... ja RAUHAA päälle maan...

"On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen..." Tähän asti tehokhaimmaksi hyssyttelylauluksi meilä on osottautunu siis Sydämeeni joulun teen. (Hui, mie olen niin kyllästyny siihen!!) Olen kokkeillu vaikka mitä, mutta tämä on paras. Tilanne on joskus aika koominen, ko lapsi huutaa ko palosireeni (mitä ei onneksi kovin ussein tapahu), ja itte yrittää laulaa niin kovaa että kuuluu itkun yli "Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen..." Kyllä mie sanon että siitä on hiljasuus kaukana! Ja joulu sydämestä! Ylheensä ei ole tarvinu toista säkkeistöä pidemmälle laulaa, mutta tässä yks päivä oli autossa vissiin pipo valahtanu liian syväle silmile tai herne uponnu liian syväle nenhään ko huuosta ei meinannu tulla loppua. Lauloin siis kolmannenki säkkeistön, joka alkaa sanoila "On jouluyö, sen syvä rauha leijuu sisimpään..." Kyllä taas vähän nauratti, ko tosiasiassa rauha oli siinä tilantheessa viiminen asia mikä leiju sisimphään.

Rauha ei muutenkhaan vaikuta olevan semmonen asia mikä hirveästi meän neitokaista inspiroi ainakhaan vielä tässä vaiheessa elämää. Parhaiten hän nimittän nukkuu kauppakeskuksen hälyssä, melusassa kahvilassa tai ravintolassa. (Paljastaa, missä kaikkialla äiti on raskausaikana aikaansa viettäny...) Sielä hän saattaa vetasta semmoset kolmen-neljän tunnin päikkärit keveästi, mutta kotona jouluradion "pauhussa" vain semmosia parinkymmenen minuutin torkkuja. Myöskään kodinkonheet ja imurit sun muut ei auta. (Niitten äähniin hän ei ilmeisemmin ole tottunu silloin mahassa ollessansa...) Täytyy olla hälyä! Porukkaa ympärillä! Siispä me olhaan erhään rakhaan mammakaverin kans aateltu, että me laitama lastemme hyvinvoinnin kaiken eele, ja hengaama mahollisimman paljon esimerkiksi just kauppakeskuksissa, että saavat piltit nukuttua päikkärinsä. Sielä me pyörithään, yhessä teinien ja eläkeläisten kans. Teinit ei ole pahemmin meitä jututtanu, mutta Picnicissä päivänsä kuluttavat eläkeläispapat kyllä senki eestä. Vähän alkaa meilä kohta käyä se homma kukkaron pääle, ko harvoinpa sitä pelkälä kahvin ostola selviää, vaikka kuinka yrittää kävellä silmät kiini kahvilan vitriinin ohi. Ja kunpa pysyttäski vain siinä kahvilassa, eikä harhailtas muuala, kuten esim. KappAhlin Newbie-osastolla... Muttako se on niin hitsin kätevästi siinä!

Yhtä kaikki, vertaistuki on meile uusile äiteile kultaaki kalhiimpaa! Lasten nukkuessa sielä kaupungin hälinässä, me mammat saahaan rauhassa käyä läpi tuohreen äitiyden päivänpolttavia kysymyksiä; yöunet, yöunet ja yöunet. Niin, ja toki kakka, syöminen ja vaatekoot - omat ja lasten. Siis eihän kukhaan muu jaksais kuunnella tuomosia juttuja ko täysin samassa tilantheessa oleva! On niin vapauttavaa ko saa jollekki ihan rauhassa selostaa kuinka oma tytär naureskeli ja jokelteli sillä laila ja tällä laila aamula, ja kuinka sen kakka on vihreää, ja kuinka sille vielä viime viikola meni 56-senttiset vaatheet ja nyt jo 62-senttiset, ja kuinka se on yölä heränny joka tunti syöhmään ja lässyn lässyn. Ja sitä toista hyvin suurela todennäkösyyelä kiinnostaa keskimäärästä enemmän just siksi, että hällä on täysin sama elämäntilanne. Toki ei piä vähätellä myöskään ns. kokehneempien mammaystävien merkitystä! Erhäänki kerran on eräski WhatsApp-viesti erhäässeenki ryhmään lähteny, ko olen kyselly kaikenlaista tyhmää. Kuten että onko joku ostamani vauvanvaate päivä- vai yökäythöön, tai että täytyykö olla vasittu hoitolaukku, tai että mitä vauvale täytyy pukea millonki jne...

Tuo ystävien tuki on tietenki elintärkeää oman henkisen jaksamisen ja sisäsen rauhan kannalta ihan kaikissa elämäntilantheissa, eikä vähiten tässä tuohreessa äitiydessä. Fyysinen jaksaminen mulla hoituu tällä hetkelä vaunulenkkien ja hierontojen avula, ja viimeistään vuojenvaihteen jälkheen sitte vähän monipuolisemmala liikkunnalla. Ei piä kuitenkhaan unohtaa herkkujen merkitystä ja  rauhottavvaa vaikutusta, erityisesti näin vuojen pimeimpänä aikana. Onneksi minun ympärillä on ihmisiä, jotka ajattellee asioista samala tavala, ja joitten mielestä esimerkiksi kolmen hengen kahvihetkeen kuvan mukanen määrä pullasorttia on just sopiva.

On myös hienoa, että rakas aviomieheni ymmärtää herkkujen merkityksen kodin sisäselle rauhale, eikä siis protestoinu yhtään ko vaadin, että me käytethään hyväksi paikallisen marketin täysin vastustamaton Ben&Jerry's-tarjous tänä viikonloppuna. Hän ymmärtää, että jokanen meistä rauhottuu eri tavoin. Joilekki toimii joku tietty joululaulu. Joilekki taas...

Synttäritoihveita

Tänhään täytän 36 vuotta. Ei ole ikäkriisiä. Vaikka ehkä hetken viime vuona 35 täyttäessäni ahisti, ko tajusin, että muistan isin 35-vuotissynttärit aivan hyvin, ja kuinka meän (pikkusiskoni Emilian, ystävämme Sinin ja minun) bändi "Kolme lihavaa naista" esitti sielä hittibiisin "Onks Eero kotona?", ja kuinka äiti ja isi tuntu silloin niin vanhoilta. Tai no ei vanhoilta, mutta tosi aikusilta.

No mutta. Synttäripäivänä on ollu aina tapana toivoa jotaki ko puhallethaan kakusta kynttilät. Jo vuosien ajan minun kakku on tosin ollu Aino- tai Ben&Jerry's-paketti, ja toihveet on lähetetty yläilmoihin ilman synttärikynttilöitä. Ja aivan hyvin tuloksin! Yhtä kaikki, toihveita on aina ollu, eikä niitä veikkosten ole tullu painettua miehleen, mutta kyllä ne on tainnu olla järkehään jotaki isompia juttuja. Tai no, aina senhetkisseen ikhään nähen sopivan isoja. Muistan joskus toivohneeni, että synttäriviehraat ei söis paljoa tarjola olevia herkkuja, että mulle jäis enemmän. Olikhaan se sama vuosi, jolloin söin synttäreitä edeltävänä yönä sallaa koko kakun kuorrutuksen, ja aamula piti sitte tehä uus? Se kuorrute oli sammaa mähmää ko mokkapalojen päälä, joten ymmärtäähän sen!

Muistan erityisen hyvin synttärini vuona 1989, jolloin isi ei ollu kotona, ko se oli Helsingissä veljensä Lassen kans isossa leikkauksessa, jossa isin toinen munuainen siirrethiin Lassele. Itte leikkaus oli ollu muutamaa päivää aikasemmin, mutta ei sitä tietenkhään aivan seuraavana päivänä päästetä tuomosen operaation jälkheen lentähmään kotia, joten sielä olivat toipumassa. Muistan silloin toivohneeni, että kaikki menis hyvin ja että molemmat toipuis suunnitelmien mukasesti. Tai se ei ollu toive, joka ois rajottunu vain siihen kynttilän puhaltamisen hetkele, vaan se toive leimasi luonnollisesti koko sitä loppuvuotta. Enkä tietenkhään ollu ainoa, vaan koko suku ja lähipiiri lähetteli yötä päivää rukkouksia ylöspäin, ja niinhän ne toihveet ja rukoukset kuulthiin, ja kaikki meni lopulta hienosti. Liekkö ollu minun synttäritoive osasyynä.

Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen ja siksipä varmasti kelhään ei ole vaikeaa keksiä mitä toivos kun ne kynttilät siitä kakusta puhaltaa. Kun yks synttäritoive täyttyy, tilale tullee aina uusia. Aikuisiälä minun toihveet on edenny monessa kohtaa siinä aika perintheisessä järjestyksessä, ja lopulta tuli ne synttärit, jolloin eka kertaa varovaisesti toivoin, että me saatais joskus Tonin kanssa lapsi. Tänhään, jokunen jätskipurkki myöhemmin, voin onnellisena todeta, että sitä toivetta ei ennää tartte esittää. Hetken aikaa tuntu, että ne toihveet ois sitte tässä. Mitä muuta ossaisin ees toivoa?!? Taitaa kuitenki olla niin, että nyt ne toihveet vasta alkaaki, ja niitä synttärikakkukynttilöitä puhallelhaan entistä harthaammin. Kunpa niilä toihveila saisin ees vähän tasoteltua meän tyttären elämänpolkua!

Mutta koska on minun ensimmäinen syntymäpäivä äitinä, alotan tämmösistä aika maallisista toihveista: Ihan ensimmäiseksi toivosin, että erittäin nopealla aikataulula joku kehittäs semmosen pipon, joka pyssyy vauvala päässä, eikä mene silmile. Toiseksi toivon kehitettävän semmoset lapaset, jotka pyssyy vauvala käsissä. Kolmanneksi toivon, että kehitettäs semmosia sukkia, jotka pysyis vauvala jaloissa. Tulikhaan siinä jo liian monta asiaa näile synttäreile? Jos ei, niin heittäsin tähän vielä semmosen toihveen, että Elsi nukkus ens yönä yhen useamman tunnin pätkän. Ihan vaikka semmosen 4-5 tunnin pätkän. Mitäs sanot, synttärikynttilä?

Eka isänpäivä

Kiitos että...

... tehit minun kans Elsin!

... olet niin mahtava isä meän piikale.

... juttelet hälle lakkaamatta. Selostat jatkuvasti mitä ympärillä tapahtuu ja kerrot elämästä ylheensä.

... väsymättä hierot hänen vattaa ko mahanpurut itkettää.

... haluat hänet aina heti sylhiin ko tulet töistä, ja sanot että sulla on ollu ikävä.

... jaksoit varsinki silloin alussa laukkoa kaupassa kymmenen kertaa päivässä hymy huulessa, ko kaikki asiat piti hakea erikseen ko tarpheita ilmeni sitä mukkaa ko tilantheita tuli.

