torstai 22. joulukuuta 2016

Jälkkäriasiaa!

En ole koskaan tehny itte kaikkia jouluruokia. Jos nyt ihan tarkkoja olhaan, en ole koskaan tehny mithään jouluruokia itte. Olen siitä onnellisessa asemassa, että niitten tekijät on aina löytyny jostaki muualta. En ole itte oikeastaan koskaan kovin äänekhäästi kysseisseen homhaan tarjoutunukhaan. Olen luottanu siihen, että opin ne hommat sitte ko joskus se vastuu mulle kaatuu niskaan. Luotan myös siihen, että kaupat on tulevaisuuessaki täynä jouluruokia. Jonkuhan ne häätyy neki syä!

No mutta. Tänä vuona päätin että tehen joulupöythään yhen ruokalajin ihan itte. Nimittäin jälkiruoan. Olen päättäny, että satsaan siihen, ja tehen jotaki mitä en ole koskaan tehny. Se tullee olehmaan meän jouluaaton kohokohta. Mutta mitä tehä? Kysyin Facebook-kavereilta, ja heti kättelyssä pyysin olehmaan ehottamatta mithään marja- tai hedelmäjälkkäreitä. Mie syön marjat puurossa aamula ja hedelmät välipaloina. No sieltähän kuulkaa alko tulla ideoita. Toinen toistaan herkullisempia! Aijjaij!! Ei riitä yks jouluaatto niitten kaikkien testaamisseen, joten tästä täytyy (!!) nyt tehä pidempi projekti. Jos ees kerran kuukauessa ehtis testata jonku saamistani resepteistä niin oisin enemmän ko ilonen!

En ole vielä valinnu, että mikä jälkiruoka pääsee meän jouluaaton pöythään, mutta luultavimmin semmonen, mistä riittää sitte toisseenki kierrokseen. Ja vaikka seuraavallekki päiväle. Minua monesti ravintoloissa ärsyttää ko ne jälkkärit on niin mitättömän kokosia, joten sen kerran ko kotona tehen, niin sitä häätyy sitte olla tarpeeksi ja vähän pääle. Vois oikeastaan tehä vaikka kahtaki erilaista, niin sais maistella useampaa niinkö kunnola. 

Ravintolassahan seki on ongelma, että jos kaikki tillaa eri jälkiruoka-annokset, ja kun ne on niin pieniä, niin eihän niissä ole maisteluvarraa! Monesti on ollu kriisin paikka, ko miehen kans on oltu syömässä, ja sitte otettu erit jälkkärit, ja sitte on pitäny siitä omasta pienen pienestä annoksesta antaa toisele maistiaiset, jotta saa ittekki maistaa toiselta. Olen monesti sanonu, että tuossa kyllä pitäs olla jotenki semmoset säännöt, että sen, jolle se jälkiruoka on pyhä, ei tarttis antaa toisele maistiaisia, mutta silti sais maistaa siltä, jolle se jälkiruoka ei ole niin tärkeä. Ko mitäs väliä sillä on, ko se ei ole sille niin tärkeä?? Mutta sen, jolle se jälkkärin syöminen on lähes hengellinen kokemus, ei pitäs tarvia vain tasapuolisuuen nimissä antaa sille toisele omastansa, eihän?!?!?

Huijja ko alko pulssi nousta jo pelkästä ajatuksesta! Onneksi rakas mieheni ossaa jo käyttäytyä näitten jälkiruoka-asioitten kans, eikä ole vaatimassa multa vastamaistiaisia, ja jos vaatii, niin ottaa erittäin, erittäin pikkiriikkisen suupalan vain. Semmosen, että rauha säilyy. Ja rauha säilyy meän joulun vietossaki takuuvarmasti näilä minun jälkkärisuunnitelmila! Ei lopu kesken, ei!

Jos nyt sitte kuitenki käy niin, että jälkiruoka / -ruoat epäonnistuu, eikä sitä / niitä voi syä, ostan pakastihmeen paketin Ainoa varmuuen vuoksi. Sillä lähtee suru ko suru, ja joulurauha on taattu!

