia. Tiedostamattani kävin läpi kevhään tavotheita, ja siinä mutustaessani ihania Fazerin minttusuklaakeksejä muotoilin päässäni tämän tulevan vuosineljänneksen teesit, joita aloin toteuttaa tai joita kohti aloin tietosesti pyrkiä heti hiihtolomaviikon sunnuntaina.

1) Sokeri on huumetta! Eli nyt alko (taas) sokerista vierottuminen herkkulakon merkeissä. (Allekirjotettu herkkulakkosopimus tullee nähtäville pian.) Eikä ole ollu ees vaikeaa, koska motivaatio on erittäin kohahlaan! (Tätä motivaatiota vauhitti omalta osalthaan tämän päivänen varsin traumaattinen juhlamekkojen testailuhetki ylihuomisen esiintymistä varten...)
2) Terwamaraton kutsuu! Tällä hetkelä tarkotus on juosta 23.5. Oulussa kokonainen maraton. En ota asiasta hullua stressiä, mutta oispa kiva jos treenit menis hyvin ja oispa kiva jos parantasin aikaani.
3) Ruoanlaitto on superhauskaa! Kotona koetethaan laittaa ruokaa vielä entistäki enemmän, ja tehä evhäitä töihin, ettei sorruta höttövälipaloihin.
4) Uni on kaiken perusta! Kyllä se on nyt myönnettävä, että on tultu sen ikäsiksi, että kymppiuutisten on oltava viiminen mitä valhveila katothaan arkena. Sitte on oltava unien vuoro, tai muuten aamut on liian vaikeita. (Tässä on haastetta...)
5) Aviopuolisoa kannattaa tavata! Tässä on kyllä tsempattukki, mutta vielä on vara parantaa. Eli enemmän yhteistä aikaa muutenki ko nukkuessa, kiitos!
6) Pirtelöt on pop! Loppukevhään meilä laulaa tehosekotin ahkerasti. Aijjon nimittäin loihtia (lähes) joka (toinen) päivä erilaisia marja-hedelmä-vihannes-pirtelöitä, joita pakkosyötän myös miehelleni.
7) Silmänympärysvoide kuuuluu aikusen naisen arkeen! Tuula-täti tämän kans on jankuttanu jo monta vuotta, ja nyt se pääsi tähän julistukseen. Täytyypä muistaa käyttää...
8) Aamu alkaa vedellä! Olen testannu tätä jo reilun kuukauen, ja täytyy kyllä sanoa, että muutama lasi vettä ennen aamukahvia on loistohomma. Kerrassaan.
9) Maalaisjärki rocks! Ja viittaan tässä nyt erityisesti herkkulakhoon. Että siis jos tilanne vaatii, niin herkkuja voi kyllä syä. (Tästä tarkemmin siinä sopimuksessa.)

On taas tavottelemista. Muutama muuki juttu ois vielä mielessä, mutta luulen että tullee epätoivo jos liikaa yrittää uutta puskea elähmään. Mutta nyt siis jatkuu entistäki armottomampi treeni, ja kirkhaana mielessä siintää Terwamaraton, johon on 10,5 viikkoa. Ei tekosyitä! Säällä kuin säällä, vaikka lumessa rämpien, tossua toisen etheen. Kevhään 2015 teesit mielessä!

Aliarvostettu touhuaminen

Lapsena mie ja minun sisko lähethiin useasti naapurin poikien kans lähimethään retkele, ja otethiin matkaan ihan vain näkkäriä ja kaakaota, ja syöthiin evhäät jossaki sielä mäntyjen juuressa. Silloin siis jo huomathiin, että raithiissa ulkoilmassa kaikki maistuu aina paremmalta. Mistä se seki johtuu? No luultavasti siitä, että ennen sitä syömishetkeä on tullu touhuttua jotaki. Ihminen on nähny ainaki vähän vaivaa tehdessään ne evhäät ja siirtäessään sen ruhonsa sinne evhäittensyöntipaikale, josta sitte ikään kuin palkinnoksi saa jotaki syödäkseen. (Vaikkakhaan ei nämä meän näkkärinsyöntireissut montaa sattaa metriä kotipihasta ollu...)