... herräilet avuksi öisin vaikka en ees ole pyytäny.

... lohutat minuaki kun välilä äitiväsymys yllättää, etkä ole lähteny mukhaan niihin riitoihin, joita olen joskus väsyhneenä yrittäny saaha aikaseksi.

... et vaaji mithään. Me saahaan Elsin kans olla just semmosia ko olhaan. Ihan turvallisesti.

... jaksat nauraa. Sinun huumori on kullan arvosta!

... olet niin positiivinen.

... uskot, että se oli Elsi, joka söi loput siitä Ben&Jerry's-paketista, joka ostethiin sulle viime viikonloppuna.

Neliviikkosen äidin aatoksia

Tänä iltana tullee tasan neljä viikkoa synnytyksestä. Muutamia huomioita tässä vaiheessa:

- Mulla mennee kiini jo ainaki yks talvitakki ja yks kuoritakki! JES! Ei niihin juuri mithään alle mahu, mutta hyvälä merinovillakerrastolla pärjää ainaki näin alkutalvesta.

- En ois ikinä uskonu iloittevani näin paljon kakkavaipoista, saatikka puhuvani niistä niin paljon mieheni kans.

- Bepanthen on pop!

- En kyllä yhtään ihmettele että syvästä unesta herättämistä on käytetty kidutuskeinona jossaki! Vaikka olenki maailman onnellisin ihminen rakhaan lapseni takia ja tekisin hänen puolesta ihan mitä vain, niin kyllä joskus yölä ko tullee herätetyksi kesken raskaimman unen, käypii mielessä, että vois palkata jonku au pairin hoitahmaan ne yösyötöt....

- Ja edellisseen liittyen, allekirjotan täysin arvoisan kollegani Petrin antaman neuvon: Älkää puhuko puolisonne kans yöaikhaan mistään. Vain se pakollinen kommunikointi, niin vältythään isommilta avioriioilta. Hear hear!!

- Huusholhiin tullee paljon enemmän pölyä ko täälä olhaan näin paljon!

- Ainaki näin alussa (ainaki meän Elsin kans) vaunulenkit kannattaa tehä niin, että mennee yhteen suunthaan 15 min, pallaa sitte takasi, tarkistaa tilantheen kodin kohala, ja jos kopassa kaikki ok, jatkaa lenkkiä toisseen suunthaan vartin verran ja pallaa sitte takasi. Tärkeintä on, että ei lenkkeile liian kauas kotoa, esim. 3 kilsan päähän, missä lapsi alkaa itkehmään, ja sitte saaki viilettää juoksujalkaa kotia ko toinen huutaa vaunuissa ko hyeena. Ja ei, meän Elsi ei ainaskaan vielä ole yhtään kertaa nukahtanu vaunuihin uuestaan jos on kerran heränny. Toivomme tähän muutosta!

- Kun vauva nukahtaa, ensimmäinen asia, mitä äitin (tai kuka ikinä onkhaan hoitamassa lasta) kannattaa tehä, on syöksyä jääkaapile ja SYÄ. Sitte siitä heti kannattaa syöksyä veskiin. (Tarvittaessa nämä voi tehä myös päinvastasessa järjestyksessä.) Vasta näitten huoltotoimien jälkheen on tiskien ja pyykkien vuoro. Ja jos tiski- ja pyykkivuoret on siedettävän rajoissa, äiti voi myös nukkua. Paitsi että silloin ylheensä vauva herrää, ko äiti oikasee ittensä sohvale, joten sinänsä ihan sama hoitaa ne huushollihommat.

- Kokoajan on nälkä. Siis mulla.

- Jääkaapissa on pakko - siis ihan pakko - olla sopivia välipaloja joita voi nopeasti napata aina ko vähänki on tarvetta. Nälkänen vanhempi on huono vanhempi. Näihin välipaloihin kaipaisin vaihtelua! Alkaa tulla voileivät ja viilit ja murot korvista ulos.

- On aivan mahtavaa ko meilä on käyny niin paljon viehraita ja meitä on niin paljon muistettu! On ollu varsin viisasta jaella vierailuaikoja niin, että päivässä käy vain yhet viehraat. Aluksi täysin omituinen ajatus mulle, mutta todella hyvä linjaus!

- Minun lapsela on ihan paras isä edehleenki! Puhuin tänhään toisen  mummoni kans puhelimessa, ja se ihan herkisty ko sanoin, että mies hoitaa vauvaa ihan samala laila ko mieki. Mummo vielä tarkensi, että "onko vaippojaki vaihtanu?" Muisteli itte, että eipä tainnu pappavainaa eläissään vauvvanvaippoihin koskea. Niin ne ajat muuttuu!

- Meilä on maailman sulosin ja täydellisin tyttö! Mutta hän ei ole meilä töissä. Hän ei tehe mitä käskethään. (Vielä tässä vaiheessa ainaskaan...) 

#uusielämä

Tiistai-iltana 3.10.2017 klo 22.44 näin hänet vilhaukselta eka kertaa monien - hieman dramaattistenki - vaiheitten jälkheen. Meän Elsi-vauvan nimittäin. En saanu häntä rinnaleni synnytyksen jälkheen, sillä hänen piti lähteä keskohlaan kerräähmään voimia tulevaa elämää varten. Luojale kiitos ossaavista lääkäreistä, kätilöistä ja hoitajista, jotka tiesit just mitä tehä! Loppu hyvin, kaikki hyvin! (Mutta sen vain sanon, että jos oisin tienny etukätheen minkälainen se synnytys tullee meän kohala olehmaan, niin vathaan ois Elsi saattanu jäähä! Tai no, ei nyt sentäs. Sen verran sulonen palkinto tuli siittä synnytyksestä kuitenki, että kivempi se on täälä mahan ulkopuolela.)

Viikon sairaalassaolon jälkheen met pääsimä kotia, ja nyt olhaan opeteltu tätä uutta elämää reilun viikon verran kotona. Ja mikäs meilä tässä! Elsi määrää tahin, ja met tanssima sen mukhaan! Sehän kyllä passaa. Vielä tässä vaiheessa. Ainaki tämä meän perheen tuore isä on ihan pikkupiikan lumoissa, ja vaikuttaa siltä, että mitä Elsi ikinä keksii tulevaisuuessa iskältä pyytää niin hän kyllä sen saapii! Niin että häätyy melkein toivoa, ettei neitistä tule hevoshullua, ko tässähän häätyy sitte alkaa ponitallia rakentaa tontile että saahaan se iskän ostama lahjapolle satheensuohjaan.

On se ihmeellistä, miten tuomonen noin 3,5 kilon pötkylä voipii muuttaa elämän jo näin lyhyessä ajassa ihan totaalisesti! Kaikkihan niin sannoo, tiedetään, mutta niin se kertakaikkihaan on. Vaikka elähmään tupsahti kertaheitola niin järjetön määrä rakkautta ja siunausta, samala pääle tuntu kaatuvan ihan järjettömän raskas huoli. Niin hirveä huoli on tuosta pienestä ettei mistään koskaan! Kun mie pistän silmät kiini, mie vain näen kaikkia kauhukuvia eessäni, kuinka mie tai joku muu vahingossa tiputtaa meän vauvan lattialle, tai kuinka se tukehtuu johonki tai jotaki muuta yhtä kamalaa! Ja oiski niin, että vain toisela meistä ois näitä pelkoja, muttako molemmilla! Tuntuu, että öiksi pittää kipinävuorot jakkaa, että vahithaan että Elsi varmasti hengittää. Nooh, tiän että tämä tassaantuu tästä, ja tämä kuuluu tähän kuvihoon. Tai no, se vanhemman huoli lienee tullu jäähäkseen, mutta järkevöityy ajan myötä. Vai oisko se kuinka outoa, että vielä lukioikästä taluttas käsikynkässä kouhluun ja sieltä kotia?

Mutta takasi näihin maallisemphiin asioihin... Tiättäkö, vauvan myötä tässä on automaattisesti paljon uutta, mutta myös jotaki hieman vanhaa, joski hieman entistä suuremmassa mittakaavassa. Nimittäin tämän äipän täytyy nyt saaha nämä vauvamahan runssaat jääntheet pois. Olin toela järkyttyny, ko kotona aloin kokkeilla takkejani ko olthiin lähössä ekale vaunulenkile, ja YKSKÄÄN EI MENNY KIINI!! Voi aaarrrgggh!! En kyllä varmana osta uutta talvitakkia!! Enkä varmana kulje miehen takeissa! Kyllä on mahuttava pääle omien vanhojen takkien! Tiesin, että synnärille ei jää läheskään kaikki kilot, mutta kyllä mie nyt kuvittelin että sentäs edes väljimmät takit menis kiini. Äh.

Joo joo, imetys ja vaunulenkit karistaa kilot nopsaan. Ja joo joo, täytyy olla armollinen ittele, eikä saa liian nopeasti alottaa liian rankkaa liikuntaa. Ja ei ei, en tehe vattalihasliikheitä liian aikasin. Ja joo joo, nautin vauva-arjesta enkä murehi kiloja ja lässyn lässyn. Mutta käännän kyllä toelaki tämän takkiongelman nyt minun voitoksi. Mulla on erittäin selkeä tavote, ja se on HYVÄ. Ja toela motivoivaa! Ei tartte käyä puntarilla, vaan kokkeilen joka viikko joko takki mahtus pääle. Siihen asti on kyllä pakko kulkea miehen takissa. Huijja ko mie näytän ihan pankkirosvolta se päälä! No, mutta tuntuupa sitte erityisen hyvältä saaha oma kolttu niskaan!

Vaikka nyt olenki erittäin motivoitunu huolehtiin itteni kuossiin, olen myös erittäin rento asian suhteen, koska on mulla tässä vähän muutaki mietittävvää. Mutta kyllähän se on niin, että jos äiti voi hyvin, niin silloin lapselaki on paremmat mahikset voijja hyvin. Ja äiti voi hyvin jos takit mennee kiini!

Yhteenvetona näistä sekavista hormonihöyrysistä ajatuksista voisin sanoa, että tämä meän #uusielämä on alkanu hienosti. Meilä toimii miehen kans yhteispeli loistavasti! Olen saanu lapseleni parhaan mahollisen isän. Sen uskallan jo näitten reilun parin viikon perusteela sanoa! Elsi vaikuttaa olevan varsin topakka taphaus, mutta vielä hänen kans pärjää. Ainaki silloin ko hän nukkuu...