Rakkautta on.... antaa toisele maistiaiset omasta jälkiruoasta vaikkei yhtään haluais.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Kaamoshaasteet

Kyllä, hyvin pyyhkii! Kuntoa on hiljokseen kasvateltu reiphaila kävelyilä ja spinningeilä. Kerran kävin jopa hiihtämässäki, mutta se oli vähän liikaa liian aikasten. Eilen kävin sitte piiiiiitkästä aikaa juoksemassaki puolisen tuntia. Ekat 10 minuuttia oli ihan mahtavaa, mutta loput 23 minuuttia ihan täyttä kärsimystä. Arvaattako miksi? No siksi, ko alotin liian kovasti. Voimieni tunnossa. Mutta eipä hättää! Kyllä se juoksukunto sieltä vielä löytyy!

Ja tiättäkö mitä? Juoksukunnon saavuttamista on omalta osaltansa avittamassa semmonen pienelä porukalla tehty sopimus, että joka päivä tehhään 100 vattalihasta. (Siis niinkö per henkilö. Jos ehit jo muuta ajatella.) Ja tänhään oli kuulkaa 20. päivä putkeen, että ähersin ne 100 vattalihastani! (Tai no, synttäripäivänä en tehny yhtään, mutta sitte heti seuraavana 200, joten homma ei kaatunu.) Nooh, tietystihän tässä ois vähän painetta siirtyä perusvattalihasliikheistä haastavamphiin jotta kehittymistä tapahtus tehokhaammin, muuuuutta... Nautiskelen nyt "näistä helpoista versioista" vielä ainaki muutaman päivän!

En tiä olettako kuullu koskaan, että liikunta ja ulkoilu piristää ihmisen mieltä (täysin uutta tietoa!!), mutta niin se vain tuli todistettua! Vuojen pimmeimpänä aikana olo on yllättävän virkeä! Tai no, väsyttää tietenki jatkuvasti sillai niinkö kaamoksen aikana kuuluuki, mutta mieli on semmonen pirteä. Tai suht pirteä. (Tai ei ainaskaan masentunu tai synkkä...) Voi että ko sitä sais ittensä aina revittyä ulos ko elämä tuntuu huonolta! Selviäis paljon vähemmällä harmila ja itseinhola!

Kaamoksesta puhheenollen... Yks tämän pimeän ajan sivuoire on tämä jatkuva nälkä. Ihan koko ajan tekis mieli syä! Ja mulla ei tehekhään kuulkaa mieli ihan mitä tahansa ruokaa, vaan melkeimpä vain ja ainoastaan sushia. Siis mie en käsitä mikä järkyttävä himo mulla siihen on! Onko minhuun muuttanu asuhmaan joku japanilainen lapamato??

Toinen syy minun sushihimhoon voi tietysti olla myös se, että Rovaniemelä on tasan yks sushiravintola. No eikö se sitte riitä? No ei riitä, jos haluaa joka päivä syä sushia, koska se Rovaniemen sushipaikka on ainaki minun lompakolle vähän turhan tyyris. Olen sitte kärvistelly pakastesusheila ja lähimarketin tuoresusheila parhaani mukhaan. Helsingissä kokkousreissula käydessäni söin vuorokauen aikana sushiöverit kahesti. Ihanaa!! Minun lempisushipaikka löytyy kuitenki Oulusta. ToriiSushi. Sen ravintolan esittely on paras lahja minkä rakas ystäväni Heini on mulle ikinä antanu! Ne sushit on niiiiin herkullisia (lemppariannos tuossa kuvassa), ja mulla tullee niitä välilä niin ikävä, että olen valmis laittahmaan meän talon myynthiin, sanohmaan itteni irti ja muuttahmaan Ouhluun jotta saisin syä ToriiSushissa joka päivä!