Tämä samanlainen ilmiö tuli eilen miehleen ko pääsin eka kertaa sitten vuojen 2008 vierailehmaan Sodankylän sotilaskodissa, jossa tuli silloin 2007-2008 vietettyä aikaa, kylläki kurrkusalaateissa. Heti ko astuin sisäle, muistin sen tuntheen, joka valtasi joka kerta ko pitkän päivän jälkheen pääsi käyhmään sotkussa. Se tunne, että "mie olen ansainnu nyt tämän, nämä pullakahvit, ja muita herkkuja". (Ja alokasaikana se sotkukäynti todella ansaithiin, koska sinne pääsi vasta ko oli tunnistanu oikein riittävän määrän sotilasarvoja.) Kyllä ei missään ole koskaan maistunu pulla ja kahvi niin hyvältä ko useasti sotkussa maistu! Ja mistä se johtu? No siitä, että sitä oli touhunnu ko hullu koko päivän, useasti sen 12 tuntia. Johan semmosen päivän pääle korvapuusti maistuu! (Tai vaihtoehtosesti esim. Dallas-pulla. Mie en niihin munkkeihin ole koskaan niin hulluna ollu.)

Vaikka mie suuresti nautin herkuista myös silloin, kun en olis niin ansainnukhaan niitä, olen mie silti hyvin vahvasti sitä mieltä, että herkuttelu on paljon kivempaa jos on ennen sitä käyny vaikkapa urheilemassa, tai ylipäänsä touhunnu jotaki. Ollu reipas. Hankkinu punaset posket. Saanu kropan sopivasti väsyhneeksi. Huomionarvosta tässä on myös se, että tietokonheen äärelä istumisesta ei tule samanlaista oloa. Ei vaikka mie tekisin 12 tuntia töitä sillä konheela. Se ei ole sama asia ko touhuaminen. Tietokonepäivän jälkheen mulla kyllä on semmonen olo, että olen ansainnu vaikka mitä, mutta ei se palkintopulla (tai siis palkintopullat) silti yhtä herkulliselta maistu ko ulkoilupäivän jälkheen. 

Mitä tästä opimme? Maksimaalisen herkuttelunautinnon takaa siis enemmän tai vähemmän määrätietonen touhuaminen ennen varsinaista herkkuhetkeä.

Vähemmän mutta laadukkaampaa

Kello soi arkiaamuna klo 6.00. Pari torkutusta ja sitte kiihreelä ylös. Puuro kattihlaan, kahvi Moccamastehriin tulehmaan ja suihkuun. Kiire kiire kiire! Puolen litran kahvimotti kulkee mukana ympäri taloa vaatheita valittaessa, meikatessa ja hiuksia laitettaessa. Puuron syön seissaalthaan keittiön työtason ääressä. Viimiset kahvihörpyt otan etheisessä takki päälä kenkiä jalkoihin laittaessa.

Vierailu kahvikauppa Mandragorassa sai minut - taas kerran - ajattelehmaan, miten pienilä asioila saisin elämähmään vähän luksusta. Se, että edes joskus valmistasin sen laadukhaan kahvin ihan rauhassa, nauttisin sen ihan rauhassa vois tua pientä kaivattua seesteisyyttä kiihreen keskele. Myös teehetkistä voi tehä erityisen hauduttamalla sen teen ajan kanssa ja nauttimalla sen kaikessa rauhassa. Normaalisti ainaki meilä arki-iltoina ne teehetket on semmosia, että vähän väriksi liotethaan Twiningsin Earl Grey-pussia kupissa, ja hörpithään se samala ko touhuthaan kaikkea muuta. 