Raivopääsunnuntai

Useamman kerran on nyt näitä kodin kaappeja tyhjennellessä käyny niin, että kun olen laittanu Rovaniemen Roskalava-ryhmään Facebookissa tavaraa tarjole, ihmiset on varaillu niitä, ja sitte vain jättäny hakematta. Samoin on käyny Facebookin kirppareila. Nyt näin kävi viimisen vuorokauen aikana peräti kahesti yhen kirotun tietsikkapöyän kans. Molemmat pöyän varahneet kyselivät osotheet ja sovithiin hakuajat ja kaikki, ja sitte ne vain ilmottivat NIITTEN SOVITTUJEN AIKOJEN JÄLKHEEN että eivät pääsekhään hakehmaan, ja että skippaavat sen pöyän hakemisen kokohnaan. SKIPPAAVAT PÖYÄN HAKEMISEN!?!? Voi että mulla keitti!! Me oltas heitetty se pöytä kaatopaikale ko viethiin sinne muutaki, mutta ei heitetty, koska SE AIJJOTHIIN HAKEA!! Ja olis mulla ollu sunnuntaiaamuna muutaki hommaa ko ootella ilmasen tietsikkapöyän hakijaa JOKA EI KOSKAAN TULE!

Kirjotin kyllä molemmille ohareitten tekijöile viestissä, että on kovin ihme touhua tämmönen. Toinen tajusi sentäs pahotella, mutta toinen juntti ei vastannu mithään. Mulla meni ekojen oharien takia eilen ainaki tunti pilale päivästä ja tänä aamuna minun arvokas sunnuntaiaamuhetki kun ne toiset oharit tuli. Olin niin pahala päälä, koska KYLLÄ, otan nämä tämmöset jutut jotenki ihan liian raskaasti. En siksi, että en päässy siitä hitsin pöyästä erhoon, vaan siksi, että tuomosia ihmisiä on! SELKÄRANGATTOMIA RÖYHKEITÄ VÄLINPITÄMÄTTÖMIÄ PASKIAISIA! Mulla ahistaa ja suututtaa tässä se, mitä nämä oharit edustaa. Siis niinkö se välinpitämättömyys laajempana ilmiönä. Ei hoijjeta sovittuja hommia. Ei välitetä semmosista hommista, joista ei voi joutua eesvastuusseen. Jätethään vain hoitamatta. Annethaan vain olla.

Raivoissani erosin koko typerästä roskalava-ryhmästä! Mitä nuitten tyhmien ihmisten kans mieltänsä pahottahmaan?!? Elämä ja minun aika ovat aivan liian arvokhaita pilattavaksi tuomosilla välikohtauksilla. Paljon parempi mieli tullee siitä ko viepii kaiken ylimääräsen hyväntekeväisyytheen tai heittää tavarat peräkärhyyn ja käypii nakkaamassa ne jäteasemalle, ja maksaa sinne siitä hyvästä, että kaikki tuhothaan asianmukasesti! Kethään tämä minun roskalava-ryhmästä eroaminen tuskin tullee kovin paljoa koskettahmaan, mutta minun elämästä mokoma ryhmä ei pillaa ennää sekuntiakhaan!

Rakas aviomieheni on kekseliäs, ja hän päätti antaa mulle hommaa, missä saan päästellä tämän edellä kuvatun maailmantuskani jälkihöyryt. Seisoin kuulkaa puolisentoista tuntia pihala ja revin isoja pahvilaatikoita pieniksi palasiksi ja vein ne sitte pahvinkerräykseen. (Kyllä, niitä laatikoita oli meän autotallissa järjetön määrä.) Ihan mielettömän terapeuttista, ja tämän session jälkheen tunsin olevani ko uus ihminen!

No, samasella pahvienvientireissula päätin kävästä Prismassa ruokaostoksilla. Siinä pakettiautoa parkkeeratessani meinasin törmätä yhteen parkkiruuthuun jätethyyn ostoskärhyyn, ja ei kuulkaa menny ko sekunnin sadasosa ko minun raivo palasi. Siihen se kärry oli vain jätetty! Purettu tavarat authoon, ja ajettu pois paikalta ko maailmanomistaja, koska "ei minun tartte ko maailma pyörii minun ympärillä, ja kyllä sen JOKU MUU joutaa siitä viä, ja kyllä mie olen sen verran rahhaa Arinallekki kantanu että saavat kyllä tuon kärryn tuosta viä, ja mie maksan verojaki niin paljon että en kyllä lähe yhtä kärryä tuohon 20 metrin päähän katokseen roudaahmaan ja kaikki on maahanmuuttajien vika ja ko lomarahojaki on leikattu ja koko tämä yhteiskunta on rakennettu tänne vain minua varten ja koko tämä parkkipaikka ja tämä marketti ja nämä ihmiset täälä on vain MINUA JA MINUN TARPHEITA VARTEN JA MINUN EI TARTTE VÄLITTÄÄ MISTÄÄN MUUSTA KO ITTESTÄNI JA TÄMÄ EI KUULU MULLE JA P****LE!!!!"

Kiljuttuani sisäsesti hetken, nousin hiljaa autosta, vein kärryn kärrykatokseen ja kävelin kauphaan. Päätin, että nyt on otettava kovat keinot käythöön. Ostin kaks pakettia Ainoa, ja pari uutuussuklaalevyä synnärikassin täytheeksi.

Miehen mielestä olen jotenki kireänä.

Pääsispä jo synnärille. En malta oottaa, että pääsen kasvathaan täydellisen ihmisen tähän maailhmaan.

Reipasta ponnistelua

Vitsit että ihmiselle voi tulla reipas olo pienistä asioista! Mulla se on viime viikkoina tullu sängyn pettauksesta. Meilä ei nimittäin ole vuosikaussiin harrastettu päiväpeittoa sängyn päälä. (Paitsi jos meilä on ollu jotku minun järkkäämät vaatekutsut, jolloin olen tienny meän makkaria käytettävän sovituskoppina.) Itte asiassa piti ihan silloin äitiysloman alussa ettiä sitä päiväpeittoa ko en heti muistanu mihin olin sen sillon joskus aikoja sitte tunkenu. Hitsit, kyllä siitä tullee niinkö semmonen rohki selkärankanen olo ko pettaa sängyn! Siinä tuntuu, että on niinkö kaikki mahollista ja että pystyy mihin vain! Eikä se ole ees ko semmonen minuutin ponnistus ko sen päiväpeiton nakkaa sängyn pääle. Wau!

Toinen ponnistus, mistä tuli varsin reipas olo oli synnärikassin pakkaaminen tässä erhäänä iltana. Olin jotenki yllättyny, että se oli rakas puolisoni joka alko siittä huolehtiin. Vissiin hänestä alko tuntua, että meiläki voipi tulla lähtö yhtä koska, ko eräs ystäväpariskunta käväsi pulhauttamassa uuen ihmisen tähän maailhmaan viime viikola muutaman päivän ennen laskettua aikaa. No ei kait siinä! Methän googlasimma mitä kaikkea sitä semmosseen kassiin ruukathaan laittaa, ja niin se vain täytty yks pikku putkikassi. Kuten arvata saattaa, tärkeintä oli miettiä, mitä herkkuja pakkaan matkaan. Rakhaat herkkusuuserkut kyllä varotteli, että niitä herkkuja saattaa joutua hommaahmaan siihen kassiin useamman kerran ennen h-hetkeä, ja sitä se eppäili tuo puolisoki. No, yrittänyttä ei laiteta, joten ostelin kassiin useammanlaista patukkaa, ja lisäksi tietenki lakua ja salmiakkia, joita on tässä raskauen aikana pitäny vältellä. Tuomosia pillimehuja hommasin kans muutaman ko sain vinkkiä, että ne vois olla kivoja. Vaikea arvioijja mitä siinä tilantheessa sitte oikeasti haluttaa, mutta sitä vartenhan paikala on tuo tuleva isä, joka toteuttaa minun kaikki toihveet synnytyksen aikana!

Tulevan isän tehtävistä puheenollen... Tämä meän perheen tuleva isä kävi erhäissä varpajaisissa viime viikola ja kuuli sielä, että jotku tuohreet isät ostaa tuohreele äitile lahjan - monesti jonku korun - vähän niinkö kiitoksena ja kunnianosotuksena siitä lapsen kantamisesta ja synnyttämisestä. Tälle oli hauska nimiki: ponnistuslahja! Hahaa! Mie en ollu koskaan kuullukhaan moisesta, mutta mitä enemmän sitä alko aattehleen, sitä kivemmalta se alko tuntuhmaan! Onhan se nyt hyvänen aika ihan järkyttävän iso juttu, että ensin on reiphaasti raskaana sen noin 40 viikkoa ja sitte reiphaasti puskee sen lapsukaisen maailhmaan! Onhan siinä lapsessa tietekki lahjaa ihan tarpheeksi, mutta kaunis ajatus tuomonen lahja on joka taphauksessa.

Viisas mies ois jättäny ehkä kertomatta ko. tavasta... Miehän aloin kattokaa heti miettiä, että mitä mie haluan tästä kaikesta yltiöpäisestä reiphauesta ja tulevasta synnytyskoitoksesta ponnistuslahjaksi. Sanoin kyllä ensin, että enhän mie mithään tarvi. Että suklaa ja kukat esimerkiksi käypii hyvin ponnistuslahjasta. Aloin sitte kuitenki hunteerata, että nyt ois saumaa toivoa jotaki vähän isompaa ko kerran mieheen on tuomonen ajatuksensiemen saatu kylvettyä. Mietin, että mikä koru ois kiva ja myönnettäkhöön, että vähän illan hämärissä googlailinki...

Mutta ko mie en oikein ole semmonen koruihminen. Tai kyllä mie koruja piän, mutta olen kuitekki enemmän semmonen rysyäjä, ettei mulle kannatte kovin arvokhaita koruja hommailla ko ne katoaa tai tuhhoutuu joka taphauksessa. Sitte hoksasin, että eikös se olis järkevää jotaki käytännöllistä hommata ko kerta alethaan homaahmaan. Ja niin mie sen keksin! Miehän tartten pertsan sukset! Pitopohjasukset! Niitä olen ollu ostamassa jo monta vuotta, mutta olen saanu vasta monot ostettua. Ja aatelkaa, miten siinä ois niinkö symboliikkaaki: PONNISTUSlahja. Sais alkaa heti ensilumenladula ponnistelheen lokakuun lopussa! Onko reiphaampaa lahjaa!?!

Joopa joo, miehenki mielestä sivakat olis kyllä ihan nerokas ponnistuslahja... Mutta vähän kuitenki koetti kysellä, etteikö tosihaan mithään miehleistä löytys koruliikheestä. Että ei tarttis sitä ponnistusajatusta niitten suksien takana jokaselle vastaantulijalle sielä synnärillä selittää...