Tämän lauantaisen blogikirjotukseni lopuksi voinemme siis todeta, että tällä persorievula on asiat aika hyvin, kun päällimmäissiin haasteissiin kuuluvat juoksukunnon kehittäminen, liian helpot vattalihasliikheet ja sushiravintoloiden puute kotikaupungissa.

Aamen!


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Napakka itsesääli

Elämässä on aina kaikila kaikenlaista. Minun elämässä on ollu viimisen neljän viikon aikana kans vähän kaikenlaista. Huolia, pettymyksiä ja epäonnistumisia (joita ei tässä vaiheessa ole tarpheen eritellä tarkemmin). Melkein voisin väittää, että mennee ihan sinne kärkiviisikhoon elämäni raskaimpien viikkojen kilpailussa. Pelottaa kyllä vähän kirjottaa nuin, ko heti tuntuu, että Kohtalo lukkee tätä, ja päättää pistää jotaki vielä pahempaa. Että "Häh häh hää! Luulitko että tämä on paha? Täältä pessee vielä pahempaa!" Siksi - ja muutenki - kiirehin heti kiittähmään kaikesta hyvästä mitä mulla on, ja haluan tehä selväksi, että ymmärrän kuuluvani maailman onnekhaimphiin ihmissiin lähes kaikila mittareila mitä olemassa on! Tiedän ja ymmärrän myös sen, että ihmiset ellää paljon suurempienki huolten ja tragedioitten kanssa ko mie, ja huomattavasti paljon pidempiä aikoja ko mie. Minun ongelmat on monessaki mittakaavassa pieniä. Tajuan sen! Oikeasti.

No, koska olen vain ihminen, sallittakhoon mulle kuitenki ihan pieni tuulahus itsesääliä hetkeksi. Osaltansa tätä surkeaa oloa surkeammaksi on ollu tekemässä viime viikkojen ihan älytön sairastelukierre. Muutamia hyviä päiviä lukhuunottamatta olen ollu jatkuvasti sairas. Kaikki maholliset pöpöt löysi minusta hyvän kodin muutamaksi viikoksi, ja olenki ollu varsinainen kävelevä kemikaalicocktail ko lääkheitä on häätyny nappailla vähän vaikka minkälaisia. Sairastan tosi harvoin - mistä olen todella kiitollinen! - ja siksi nämä viikot on tuntunu ihan loputtoman pitkiltä.

Kaikki ainekset on siis ollu möyriä itsesäälissä. Tehinki sitä tehokhaasti pari viikkoa. Miten? No söin ihan järkyttävät määrät jäätelöä. Enimmäkseen Ainon valkosuklaa-vaniljaa. Henkinen ja fyysinen tila vaati sitä. (En siis oikeasti kehtaa ees kertoa kuinka paljon sitä Ainoa söin.) Söin myös ruoaksi ihan kaikkea mitä huvitti. Ja arvatkaa huvittiko syä salaattia tai muuta terhveellistä? No ei. 

Mutta sitte katos (uuen pöpön myötä) ruokahalu. Miten sitte möyrithään itsesäälissä jos ei haluta syä jäätelöä? En kyllä tiä yhtään. Mutta päätin käyttää tilasuuen hyväksi. En siis syöny jäätelöä kun ei kerta haluttanu! Niin, ja oli pakko alkaa käsittelheen asioita pelkästään ajattelemalla. Kun olo on nyt viimiset pari päivää ollu suhteellisen ok, olen alkanu tehä suunnitelmia miten tästä noustaan. Tietysti haluaisin kaiken tapahtuvan päivässä. Tai mieluiten puolessa päivässä. Olihan tuo itsesäälijaksoki verrattain napakka, joten miksei myös siitä nouseminen? Mutta, kuten tiedethään, hajottaminen tapahtuu huomattavasti nopeammin ko rakentaminen. Maltti on valttia.