Ajatuksista tekoihin saman tien! Perjantai-iltana haudutin oikein ajan kanssa mansikka-shampanjateetä kauhniissa teekannussa, asettelin herkkutryffelit nätisti esile ja sytytin kynttilät. Näin pienelä panostuksela saathiin siitä hetkestä ihan erityinen ja kiihreetön! Tuli maisteltua niitä tryffeleitäki ihan eri tavala ko esim. jos siinä ois ollu kokohnainen suklaalevy paketissa pöyälä, josta ois tullu ahmittua sen kummemmin nautiskelematta. Tai no, myönnän kyllä, että kokohnaisen suklaalevyn ahmimisellekki on aikansa ja paikkansa...

No joo.. Myönnettävä se ehkä on, että kaikkien luontheele ei ole ominaista nautiskella herkuista sillai Mindfulness-tyyhliin, mutta ei siitä kyllä haittaakhaan ole, jos sitä aina joskus testaa! Jotenki tuntuu, että ois hyvä saaha elähmään enemmän sitä ajatusta, että "ei se määrä vaan se laatu". Jätän nyt itteleniki tuone pääkophaan hautuhmaan sen ajatuksen, että voin nautiskella määrällisesti vähemmän, mutta laadukhaampia herkkuja.

Marttailumaraton

Tuntuu aivanko ois isommanki urakan saanu päätökseen, ko meän perheessä on POIKKEUKSELLISESTI kokattu viimisen 11 päivän aikana peräti 9 päivänä lämmin ruoka. Huh huh! (Yhtenä päivänä syöthiin ravintolassa, ja viehraan lähtöpäivänä tarvithiin vain aamupala, joten siitä nämä kaksi "lepopäivää".) Nyt mie ymmärrän mistä äiti-ihmiset puhhuu ko ne sannoo, että "tämä elämä on yhtä kokkaamista". Eikä meän ruokittavana ollu ees nirsoilevat lapset, vaan avoimin mielin ja positiivisesti kaikheen suhtautuva saksalainen opettajaihminen. Ja silti mie olen ihan uupunu tästä urakasta! Varsinainen marttailumaraton, josta en ois kyllä selviny ilman reipasta aviomiestä.

Niin, ja kunpa riittäis pelkkä kokkaaminen! Mutta ei: täytyy ensin suunnitella, kirjottaa kauppalappu, käyä kaupassa, kokata, ja sitte vielä siivota jäljetki! Ja ko sen saat tehtyä, niin häätyy alkaa jo suunnitella seuraavaa ruokaa. Kyllä siinä ihminen vässyy!

Mitä me sitte kokkailthiin? No tässäpä reilun viikon ruokalista pommivarmoja ja helppoja ruokia perheesseen ko perheesseen.

1) pizzaa (pohjana pizzatortillalevyt)
2) kanakeittoa (jossa mm. Koskenlaskijaa)
3) makaronilaatikkoa
4) paistettua makaronilaatikkoa ja vihersalaattia (pientä sutkausta...)
5) lohta ja uunijuureksia
6) lihapullia ja veneperunoita
7) poronkäristystä ja perunamuusia
8) kana- ja jauhelihatortilloja
9) jauhelihapihvejä ja keitettyjä perunoita ja porkkanoita (ystäväperheele jotka tuli laskiaissunnuntaikylästelheen)

Ja tämä oli kyllä aika maksimi meän perheen pommivarmoista ruoista. Vielä siitä puuttu muutamat keitot, jotka voitaneen laskea varmoiksi. Eli jos tässä on joskus enemmänki perhettä, niin ruokavalikoimaa olis syytä laajentaa. Projekti jatkukoot!