Teemana "paikka kaikelle"

TASAN kuukausi laskethuun aikhaan, siihen ko meän perheesseen tullee kuninkhaallinen. Tai ainaki siltä tuntuu tämä valmisteluprosessi! Että vähinthäänki joku siniverinen - meitä paljon ylhäisempi ja tärkeämpi henkilö - on muuttamassa meile. Hänen tuloa varten on siis tehty kaikenlaisia etukätheisvalmisteluita aivan ennennäkemättömässä mittakaavassa. Ei voi olla ihan nobody se kuka ikinä tähän onkhaan tulossa!

Eilen mie sain kuulkaa sitte tehtyä sen kaikista tärkeimmän valmistautumishomman. Sen homman, jonka tekemistä olen siirtäny ja siirtäny. Asettanu ittele deadlinen ja taas siirtäny sitä. Se homma kasvo suureksi painavaksi möykyksi minun sisäle ja lopulta se vaivasi minua päivittäin. Yöläki saatoin herätä miettihmään sitä. Kunnes sitten eilen mie tehin sen! Siivosin nimittäin etheisen kolpalipaston kokonaisuuessaan!! JES!! Tiättäkö, sen lipaston, johon vain aina tungethaan kaikkea tavaraa ko ohi kävehlään. Kaikkea tavaraa, jolle ei oikein ole muuta paikkaa. Kaikkea krääsää, mitä piilotethaan sinne pöyiltä ko viehraat on tulossa. Vuosien mithaan sinne kertyy järjetön määrä kolpaa, eikä lopulta kukhaan tiä mitä kaikkea sielä oikeasti on. Laatikot täytyy tunkea väkivalloin kiini, koska ne pursuilee sitä ällöttävvää pikku kolpaa. Se on just se lipasto, missä on kaikki kadohneet tavarat, mutta mistä niitä ei kuitenkhaan koskaan löyvvy.

Niin että SEN lipaston hoitelin eilen! Eli vauva voi minun puolesta tulla vaikka huomena! Kaikki on valmista! Kaiken muun ehtii kyllä laittaa kunthoon myöhemminki. Pääasia, että kolpalipasto on korjattu! Kolpalipaston ylin laatikko - joka on se kaikista pienin, ja joka on ollu kaikista laatikoista eniten täynä - on nyt pyhitetty nenäliinoile. Eikö olekki kaunis? Voisin tuijjottaa sitä tuntikausia! Mie olen vähän miettiny, että voisin laittaa tuohon viehreen Mynthoneita, mutta katothaan! Pastilleista on lyhyt matka kaaokseen, sanokaa minun sanohneen!

Olen nyt oikeasti yrittäny ajjaa meän kothiin sisäle sitä sääntöä, että kaikile tavaroile on oltava oma paikkansa. Kuten monessa muussaki kodissa, meiläki ongelmana on ollu se, että kun tavarat on tungettu aina vähän mihin sattuu ja missä on ollu tillaa, kaikki on ollu ihan levälänsä ympäri taloa. Päätin perustaa erilaisia teemalaatikoita mm. tähän etheisen lipastoon. Käsilaukuile ja kauppakasseile löytyy nyt omansa. Sitte päätin, että yhessä laatikossa on kaikki matkaihluun liittyvä pikku sälä, kuten niskatyynyt, matkalaukkuvyöt, passit jne., mutta koska tämä ko. laatikko oli sen verta tilava, päätin yhistää siihen teeman, joka ei tässä taloudessa todellakhaan tartte ommaa laatikkoa, nimittäin ompelun. Toki mummon ostama ompelukone kodinhoitohuohneessa vie oman tilansa, mutta tähän lipastoon sain oikeinki mukavasti livhautetttua kaikki minun omistamat neulat ja langat. Laatikon teemaksi tuli siis luontevasti "matkailu ja ompelu". 

Kun olhaan nyt tätä tavaran karsimista harrastettu, on luonnollista, että tillaa vappautuu kaapeista huimaa vauhtia. Näin ollen olen yhistelly erilaisia artikkeleita rohkeasti samoihin kaappeihin. Nykysten meilä on mm. yhen kaapin teemana "laskut, kuitit, käyttöohjeet, pöytäliinat ja verhot". Kyllä sieltä se logiikka löytyy ko tarpheeksi miettii! Keittiössä yks ehkä ennakkoluulottomimmista teemoista on "murot ja alkoholi". Tai "säilykkeet ja yskänlääkkeet". Tai "eräily ja sodastream". Miehen mielestä voihaan tässä vielä vähän hioa tätä teemotusta... Se kyllä passaa! Ois nimittäin mullaki sanottavaa siitä, että hän perusti oman työkalukaappinsa vauvanhoitotavarakaapin yhteytheen... Mutta toissaalta, pääasiahan on, että kaikele on oma paikkansa! Ja kerrankos sitä vasaraa vaippoja vaihtaessa tarttee!

No, vaikka tässä on kovasti puhuttu tästä "paikka kaikelle"-ajattelusta, ja tärkeimmät hommat muutamaa kaapinraivausta lukhuun ottamatta on saatu tehtyä, meilä ei kuiteskaan ole sille vauvale vielä ihan päätetty paikkaa tässä huushollissa... Tai alustavia neuvvotteluita sijotuspaikasta on käyty, mutta mithään lopullista ei vielä ole. Tai siis tietenki hän saapii olla joka puolela, mutta monestihan ihmisillä on kuitenki vauvale niinkö alusta asti jo jonkulainenkhaan oma soppi. No, me emmä ole vielä päättäny mikä se soppi on, joten hänen sänkynsä on nyt väliaikasesti sijotettu meän soittohuohneesseen. Sinnehän se istahti näppärästi äänentoistolaitheitten, sähkörumpujen ja kosketinsoittimien keskele! Siskon taiteilema Kiss-tauluki "God gave rock and roll to you"-teemala sattu sopivasti tuohon sängyn yläpuolele. (Vähän kyllä mietin, että siirtäsin sen uuele paikale rumpujen taakse, ja pinnasängyn yläpuolele tulis mummolta saamani suojelusenkelitaulut... Hmm..) Täytyy nyt miettiä, että miten tehhään, mutta onhan meilä aikaa, ko eihän se lapsi ymmärrä vielä monheen vuotheen vaatia ommaa huonetta! Ja jos hänet kasvattaa ihan alusta asti siihen, että hänen huohneen teema on "musiikki ja lapset". On se ehkä kuitenki kivempi ko esim. "pyykit ja lapset"...

Ruokapolitiikkaa

Myönnän. Häpeäkseni. Me olhaan laitettu tämän kesän aikana itte ruokaa noin viis kertaa. No, reissussahan me olhaan oltu paljon, mutta silti. Ja totta puhuen, meän kevät on ollu oikeastaan ihan samanlaista ruoanlaiton suhteen... Ei ole juuri kattilat ja padat käytössä kulunu tässä huushollissa! Eihän siinä toissalta mithään; on tuettu paikallisia ravintolayrittäjiä, ruokahävikkiä ei ole kotona syntyny, ja puolison (tai ystävien) kans on istuttu nokatusten ja vietetty laadukhaita ruokailuhetkiä. Tietenki rahanmeno on ihan eri luokkaa ko kotona kokatessa, mutta johonki ne rahat aina mennee.

Ja nyt me olema siis päättäny, että ulkona syömistä vähennethään rajusti ihan jo terveydellisistä syistäki. Mutta sitä ennen, ihan pari otantaa kesän (suht epäterhveellisistä) herkuista.

Tuossa alla kuvassa on annos nimelthään Poutine. Siis mie yritän nyt hillitä itteäni tätä kirjottaessa, koska mie olin ja olen niin järkyttävän innoissani siitä, että tällä viikola Oulussa koulutuksessa ollessani sain 12 vuojen tauon jälkheen maistaa tuota sanoinkuvaamattoman taihvaallista keksintöä!! Ihan Oulun ydinkeskustassa on (uudehko) pikkuruinen kanadalainen ravintola, Skwiiki Canadian Poutine Company, ja sieltä tätä saa. OOOH!!! Siis mie rakastuin tuohon annokseen ollessani Kanadassa vaihossa, enkä ole löytäny sitä mistään sen jälkheen. Sitte yhtäkkiä, ko lahjana taihvaasta, Ouhluun avathiin ravintola, jonka tärkein tehtävä on tehä maailman parasta Poutinea. Annos sisältää siis ranskalaisia, juustoa ja ruskeaa kastiketta. (Tervetuloa sydänkohtaus!) Niin yksinkertasta. Ja niin syntisen hyvvää, että ei voi välttyä ajatukselta, että sitä syödessä tekkee jotaki todella pahhaa ja luvatonta.

Rovaniemelä meän hampurilaispaikkasuosikiksi on muodostunu Cafe Santa Claus. Nykystenhän nuo kaikenlaiset erilaiset tuunatut hampparit vaikuttaa olevan muotia, enkä mie niistä ole koskaan ihan hulluna innostunu, mutta edes ajatus tuon edellä mainitun kahvilan hamppareista saa minun silmät kiiluhmaan ja hengityksen tihenehmään. Kyllä, niin hyviä ne on. Kaikki elementit dipeistä lähtien on tehty itte, joten maut on taatusti ainutlaatusia.

Rovaniemelä hyvä ja eritysesti miljööltänsä kokkeilemisen arvonen hampparipaikka on Kesärafla Sauna. Sielä on hienot puitheet ihan joen rannassa ja mukava istuskella melkeinpä säälä ko säälä. Ja hampurilaisetki oli hyvät, paitsi että kantsii muistuttaa tilatessa että paistavat hampurilaisen jauhelihapihvin kypsäksi...

Hyviä ravintoloita on maailma pullohlaan, ja uusia on kiva kokkeilla! Mutta kotona on myös kiva laittaa ruokaa. Piiiitkästä aikaa päästiin kunnola (mitä se sitte ikinä tarkottaakhaan...) kokkaihleen ko kututhiin ystäväpariskunta meile syöhmään (MEÄN UUELE LASITETULLE TERASSILLE!!) Tehin sitte ihan jälkiruoanki, ja selvästi liian pitkän tauon ruostuttamana paistoin mutakakkua pari minuuttia liikaa, jolloin reunat pääsi paistuhmaan läpi. Mutta eipä hättää! Levitin siihen sitte hätäpäissäni kostukheeksi sveitsiläistä Ovomaltine-suklaalevitettä, kermavaahtoa ja mansikoita pääle, jolloin kakusta tuli omasta mielestä ihan mielettömän hyvä!!! Niin hyvä, että ehin kuvan ottaa vasta tuosta viimisestä palasesta juuri ennen kun se tuhothiin. Vielä parempi se ois ko sitä ei paistas liikaa. Täytyy tehä tässä tuohreitten mansikoitten aikana vielä se täydellinen versio. 

Joo, hyvä hyvä! Tasapaino ulkona syömisen ja kotona kokkailun välile löytyy varmasti. Ja kivempihan se on, että se ulkona syöminenki tuntuu sitte oikeasti spesiaalilta, ko sitä tekkee harvemmin. Ja siis siitä ravintolan valittemisesta voi tulla tosi työlästä ( = ensimmäisen maailman ongelma), varsinki nälkäsenä ja väsyhneenä, ja monesti siinä ajassa ko pohithaan ja tuskastelhaan ravintolan valintaa ois pyöhräytetty kotihellan ääressä monenlaista ruokaa ko ois vain kehattu. Avainsanoja lienevät suunnitelmallisuus, viitseliäisyys ja kekseliäisyys.

Mutta kuten kaikki hyvät ja onnistunheet projektit, tämäki alkaa vasta maanantaista, joka on huomena! Ei siis sen suurempia kokkailuja tänhään. Huh! Jahka tässä saahaan aamiaiset nautittua ja muutamat kotihommat tehtyä, onki jo aika lähteä ystävien kans myöhäselle sunnuntailouhnaale kaupungille. Eläkööt ihana kesä, ihana loma ja kaikki ihanat ruoat!

Vaihtelua ja valmistautumista

Niin miten sitä nyt täytyy vauvan tulhoon valmistautua? Meilä on tehty roskakatos, lasitettu terassi ja ostettu robottiruohonleikkuri. Kaappeja tyhjennelhään, muutoksia sisustukseen ja järjestykseen tehjään ja suunnitelhaan. Tässähän vois kuvitella, että oltas valmistautumassa johonki isomphaanki elämänmuutokseen. Tai no, ehkä tämän isompaa (positiivista) elämänmuutosta ei olekhaan! Siis kun uus tulija on enemmän ko toivottu ja ootettu. Tämähän lienee sitte sitä kuulusaa pesänrakennusta, joka meän perheen tulevalla isälä ilmeni mm. sen robottiruohonleikkurin hommaamisena ja asentamisena monen vuen haaveilun ja YouTube-videoitten kattelun jälkheen.

Täytyy tähän kyllä ittele ihan muistiin kirjottaa, että tämä ootusaika on ollu aivan mahtavaa! Olhaan niin nautittu elämästä tänä kesänä ja tekemisiä on leimannu semmonen hyväntuulisuus ja onnellisuus. Emmähän me tietenkhään mitenkhään onnettomia ole ollu ennenkhään, mutta tässä on jotaki uutuuenviehätystä. Jotaki niin erilaista ko ennen... (Niin, onhan se tietekki erilaista ko vaimola on semmonen hillitön pallomainen uloke tuossa keskelä vartaloa! Onneksi vaihtelu virkistää!)

Vaihtelua elähmään on tuonu tosihaan myös meän talon uusi huone, eli lasitettu terassi, missä olhaan jo kahtena päivänä päästy nauttihmaan hithaat aamupalat. Onhan se eri, ko kiskasta lennosta ruisleivät naahmaan seisten keittiön työtason vieressä. No, tokihan tällä loma-ajalaki on vaikutusta asihaan. On aikaa kattaa aamupala lasitetulle terassille! On aikaa istuskella terassin uuessa riipputuolissa ja lueskella. On aikaa kattella ohikulkijoita. On aikaa olla.

Niin. Nyt on aikaa. Jatkuvasti jaksaa joku muistuttaa sopivissa väleissä, että "oottakaapa vain, kyllä se meno sitte muuttuu ko vauva tullee". No tietenki muuttuu! Voi muuttua ihan hulluna. Tai sitte ei. Sehän riippuu aivan taphauksesta. Jos hän sattuu olheen vaikka mahavaivanen ja päättää huutaa elämänsä ensimmäiset kuukauet (kuten äitinsä) niin ei siinä varhmaan ekana ole terassiaamiaisten kattaminen mielessä. Mutta jos hän taas on kova nukkuhmaan, niin voi olla että elämä lasiterassilla jatkuu yhtä harmonisena ko on alkanukki. Mistäpä tuon tietää? Sitteppä sen näkkee!

On erittäin vaikea sanoa myös miten me itte muututhaan kun tämä uusi ihminen meän perheesseen tullee. Ainaki me haluama uskoa, että me emmä niin älyttömästi muutu. Vaikka tiän, että tietenki varsinki alussa lapsi ja sen tarpheet määrää elämää, en haluais tulla semmoseksi, joka ei ennää näe ja ymmärrä muuta elämää ko sitä lapsiperhe-elämää. Voin tunnustaa, että se itse lapsiperheen arki ei minua ajatuksena ihan hirveästi ainaskaan vielä tässä vaiheessa kiehdo. Tai siis mie jotenki vähän ehkä jopa pelkään sitä... Mutta luotan myös, että siihen kasvaa. (Eipä sillä, että tässä paljon vaihtoehtoja oiskaan!)

Ja me itte saahaan onneksi päättää minkälaista se meän elämä on! Aivan kuten tähänki asti. Tietenki tullee asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mutta itte voi vaikuttaa siihen miten ne ottaa vastaan. Ihan niinkö ennenki. Ihan niinkö elämässä ilman lapsia ja niitten kans. Niin että ei minun kannatte tästä nyt liian isoa numeroa tehä!

Helpotusta lapsiperhe-elämäahistukseen on tuonu se, että kun ihmisten kans olen jutellu, olen oikeasti tajunnu sen, että PERHEET ON ERILAISIA! Jee!! Esim. erilaisista "vauvavarusteista" kyseltäessä, erot perheitten välilä on valtavia. Mikä on toisile ehoton edellytys kaikele, on toisile täys turhake. Ihanaa! Neuvoja ja "absoluuttisia totuuksia" satelee oikealta ja vasemmalta kun niitä pyytää, mutta hyvin paljon myös pyytämättä. Onneksi monet on kehottanu myös olehmaan kuuntelematta näitä neuvoja liikaa, ja löytähmään omale perheele sopivat tavat toimia.

Yks mikä vaikuttaa kuitenki lähes kaikila olevan välttämätön hankinta vauvale on vaunut. Ja sehän oliki kuulkaa aivan uusi aluevaltaus meile!! Yllättävän nopeasti saathiin päätös aikaseksi, ja jopathiin kuvan vaunusetti Ruottin puolelta pari viikkoa sitte. Eilen vihdoin saathiin avattua pahvilaatikot ja koottua kaikki osat, ja harjoteltua kaikkia erilaisia toimintoja mitä niissä on. Jännittävvää!

Kyllä tästä hyvä tullee! Hyvä on vauvala nukkua nuissa vaunuissa lasitetulla terassilla tuntitolkula, ko ei ees lähes äänettömän robottiruohonleikkurin meteli häiritte, (joskaan se nyt ei muutenkhaan ylheensä syys-loka-marraskuussa häiritte...) Vieressä seesteinen, levännyt ja hehkuva äiti hörppii kahvia ja syö isoa kanelipullaa lukien kirjaa riipputuolissa. Heihlauttaapa siitä lasin läpi kättä iloselle jäteautonkuljettajallekki, joka kätevästi tyhjentää meän säiliön ja laittaa sen takasi komeana kohoahvaan roskakatokseen. Niin, semmosta se lapsiperhe-elämä meilä tullee olehmaan, eikö vain?

Kevyttä lakkoa pukkaa

Kuten jo ounastelinki, alkohan ne herkut taas maistua entisseen malhiin. Kertakaikkihaan. Todethiin neuvolassa yhteistuumin, että paino on nyt lähteny noussuun kunnola. Tietystihän se on tässä tilassa ihan luonnollistaki, mutta kuultuhaan minun viimisen kuukauen herkutteluhistorian neuvolatätiltä ei juuri kehuja herunu. Vähän ehkä vielä kaunistelinki tottuutta, ja siltikki minun herkuttelu oli menny liiallisuuksiin... Onneksi neuvolassa ei tehä laukkutarkastuksia! Siinä oisin nimittäin narahtanu ihan kunnola, sillä tuolin selässä olevassa laukussa poltteli vastatehyltä kauppareissulta hamstraamani aartheet... Vaikka tokihan ne herkut oli pääasiassa meän viehraile, jotka oli tullu pääkaupunkiseuvulta asti!

Olin kyllä ittekki pettyny. Jotenki mie olin tuudittautunu siihen, että kuukauen aikana syömäni herkut olin kuluttanu piiiiiiiiiiitkilä monien tuntien kävely- ja patikkalenkeiläni monheen kerthaan, mutta puntarilla totuus räiväs kasvoile ko märkä rätti. Joko minun syömiset oli menny aivan överiksi, tai sitte minun kävelyt oli niin hithaita ja tehottomia, että ne ei paljon kalorioita kuluttanu. Ehkä nämä tekijät yhessä selittää lopputuleman.

No mutta, kuten neuvolassaki sanothiin, painosta ei saa stressata, sillä ei todellakhaan olla missään huolestuttavissa lukemissa. Mutta ehkä tässä oli enemmän huolena se mahoton valkosen sokerin määrä mitä tuo viaton lapsiriepu tässä äitinsä siivelä joutuu vastaanottahmaan. Kyllähän mie ne sokerin haitat tiän, joten päätin nyt alottaa kunnon säännöstelyn.

Mutta ennen sitä muistelen vielä hetken kaihola viimisen kuukauen aikana nauttimiani suosikkiherkkuja. Ja puhun nyt kaupasta ittele kotia ostetuista herkuista, jotka nimenomhaan on se ongelma. Synti nro 1 on Aino-jäätelö. Ja vähän muutki jäätelöt, mutta Aino erityisesti. Voi hyvänen aika! Olen ostellu vuorotellen suolasta kinuskia, maitosuklaata, valkosuklaata ja minttusuklaata. Aijjaij!

Toisela sijala syntilistala on Maraboun Daim Bites - pussi, joita on alkanu saaha Suomesta vasta toukokuussa. Aikasemmin olen kantanu niitä kaksin käsin Ruottista ja ulkomaanreissujen yhteyessä lentokentiltä. Ne on minun EHOTTOMIA suosikkeja! Ostakaa ja maistakaa, hyvät ihmiset, ettei ne vain lopeta myymästä niitä! Voin kertoa, että kesäkuussa olen ainaki tässä asiassa kantanu korteni kekhoon.

No kolmantena syntinä voisin mainita irtokarkit, ja eritysesti hedelmäkarkit. Ja hedelmäkarkeistahan minun suosikkipussi on Tutti Frutti Passion, ja siitä eritysesti ne vihreät, joita en missään nimessä suostu antahmaan kellekhään, vaan syön ne itte. Nooh, kappas vaan! Tänä kesänä onki sitte tullu markkinoile tämmönen Tutti Frutti Just Green - pussi, jossa on kahesta hedelmäkarkkipussista VAIN NIITÄ VIHREITÄ!! Just minun suosikkeja!! Ja voi että mie olen nuitaki pussukoita tuhonnu monta. Yksin. Mutta ne onki ihan säälittävän pieniä; naurettavat 80g. Suupalan verran.