Tämän sunnuntain kokkailuihin kuulu myös laskiaispullat, joita en kylläkhään taaskaan häpeällisesti leiponu itte, vaan poimin esipaistetut pullat kaupan pakastealthaasta. Kyllä ne asiansa ajo, vaikkaki kaardemummaa oli tällä kertaa käytetty vähän turhan säästelihäästi.... Mutta onneksi kerman, hillon ja mantelimassan sai annostella itte!

Muutoksia perhe-elämässä

(Käsi ylös, kuinka moni luuli että kerron vauvauutisia? Hahaa! Ähäkutti!)

Huomenna meille tullee asuhmaan saksalainen opettaja kymmeneksi päiväksi, ja sehän on ihan mahtavaa!! Ootettavissa on mm. Milka-suklaata tuliaisiksi. Mmmmm....

Tuli tässä miehleen muutamia arjen asioita, joita täytyy ottaa huomihoon kun hän on täälä meilä. Ja kah! Nämä asiathan näyttää olevan melkolaila samoja, joita olen toivonu pysyviksi osiksi meän elämää jo pitkään! Ja nyt sitä on pakko harjotella 10 päivän ajan. Jes! Tässähän on jopa ainekset vaikka reality-sarhjaan!

- Joka päivä on tehtävä lämmin ruoka. Ja mieluiten joka päivä jotaki eriä. Ei siis makaronia ja jauhelihaa jatkuvasti
- Lämmin ruoka on joka päivä katettava nätisti, eikä syä seisten tiskialthaan äärelä.
- Myös aamupala on katettava nätisti ja nautittava se pöyän ääressä, eikä syä sitä puuroa takki päälä etheisessä samala jalkoja kenkhiin tunkien.
- Ruoat täytyy suunnitella, eikä niitä voi käyä työpäivän jälkheen ostamassa lähikaupasta hullussa nälässä.
- Työt täytyy pyrkiä tekehmään työpaikala, sillä nyt en voi vallata koko keittiönpöytää omile töileni, eikä mieheni voi vallata koko olohuonetta omile töillensä.
- Urheilehmaan lähethään reiphaasti ilman kiukutteluja ja raivareita kampheita pääle pukiessa. Hymy huulila tempastaan tarvittava varustus niskaan, ja menoksi!
- Pyykit täytyy viä suohraan pyykikorhiin, eikä jättää niitä sängyile tai sohvile oottehleen. Puolipitoset vaatheet kaaphiin.
- Tiskivuoria ei kerätä, ja mm. puurokattilat tiskathaan saman tien alta pois.
- Imuria ei säilytetä etheisen lattialla, vaan se korjathaan kaaphiin. Ennen viehraan saapumista.
- Jos ostan jäätelöä, minun täytyy muistaa, että viehraitten kans kuuluu jakkaa se paketti, eikä syä yksin.

Siinäpä ne päällimmäiset. Jännän äärelä olhaan, mutta eiköhän me selvitä!

Storhandlausreissun tuskia

Eilen iltapäivälä töissä huomasin, että lounas oli ollu liian kevyt. Evhäitä ei ollu, mutta töitä kyllä. Nälkä nälkä nälkä. Oli perjantai, ja tietystikhään en ollu ehtiny aikasemmin viikola käyä storhandlaamassa (= ostaa paljon ruokaa kerrala), vaan olin menossa kaikkien muitten maailman ihmisten kans yhtä aikaa sinne Prismaan just silloin neljän jälkheen. *huokaus*

Lopulta selvittyäni ulos sieltä kaupasta (ostettuani kolme pussillista elintarvikheita,) mietin, että tähän kauppareissuun sisälty ehkä se yks ihmisen arjen epätoivosimmista hetkistä: järjetön nälkä, lunta tuiskuttaa vaakatasossa (ja tiät, että kotipihaan on tuiskuttanu samala laila koko päivän), auto on parkkipaikan kaukasimmassa nurkassa, ostoskärryjen työntäminen lumessa 90 asteen kulmassa vaatii kaikki voimat ja viimein ko pääset autole, ja nostelet pusseja authoon, yhen paperipussin sanka pettää ja tavarat leviää maahan. Siihen vielä nälkää itkevät lapset ois ollu se kirsikka kakun pääle. 