Mutta nyt alko sitte lakko! Ei ihan totaalilakko, mutta semmonen lakko, että kotia ei saa ostella herkkuja. Eikä haittaa tiättäkö yhtään! Tiän, että se on tässä se ongelman ydin. Joku viisas on joskus sanonu, että "kylässä ei kukhaan liho", ja se on niin totta. Sen verta mitä kahvipöyässä kylästellessä syöpii, ei kaaja mithään. Ja jos kaupungilla kulkeissansa jätskipallon ostaa, ei sekhään ole paha. Saatikka sitte ravintolaruokailujen yhteyessä jälkkärin syöminen. Mies kyllä varotteli - vaimonsa tuntien - ilmeisten porssaanreikien hyväksikäyttämisestä tässä minun kevennetyssä lakossa. Saattaa kuulemma nimittäin olla, että jäätelöannokseksi valikoituu aina semmonen neljäle hengele tarkotettu (kuten kuvassa)... Mutta siis joka on kuitenki ihan selvästi YKSI ANNOS, vaikka semmosen suostuinki miehen kans Hard Rock Cafessa jossaki kesän huumassa jakahmaan...

Lomaidylliä säröihneen päivihneen

Voi mikä ihana loma, elinvoimanen olo ja toimiva herkkusuu!!

Mikäs sen parempaa ko kuljeskella kesäsenä päivänä kaupungilla ja pysähtyä aina välilä kattehleen ihmisvilinää?!? Juuri tätä harrastin mm. tässä yhtenä päivänä Helsingissä. Kävin ostamassa litran (ruottalaisia) mansikoita ja asetuin Senaatintorile istuksihmaan ja kattohmaan ympärillä pyöriviä turisteja.  Rintamasuunta aurinkhoon ja makosat mansikat suuta kohti. Aijjettä! "Tämä ois muka aikunen nainen joka istus muka Helsingissä Senaatintorila aurinkolasit päässä ja lähtis sitte muka vähän kattohmaan mitä kaupoista löytys ja menis sitte muka jonnekki ihahnaan paikhaan louhnaale kivasti."

Kyllä. Just näin. Paitsi että ensimmäisiä mansikoita siinä coolisti syödessäni, pirskautin vitivalkoselle paijjaleni keskele mahhaa ison punasen mansikkatahran. Ja kyllähän te tiättä mitä tapahtuu ko yrittää sitä sillai varovasti mansikoitten tahrimilla sormila puhistaa... Huoh. Ei se ainaskaan pienentyny, saatikka haalistunu. Mietin siinä hetken, että kävelenkö kauphaan ostahmaan uutta paitaa, mutta päätin kokkeilla Stockmannin naistenhuohneen käsisaippuaa. Aattelin, että jos ko. tavaratalossa ois niinkö laatukamaa. Ja olihan sielä!! Aikani sielä tiskattuani valkonen paita oli taas valkonen!! Toki piti jonku aikaa ulos mennessäni hävetä, ko koko paijjan etumus oli ihan märkä, mutta onneksi kesä ja merituuli kuivasi aika nopeasti! (Vaikka muuten en tykkääkhään käsienkuivaajista vessoissa, myönnän, että tämmösiä tilantheita silmälä pitäen ne ois aika käteviä. Ja siis nimenomhaan semmoset alaspäin puhaltavat. Muunlaiset ois rohki haasteellisia...)

Kun on ittelä hyvä fiilis, mikhään ei voi pilata lomapäivää! Vaikka todellaki joskus koetelhaan, kuten kävi tässä yhtenä toisenaki päivänä, niinikhään Helsingissä. Päätin, että huolela valitten jostaki kahvilasta parhaimman näkösen leivoksen tai pullan ja asetun alas oikein nautinnolla syöhmään sitä. Kiertelin ties kuinka monta kahvilaa, ja tietenki kaikissa vitriineissä olevat herkut oli toinen toistaan houkuttelevamman näkösiä. Käytin tähän valintaprosessiin toelaki aikaa, ja kävin muutamassa kahvilassa jopa kahesti. (Kun kerranki oli aikaa, ja olin yksin, ja sain vatvoa rauhassa!) Tehtävä alko lopulta tuntua mahottomalta, joten päätin sitte ottaa suht varman pääle, ja valittin Espresso Housen mutakakun. Istuin teen ja kakun kans alas, ja olin valmis alothaan nautintoni. Ja voi BLÄÄH!!!! Olipa kyllä ihan järkyttävä pettymys!!! Kakussa ei ollu voita eikä suklaata, ja se oli vain kalpea aavistus semmosesta kunnon aineksista tehystä mutakakusta. Melkein äähneen rääkäsin eka suupalan jälkheen, ja joka ois tajunnu kattoa ois ilhmeestä varmasti nähny että minun valinta oli täysin väärä.

Siinä hetken mietin miten mikä ois seuraava liikku. Jätänkö syömättä ja haenko jotaki muuta? Syönkö ostokseni pettymyksestä huolimatta ja haen sitte jotaki muuta? Vai hyväksynkö vain virhearvioni, ja syön kakun ja jatkan elämää? Päädyin viimisseen vaihtoehtoon, ko olin kuitenki maksanu tuosta säälittävästä kakkupalasesta yli neljä euroa ja ajattelin, että olkhoon tämä opetus mulle siitä, että kysyn aina ennen ostopäätöstä, mistä aineksista mutakakku on tehty. Päätin siis niellä pettymykseni, ja nauttia kahvilan viihtysästä miljööstä. Ja luomu-Earl Greystä. (Joka seki maistu kyllä ihan joltaki kaapissa vuosia sitte vanhaksi menheeltä halpisteeltä, vaikka makso yli 3 euroa...)

Nooh, kuten sanottu; näistä ihminen oppii! Ja onhan niitä onnistumisia kuitenki myös, kuten herrrkullisia notkuvia brunssipöytiä, louhnaita ja muita pikkunälän torjujia. Ja vaikka yksin tykkäänki källäillä, kyllä se ruokaki aina maistuu piirun verran paremmalta hyvässä seurassa, eivätkä takaiskut tunnu niin lamaannuttavilta ko ne saa siinä heti pöytäseuruheele purkaa. 

Muutoksia

Nyt on kuulkaa jo useammala ultraäänitutkimuksela todettu, että minun maha on kasvanu kevhään aikana ihan muusta syystä ko jäätelön ja pullan syömisestä. Kyllä, ystäväiseni. Jos Luoja suo, meän perheessä on syksylä yksi lissää! Jee! Mahtavaa! Hän on todella tervetullu ja me olema aivan mahottoman onnellisia tästä!

Tähän mennessä tämän raskauen aikana on tapahtunu jo monta ihmeellistä asiaa, mutta yks oudoimmista jutuista oli se, ko herkut ei maistunu parhiin kuukautheen ollenkhaan! Tuntu, että oma identiteetti oli hetken aikaa aivan hukassa, ko oli niin paha olo, että kesken parhaimman laskiaispullavertailukauen piti todeta, että "mie en kertakaikkihaan saata ees kuvitella syöväni ennää yhtään laskiaispullaa!" Kaikki makea ällötti. Hyi.

Tai no, sitte se alko onneksi lientyhmään hiljahleen, ja ällötys muuttu vain semmoseksi tilaksi, että ei vain haluttanu makeaa. Kyllä mie kuulkaa mietin, että on se luonto nerokas! Aatelkaa, että sitä pientä elämänalkua tuolalaila suojelthiin, ettei se raukka saanu tärkeimmässä kehitysvaiheessa heti hirveää sokerimyrkytystä! Mistä sen tietää mitkä seuraukset sillä ois just tälle yksilölle ollu? Varhmaan aika vakavat, ko tuomonen täysstoppi kantajalle langetethiin herkkujen suhteen. 

Toinen hyvä puoli siinä parin kuukauen herkuttomuuessa on ollu se, että painoa ei ole - vastoin omia ennakko-ootuksiani - tullu ollenkhaan liikaa. Mutta mutta... Nytpä on taas jo useamman viikon herkut maistunu.. Aijjaij! Uutuusjäätelöitä on uponnu jo monenlaisia, ja vanhojen suosikkienki makuja on täytyny vähän kertailla ja virkistää muistia. Että kaukana ei olla normitilasta tämän herkkuhimon suhteen! Just mietin, että jospa tässä nyt lakkoilis jonku aikaa, ettei neuvolatäti ala läksythään painonnoususta ja muusta!

No sitte vielä tuosta mahasta... Olen kyllä ymmärtäny, että raskaana olevalla naisela ylheensä maha kasvaa, mutta on se vain kyllä jännää, ko se sitte omale kohale sattuu. Olin jotenki yllättyny ko yhtäkkiä yhen työpäivän päätheeksi takki ei mennykhään ko väkivalloin kiini, ja piti sitte lenkkeillä töistä kotia semmosessa vakuumissa. (Toissaalta se tuki mukavasti mahhaa ja selkää. Oli niinkö ryhdikäs olo!) Ikävästi housujen resoriki paino. Ja tietenkhään se takkikhaan ei aivan ollu sen näkönen, että ois niinkö tarkotettu minun pääle ko taskut tursotti ko ne ei mahtunu kiini, ja muutenki oli niinkö kunkaki pinkeä.

En ollu jotenki aatellu, että ulkoiluvaatheet mennee niin nopsaan pieneksi. Mutta eihän ne goretexit jousta! Ja voin kertoa, että piti varsinainen ristiretki tehä netissä ennekö löyty äitiysulkoiluhousut! (Tai siis lopulta pikkusisko löysi ne, ko mie olin jo heittäny konheen seihnään ja lopettanu etsinnät.) Ihan käsittämätöntä, että tässä maailmassa, missä tuntuu, että saa kaikkea mitä vain uskaltaa toivoa, niin raskaana olevalle ei ulkoiluhousuja! (Siinäpä jollekki liikeidea!) Onhan niitä vaikka mitä olo- ja jumppahousuja, mutta entäs ko mie haluan lähteä satheesseen tai myrskyyn lenkile?  Niin, mitäs sitte? Saeviitassa ja kahluusaaphaissa vissiin häätys lähteä.

No, en mie oikeasti valita! Just on alkamassa raskausviikko 24, ja olo on vallan mainio! Muutoksia on ollu monenlaisia, mutta suurin lienee vielä eessä. Sitä ootellessa voihaan nauttia elämästä, syä tuohreita mansikoita ja jua (alkoholitonta) kuoharia! Elämä on nyt!

Valikoivaa aikuistumista

Tiättäkö ko ihmisellä kehittyy tai muuttuu iän ja kokemuksen myötä makuaisti? Siis ko niinkö oppii syöhmään iän myötä erilaisia ruokia ja juohmaan erilaisia juomia? Jo joskus yläasteikäsenä muistan sanohneeni, että "sitte mie olen aikunen ko opin syöhmään oliiveja". Sillä mittarilla aikuistuminen tapahtu tuossa joskus 2005-2006. Muita aikustumisseen liittyviä artikkeleita mulla on ollu parsa, sushi, juustot ja kuohuviini (jotka siis kaikki maistuu erittäin hyvin nykysten mulle). Korianterin ja sellerin olen poistanu nuista aikusuuen vaatimuksista. Ne ei maistu vaikka kuinka opettelen. Ja nyt en ennää halua opetella. Elämä on liian lyhyt!

Mutta siis todellaki, makuaisti on vuosien varrela aikuistunu. (Tai siis kehittyny. Tai muuttunu.) Viini on ruoan ohela esimerkki muuttuhneesta makuaistista. Olen punaviinin ystävä, ja maku sen suhteen on muuttunu tosi rajusti! Ne punaviinit joila vuosia sitte alottelin tätä oman elämäni viiniasiantuntijuutta maistuu ihan marjamehuile nykysten, ja jätän viinilasin mieluummin juomatta ko juon huonoa viiniä. Tai siis semmosta viiniä, joka ei maistu minun mielestä hyväle. 

Viimisten parin vuen aikana olen keskittyny myös erilaisten kahvien maistehluun. Lukioaikana vielä oli ihan sama mitä tummanruskean väristä kuravettä joi, mutta hiljahleen senki suhteen olen muuttunu krantummaksi. Mutta en silti hifistelijäksi! Huomasin olevani ihan liekeissä Helsingin kahvifestareila pari viikkoa sitte, missä sai maistella yllin kyllin erilaisia ja eri tavoin valmistettuja pienpaahtimoitten kahveja. (Sielä jos missä tuli todistetuksi, että olen todellaki vielä erittäin kaukana kahvihifistelijästä! Huh huh! Se oli hardcorea!) Rakas aviomieheni on kans kahvin ystävä, mutta on myöntäny, että hänheen ei kannata tuhlata niitä hintavampia pienpaahtimoitten kahveja joita mie ostelen, vaan hän juo mielehlään ihan perus Presidenttiä. (Kuvaavaa on, että hänen mielestä sielä kahvifestareila yks parhaista makuelämyksistä oli Lottien ständilä tarjoiltu korvike...) Meilä siis keitehlään joka aamu kahet kahvit. Minun ja hänen. Ja se on ihan ok! Toki juon niitä ns. normikahvejaki, mutta jos ja kun saan päättää, niin...

Tajusin just nyt viikonloppuna, että on kuitenki yks alue, jossa minun makuaisti ei ole aikuistunu: jälkiruoat. Tilathiin Luulajassa ystävien kans yhessä ravintolassa jumalaisen herrrrkullisen ruoan pääle jälkiruoka, jonka nimi oli "Choklad" ja kuvaus meni näin: "Mörk chokladcrème med bakad mjölkchoklad, brownie, passionsfruktssorbet, tapioka och maräng". No kyllä, jo tilatessa siis tiesin, että jälkkärissä tullee olehmaan mm. sorbettia, joka on minun mielestä suklaajälkkärissä suuri vääryys, mutta ajattelin, että siinä ois kuitenki se suklaa pääosassa jo nimensäkki perusteela. Mutta kattokaa miten kävi: 

Tuo valkonen koko jälkiruokaa hallitseva mölliskä on sitä passionhedelmäsorbettia. Ja kirpeää semmosta! ÄÄÄH! Ja nuita pikkuriikkisiä browniespaloja oli kolme. Siis KOLME!!! Mitä pihistelyä! Ja mikä tuo tapiokaki tuossa on olevihnaan? Yh! Eikä tuota sorbettia voinu ees sysätä sivhuun ko se oli niin löllöä, että se levis koko jälkkärin pääle. Huijja ko nousee vieläki verenpaine! 

Varhmaan suurin osa aikusista ihmisistä tykkäis tästä jälkiruoasta, (kuten myös ystäväni Melina teki) mutta mie olen edehleen tasan sammaa mieltä ko olen ollu lapsesta asti: suklaiset ja kermaset jälkkärit on parhaita, eikä niihin sotketa mithään hedelmiä tai marjoja, ja niitten pittää olla tarpheeksi isoja. Suklaajälkkäreihin on turha yrittää ettiä mithään erikoisia ja uuenlaisia makuyhistelmiä. Suklaata voi maustaa suklaala, kermala, kinuskilla ja vaniljajäätelöllä. Aivan korkeinthaan tuohreita mansikoita tai isoja mustikoita siihen pääle niin, että ne saa helposti syötyä siitä erikseen pois. 

Niin että aikustumista jäkkäreitten - saatikka muitten makkeitten herkkujen suhteen - ei ole minun kohala tapahtunu. Miksiköhän? En kyllä yhtään ossaa spekuloijja vastausta. Ehkä se on tuola jossaki DNA:ssa se jälkkärimaku. Kuten myös se, että SORBETIT ON PE****STÄ, ENKÄ VARMANA IKINÄ ALA TYKKÄÄHMÄÄN NIISTÄ!

Latukahvilaherkut

Nyt meni laskiainen ja laskiaispullavertailut minun osalta täysin mönkhään! En ois ikinä uskonu että näin voipii käyä! Siis että mie - laskiaispullien palvoja ja megakuluttaja - en vois kauen päätheeksi todeta syöhneeni niin paljon laskaispullia ko olen kerenny. Mutta nyt tässä on käyny huonosti. Syyn kerron sitten myöhemmin sopivassa välissä. (Huomaattehan varsin epätoivosen yrityksen koukuttaa lukijaa?)

Mutta nyt mulla on asiaa latukahviloista. Tai erämaakahviloista. Tai metsäkahviloista. Millä nimelä niitä nyt haluaakhaan kuttua. Voisin ehkä niputtaa myös semmoset pienet rinnekahvilat tähän. (Ei siis mithään isoja rinneravintoloita.) Lähtökohtasestihan ne on ihan parhaita!! Niissä on aina aivan omanlaisensa tunnelma! Ja kun näihin kahviloihin tulhaan ylheensä hiihtäen tai moottorikelkkaillen, kaikki maistuu aina paremmalta ko takana on urheilu- ja/tai ulkoilurupeama. Latukahvila on se keidas, missä oottaa palkinto puolimatkaan pääsystä. Sielä istuthaan hyväntuulisina posket punasina ja olhaan tyytyväisiä itheensä samala ko huihviin vetastaan nopeat (ihanat) hiilarit että jaksethaan taas jatkaa retkeä. Ja mikä parasta, jos on tullu paikale kaloreita polttaen, saat vettää ihan mitä vain!

Niin, ihan mitä vain. Mutta minun mielestä latukahvilassa on tietyt jutut mitä sielä pittää olla  myynnissä. Tietenki kahvi, tee ja kaakao on itsestäänselvyyksiä, ja niitä löytyyki poikkeuksetta joka paikasta. Mutta sitte yks, mikä ois kyllä ehoton, on lätyt. Tai ees vohvelit. Ja ei mithään aamula valhmiiksi paistettuja kylmiä lättyjä vaan siinä paikan päälä just paistettuja. Ja siihen kermavaahtoa ja hilloa. Maksasin tosi monta euroa semmosesta ihan mielelläni!

No okei, joka paikassa ei ole mahollista paistaa lättyjä. Tai sitte iltapuolen kulkijoile ei riitä ennää taikinaa, mikä on kyllä ehkä kaikista pahinta mitä latukahvilassa voi tapahtua! Hinnastossa lukkee "muurinpohjalätty 3€", ja sitte kuulet, että sitä ei ennää sinä päivän saakhaan!! Huijja mikä kohtalo! Aivan mennee kylmät värheet, ja silhmiin nousee vesikalkamat!

Jos nyt siis tilanne on se, että sitä lättyä ei saa, niin tarjola täytyy olla hyviä korvaavia tuotheita. Kuten esim. isoja, tuohreita ja kosteita kanelipullia. Ei mithään marjapullia tai toscapullia, vaan ihan rehellisiä kanelipullia. Eikä myöskään mithään "yön yli nukkuhneita", vaan samana aamuna uunista tulheita. Tai voi ne yön yli nukkuhneet olla halvemmalla jossaki erilänsä siinä tiskilä, niin saavat visummat retkeilijät ottaa siitä, jos ei kanelipullan tuohreus ole sydämen asia. Kanelipullale vaihtoehtona voi olla tuohreita munkkeja. Mie en itte niistä niin välitä, mutta tiän, että monile se munkki latukahvilassa on jotenki perinne. En kyllä yhtään tajua miksi, mutta menkhööt! Kunhan löytyy sitä kanelipullaaki.

Aina joskus sattuu vastaan latukahviloita, joissa on ihan hulluna leivostarjontaa, mikä on tietysti ihan ok. Vaikkaki tarpheetonta, ko lätyilä, kanelipullila ja munkeilaki pärjäis... Mutta siis jos nyt haluaa sitä tarjontaa laajentaa, niin edellä mainittujen lisäksi mokkapalat on hyvä vaihtoehto. Niissä vain täytyy olla tarkkana, ettei piä asiakasta pilkkanansa liian ohuella kuorrutuskerroksella. Latukahvilan asiakas on nähny enemmän tai vähemmän vaivaa sinne tullessansa, joten mokkapalan kuorrutusta häätyy olla rohki paksu kerros! Asiakas kyllä hoksaa, jos on yritetty säästää väärässä paikassa.

Sitte ko latukahvilassa on nautittu haluamansa tuotheet, monet ostaa matkaan vielä evästäki. Mulla on ihan pari mielipidettä mitä sielä kannattaa olla. Suklaapatukathan on tosi hyvä ja helppo juttu. Paras vaihtoehto on Twix, koska siitä voi syä toisen puoliskon heti latukahvilan pihassa, ja toisen sitte vähän ajan päästä. Toinen hyvä on Kismet, ko siitä saapii sopivia (isontuntusia) palasia. Monet tykkää myös Pätkiksistä ko ne on sopivan kokosia. Jos pätkislinjale lähtee, niin sitte ehottomasti niitä isompia Pätkiksiä. (Jotka kyllä minun mielestä on edehleen liian pieniä...) Suklaalevyt on latukahviloissa aika turhia. Kuka ostaa latukahvilasta kokohnaisen suklaalevyn?? Se itsepetos on huomaamattomampi ko ostelee niitä pieniä patukoita.