Mutta kuten yleensä, tälläki tapahtumalla on onnellinen loppu: itku kurkussa istuin authoon, otin banaanin ja karjalanpiirakan, ja vietin rauhallisen eväshetken. Ihan siinä lumituiskun keskelä. Prisman pihassa. Perjantai-iltapäivänä. Olin niin onnellinen. 

Hurjasta nälästäni huolimatta, olin saanu väisteltyä kaikki miinat, joita osuuskauppa oli asetellu tielleni (karkkihyllyt, jätskialthaat ja kassasuklaat). Mutta jotaki tarttu kuitenki mukhaan. Olin nimittäin suunnitellu (jo ennen näläntunnettani) tänä viikonloppuna tekeväni tämän vuen ekat laskiaispullat! Ostin pakastepullia (kyllä, hyvin epämarttamaista, mutta minun puolustukseksi kerron, että tämä oli ihan eka kerta elämässäni!) ja kermaa, ja niin tuo tuskien perjantai-iltapäivä sai lopulta parhaan mahollisen päätöksen. (Vaikkaki pullat paistu vähän liikaa, ja näyttivät jotenki enemmän kärpässieniltä ko pullilta...)

Storhandlauksen tiimellyksessä kärhyyn oli vähälä lentää myös suklaauutuudet, joihin minut tutustutti viime viikonloppuna meän bändin tuuraava kosketinsoittaja Nuppu. Sain kuitenki hillittyä itteni, vaikkaki nämä Cloettan levyt on jotaki aivan taihvaallista! (Ilman laskiaispullasuunnitelmia oisin kyllä sortunu...) Nämä on siis niin herkullisia, että en oikein tiä, onko jopa surullista, että nuo levyt ei ole isompia...

Odottamaton romahdus

Tämä päivä on kerrassaan täydellinen. Tarkotan siis ravinto- ja liikuntapoliittisesti: aamula ennen töihin lähtöä käyn juoksemassa (kyllä, minun taphauksessa aamulenkit on AINA mainittemisen arvosia!), jonka jälkheen syön hyvän, ravitsevan aamiaisen joka sisältää juuri oikean määrän proteiinia ja hiilareita ja kuituja ja kaikkea. Louhnaaksi syön kevyen salaatin. Ai että mikä täydellinen hyvän elämän esimerkki mie olenkhaan!

Ding!

Klo 15.20 kävelen opettajien kahvihuohneesseen, missä yhelä pöyälä on iso korillinen herkkuja: Lapin Puikula -sipsejä, suklaata ja irkkareita, sekä tuohreita kanelipullia. Sekuntiakhaan empimättä istun siihen herkkujen äärele ja alan syä niitä! SIIS MITÄ???? Miksi?? Samala ko tunnen Center-suklaan sulavan ihanasti suussa koen häpeää ja itseinhoa. Samala ko Lapin Puikulan sour cream and onion -sipsit raksuu ihanasti suussa, vihaan tätä ommaa heikkoa lihaani. Samala ko tuohreen korvapuustin lempeän taihvaallinen kardemumman maku silittellee herkkusuun makunystyröitä, tajuan kuinka säälittävä mie olen. Miksi mie nyt sorruin? Miksi en kävelly vain pois?

Kenen vika, että minun täydellistä päivää leimaa nyt tämä emäromahus? No ensimmäisenä lähtisin kyllä syyttelehmään meän koulun rehtoria, joka oli synttäreittensä kunniaksi ne herkut sinne opehuohneesseen tuonu. Mutta ehkä heti toisena minun täytyy ottaa peili ja kattoa siihen. Kattoa siihen oikein vihasesti.