Suolasta jos on myynnissä, niin kermanen lohikeittohan ois maailman parasta! Mutta monessa latukahvilassa tähän ei ole mahollisuutta, joten sitte ehottomasti ruisleipää. Ja meetvurstila. Ei mithään vaaleita sämpylöitä kevytjuustola. Sitte semmoset pienet sipsipussit on käteviä. Ne ei kyllä ole mithään maailman perintheisimpiä, mutta eihän tässä nyt sentäs mitenkhään kaavoihin kangistunheita tai muutosvastarintasia olla!

Nooh, helppohan sitä on täälä asiakaspuolela kranttu olla. Jonku verran on itteläki tuosta kahvilayrittäjyyestä kokemusta. Meilähän oli siis joskus vuona 1990 tienvarsikahvila minun pikkusiskon kans meän kotitalon eessä. Meilä oli myynnissä vihreitä kuulia (á 2 markkaa) ja kylmää mehua. Ei ollu kovin kannustavia naapureitten kommentit ko pitivät meän tarjontaa laihana. Tiän siis kuinka rankkaa se voi olla! Tsemppiä siis kaikile latukahvilayrittäjille määrätietosten asiakhaitten kans!

Elämäni pullat

Niitä alkaa jo olla kahviloissa. Sielä täälä. Niitä minun elämän suurimpia herkkuja. Niitä ainaki Suomessa ja Ruottissa supersuosittuja kausipullia. Niitä, joissa kolmen (tai joskus neljän) liitto muuttuu pyhäksi; pulla, mantelimassa (ja/tai hillo) ja kermavaahto. Kiitos Luojani, laskiaispullat ovat saapuhneet! Siihen Runebergin torttujen viehreen. Tutule paikale. Hallelujah!

Viime viikola töissä erhäänä päivänä käythiin kollegan kans kiertelemässä urakalla Rovaniemen kahviloita gluteenittoman kokkouspiirakan perässä, ja oli toelaki ilo huomata, että toinen toistaan herkullisemman näköset laskiaispullat kosiskeli sieltä vitriineistä potentiaalisia syöjiänsä. Mie niile iskin silmää, ja lupasin hiljaa mielessäni palata asihaan. Mitkään lakothan ei siis minun elämässä koske laskiaispullia, kuten tämän persorievun elämää tarkemmin seurahneet ehkä muistaaki. No enivei, viimisestä kahvilasta mukhaan tarttu gluteeniton laskiaispulla Amaretto-mantelimassala. Kyllä! Luit oikein. Amaretto-mantelimassa. Oli sen verran mielenkiintonen taphaus kaikin puolin, että päätin aivan tietheen nimissä napata yhen ittele iltapäiväkahvile. (Tässäpä hänestä teile myös kuva.)

Kuten tietysti arvata saatto, tämmösenä umpirehellisen vehnäpullan ystävänä, gluteeniton versio pullasta ei hivelly makuhermoja yhtä hellästi ko se mihin oli tottunu. Mutta täytyy sanoa, että oli ehottomasti parempi ko ootin! Kyllä tuomosta hätätaphauksessa syöpii. Aivan helposti. Kerma oli kummallista. En tiä oliko jotaki soijjakermaa, mutta alas se vain humpsahti seki. No entä sitte tämä liköörillä höystetty mantelimassa? Oli kuulkaa aivan ok, mutta ennakkoaavistusten mukasesti, taijjan pysytellä ihan perusmassoissa seuraavilla kerroila. Yhtään en kummiskaan tätä testiä kadu, sillä nyt tuntuu erityisen hyvältä taas palata sille samale vanhale ja perintheisele laskiaispullalinjale. Tämän vuojen täydellisen laskiaispullan etsintähän on vasta aluilansa! (Viime vuojen vertailusta voit halutessasti lukea täältä.)

Laskiaispullien ohela tähän viikhoon on mahtunu yllättäen myös toinen elämäni suurimmista pullakategorian herkuista, nimittäin suuri ja mahtava MÄHMÄMUNKKI (josta voit tarkemmin lukea täältä)! Vietin nyt viikonlopun vanhempieni luona Kyyjärvelä, ja ohjelmassa oli mm. Tuurin reissu. Sieltä, Keskisen kyläkaupan kahvilasta, ylheensä saapi näitä ihania munkkeja. Pohjosessa en ole samanlaisia nähny missään. Mie olen viimeksi syöny niitä kesäkuussa 2014, joten voin kertoa, että kieli lipo huulia raivokhaasti jo kyläkaupan tullessa näköpiihriin. Suurin piirthein liikkuvasta autosta syöksyin sinne kahvihlaan, ja sydän jännityksestä pamppailen etin katseelani niitä kauan sitte viimeksi tavattuja herkkuja. 

Ja riemu oli suuri ko ne näin! Niinhän met sitte ostima äitin kans ittelemmä kahvin seuraksi yhet, ja kotipakethiin loput. Ois kyllä ehkä ensin pitäny kuitenki maistaa ne yhet. Eivät ollu näet tuohreita. Ja tiättäkö mitä? En ois ikinä uskonu, että taloudellinen taantuma heijastuis mähmämunkkeihinki! Oli nimittäin niin paljon vähemmän mähmää sielä munkkien sisälä, että ihan meinasin mennä tiskile valittahmaan. (Alla kuva näistä lama-ajan mähmämunkeista.) 

En jääny tilantheessa kuitenkhaan neuvottomaksi, vaan tuunasin kotia päästyäni munkit niin, että siirsin mähmät aina munkin toisele laijjale, ja leikkasin sen kahtia, jolloin se mähmäpuoli muistutti enemmän semmosta vanhaa kunnon nousukausimähmämunkkia. Kuivat munkinkappahleet heitin biojätheesseen. Ovat kuitenki niinkö aivan turhia kaloreita. 

Nyt mie istun OnniBussissa matkala Helsinkhiin, ja nautin juuri evhääksi viimisen mähmämunkin(puolikhaan), ja kyllä oli herkkua, vaikkaki itte munkkiosa oli ehtiny varsin kuivaksi. Äiti oli vähän huolessa näistä minun bussimatkaevhäistä, ja osalthaan ehkäpä siksi pakkasi mulle matkaan mahottomat kasat kuorittuja ja pilkottuja porkkanoita, appelsiinejä ja omenoita. Voi sitä äitiä! Se kyllä tietää mitä tarvithaan mitätöihmään mähmämunkeista tulheet kalorit. Varmistan vielä plus-miinus-nolla-tilanhteen silmäilemällä matkalukemisiksi otetusta sporttilehestä Jutan uuen vuen treenivinkit. Niin että miten niin ei muka vois nauttia elämänsä pullista ilman huonoa omaatuntoa? 

Heikkoutta hyppärillä

Kyllä! Se on taas alkanu! Uusi elämä! Jess! Kuten monesti todettu, lukukauen alut syksysin ja kevhäisin, sekä kaikki maanantait on aina niin toivoa täynä. Koskaan muulloin ei tule uskottua itheensä niin paljon, eikä koskaan muulloin ole niin hyvä alottaa uutta parempaa elämää. Ja ajatelkaa mitkä mahikset on just tänhään: on sekä lukukauen alku että maanantai!! WAU!!

Yllättävää kyllä, tämän vuojen alussa en ole tehny mithään hurjia luppauksia, enkä ole alottanu mithään lakkoja. Olen vain päättäny hyvin ympäripyöreästi, että tehen elämästäni hyvää ja onnellista mm. vähentämällä edehleen vapaa-ajan velvollisuuksia, kuluttamalla mahdollisimman tietosesti, urheilemalla, syömällä hyvin (kyllä, tämän voi ehottomasti tulkita ainaki kahella tavalla!) ja olemalla ittele ja muile armollinen. Näistä edellä mainituista erityisesti urheilu on lähteny vuojen ekana viikkona ihan järkyttävän hyvin käynthiin. (Juoksulenkkejä kerty vuojen ensimmäisten seittämän päivän aikana peräti kuus. Niin että in your face!)

Tämän huimaavan urheilumeiningin oli ehottomasti tarkotus jatkua tänä lukukauenalotusmaanantainaki (yhdyssanako?). Kuten aina joskus sattuu opettajalla, tänhään mulla oli hyppäri lukujärjestyksessä. Tai itse asiassa peräti kaks peräkkäistä. Aina haaveilen käyttäväni hyppäreitä edes silloin tällöin salila käymisseen tai juoksulenkin tekemisseen, mutta myönnettävä on, että sormissa laskee ne kerrat ko olen niin tehny tämän 6,5 vuen lehtorin urani aikana. Aina ne työt vie mennessänsä. (Tai terapeuttiset kahvihetket kollegojen kans.)

Mutta tänhään aamula aattelin, että nyt on se päivä, ko käyn hyppärillä salila. Kertakaikkihaan. Olo ja itsevarmuus oli aamula vielä ko huippu-urheilijalla. Huomasin kuitenki jo töihin ajaessani, että salikassi jäi kotia. No mutta, eipä hättää! Miehän päätin hakea sen ennen sinne salile menoa. No problem!

Lopputulos oli kuitenki se, että en päässy heti lähtehmään, joten minut valtasi lopulta kiire. Ajoin kotia vauhila hakehmaan sitä salikassia. Väsyttiki vähän. Kuten jo autosta noustessani ounastelin, kävelin kotona suohraan pakastimelle, otin sieltä jätskipaketin, ja söin kulhollisen jätskiä, jonka jälkheen ajoin takasi töihin. Ei ehkä niin kovin huippu-urheilijamaista toimintaa...

Niin, moni varhmaan kuvittellee, että otin sen salikassin kotoa, ja menin salile sitte töitten jälkheen. Mutta ei veikkosten! Kassi jäi edehleen kotia, ja mie kävelin töitten jälkheen Makuuhniin ja vuokrasin Tarzan-elokuvan ja ostin vähän irkkareita kotimatkale. Miksi? No koska TÄMÄ PÄIVÄ OLI JO JOKA TAPHAUKSESSA MENETETTY! Se menetethiin siinä vaiheessa ko söin sitä jätskiä kotona sillon hyppärillä. Samhaan konkurssiin nyt kaikki. Ja Tarzania kattoessa syön loputki jäätelöt pakasteesta. Enkä käy salila. Huomena on sitte päivä uus.

Tai no, huomena on kyllä tiistai. Että en tiä kannattaako sillon vakavasti yrittää mithään sen suurempaa alottaa. Mutta hei; olen itteleni armollinen! Ei haittaa vaikka maanantai meni plörinäksi urheilun tiimoilta, koska ainaki tuli syötyä HYVIN!

(Tässä päivän teeman mukanen inspiraatiokuva, jossa kahta SIA-jätskiä joita maistelin mummon kans ennen joulua. Oli hurjan hyviä! Mummoki tykkäs. Arvatkaa kumpi söi omat annoksensa jälkkärikulhoista ja kumpi suohraan paketeista...)