Tuo vihanen katse saa minut tunnustahmaan, että olen sortunu syöhmään pullapalan myös eilen. Tai siis itseasiassa kaks. No okei, kolme pullasiivua. Ai että mikä täydellinen heikon ihmisen esimerkki mie olenkhaan!

Mutta kuulkaa! Taas on joku pieni muutoksen nytkähys tapahtunu minun päässä, nimittäin entinen Annukka ois laskenu tämän päivän "menetetyksi peliksi" tuon sortumisen takia, ja ois mättäny koko illan herkkuja kaksin käsin. Mutta tämä nykynen Annukkapa lopsauttaa nyt suun kiinni herkuilta, ja syö pelkästään lämpimän ruoan ja ehkä pienen iltapalan kattoessaan Jutta Gustafsbergiä tänä iltana. Hyppään siis  takasi ruothuun heti repsahuksen jälkheen, enkä anna koko päivän mennä konkurssiin. 

Niin että onnea vain meän reksile! Ne juhlat on nyt juhlittu minun osalta!

Kuka tekis lumityöt että ehtis lenkile?

Välilä minua ärsyttää, että minusta on ehkä vähän tullu aikani lapsi siinä mielessä, että hyötyliikunta aatelhaan jonaki semmosena palauttavana, kevyenä, "oikean liikunnan" lisäksi elähmään kuuluvana asiana. Minua ärsyttää, että ajattelen että minun täytyy lähteä salile tehdäkseni lihaskuntotreeniä, tai että juoksulenkki täytyy tehä just tietyissä varusteissa tietyn mittasena katkeamattomana suorituksena. Ja sykemittarin kans tietysti!

No, tottakai hyötyliikunta useasti on kevyttä. Esim. työmatkan kävelyn tai pyöräilyn yritän aina pittää kevyenä, ettei tartte käyä suihkussa työpaikala. Mutta voi hyötyliikunta olla kunnon hikiliikuntaaki, kuten eilen: tehtiin miehen kans lumityöt Pellossa minun lapsuuenkodin pihassa, jonne oli ehtiny n. 40 cm kerros lunta, ja sitte vielä mummolan piha. Molemmat semmosia lentokentän kokosia, joten hiki virtasi, voin kertoa. Yhteensä niitten lumitöitten parissa vierähti semmoset kolmisen tuntia. Ja muut touhuamiset pääle.

Oli pakko sitte vähän nauraa itteleni, ko huomasin harmittelevani, että en milhään jaksais lähteä juoksulenkile ennää. No onpa kumma! Jos kolmekki tuntia riehuu lumikolan kans, niin eihän siinä kyllä ennää tarvi juoksulenkile jaksaa lähteä! HALOO, PULLAMÖSSÖSUKUPOLVI! Lumityöt, halkojen hakkaaminen, halkojen pinoaminen, halkojen kantaminen, nurmikon leikkaaminen, haravoiminen, työmatkat ym. ym. Kaikki voi olla reiphaasti tehtynä juuri se sen päivän treeni! Ei tarvi palkata ulkopuolista työvoimaa tekehmään - tai jättää tekemättä - nuita asioita, jotta itte pääsis tekehmään "oikean liikuntasuorituksen".

Tietysti esim. kerrostalossa asuvien täytyyki lähteä varta vasten liikkuhmaan, koska lumitöitä ei tarvi tehä, saatikka nurmikkoa ajella tai halkoja pinota. Mutta ymmärrätte idean! Ei liikunnan tartte tapahtua ohjatusti, tai tietyssä paikassa eikä siitä aina tartte mitata matkoja, keskisykheitä, kalorinkulutusta tms. Ja ennen kaikkea, ei liikkumisen tarvi olla semmosta, että "nyt se alkaa, ja nyt se loppuu". Yleinen reippaus, touhuaminen. Mihin se on hävinny? Me ei ehitä, koska meilä on kiire "liikkuhmaan"!!!