Nyt on siis hyvä alottaa täysin puhtaalta pöyältä, koska tässä yhenki kuukauen aikana moni asia on ehtiny repsahtaa. Hyvä esimerkki tästä on yleiskunto, joka on todella heikko. Ja koska olen tämmönen projekti-ihminen, alotan (taas kerran) uuen projektin. Sen nimi on EPE - Entistäki Parempi Elämä, ja se on jatkoa edelliselle projektille UEPE:lle (Uusi Entistäki Parempi Elämä). Se alkaa varovasti. Tosi pienilä askelilla. Ehkä jo tänhään, kun käyn pikkuriikkisen kävelylenkin. Tehen ehkä myös ruokaa ittele ja mieheleni. Jotaki helppoa mutta terhveellistä. Korjaan pari kasaa sanakokheita. Soitan mummole. Sitte leppään.

Ja hei Kohtalo, jos tosihaan luet tätä blogikirjotusta, haluan sanoa, että jos ja kun suunnittelet uusia vastoinkäymisiä minun tiele, niin anna tulla vain! Mulla kyllä riittää projekteile nimiä!

tiistai 18. lokakuuta 2016

Lakua lakua!

Oooh!! Lakua! Jos (=kun) mulla tullee lakuhimo, ostan ylheensä punasen pussillisen Panda-lakuja. Tai sitte ostan semmosen "Paksu Pepe XXL"-lakupötkön (miten tuo kuulostaa aina yhtä karsealta tuo pötkön nimi??). Panda tekkee minusta sitä juuri oikeanlaista lakritsia. Sitte on tietekki ne kaupan kassala olevat läpinäkyvät lakupussukat, jotka sisältää niin ikhään hyvälaatusta lakua. Valmistajaa en kyllä nyt muista...

Lakritsi vaikuttaa olevan elintarvikheissa joku trendijuttu nykysten. Pari vuotta sitten löysin TeaPigsin lakritsiteen. Se on pysyny ohjelmistossa siitä lähtien. Ihan mielettömän hyvää! Aluksi olin todella skeptinen, sillä lakutee vaikutti jotenki liian väännetyltä. Monesti yritethään liian kummallisia makuja, jotka sitte ei toimi ollenkhaan (kuten esim. Ruottissa myynnissä oleva suklaavissy). Mutta tämä toimii! Tuo laku-piparminttu-yhistelmä teessä toimii loistavasti. Olen maistellu muittenki valmistajien lakuteetä, ja kaikki uppoaa! Suosittelen.

No, sattupa kaupassa sitte silhmään tuo lakritsijogurtti... Hmm... No, kyllähän sitä söi, mutta ei koko purkkia. Me maistelthiin yhtenä iltana tuota miehen kans, ja sitte purkki unohtu jääkaaphiin, ja lopulta se kaajethiin vanhana pois. Meilä syöhään muuten luonnonjogurttia, joten tuo lakujogurtti oli ihan liian makeaa. Ja jotenki se ei vain passaa jogurtiksi. Se oli liian makeaa aamupalajogurtiksi, mutta liian hapanta välipalaherkuksi. Mie en oikein tieny, että milloin ois ollu sopiva hetki lakritsijogurtille. Ei vissiin koskaan. En siis voi suositella.

Anopin synttärijuhliin ostoksia tehessä löysin tuorejuustohyllyltä lakritsituorejuuston, ja päätin heti kokkeilla vääntää siitä juustokakun. Olin taas hyvin epäluulonen, mutta tiättäkö, se oli ihan mielettömän hyvää! Tuossa tuorejuustossa on vahva lakritsin maku, ja se korostuu mahtavasti ko nakkaa pikkkusen sokeria siihen seuhraan. Siinä synttärirytäkässä unohtu ottaa valhmiista kakusta kuva, mutta eikhään sitä vielä tule toistekki tehtyä. Mulla ois tuola jääkaapissa vielä yks purkki ko. tuorejuustoa. Häätys keksiä, että mihin muuhun sitä vois hyödyntää ko juustokakhuun. Tai no, on se sen verran maukasta, että toimii se ihan semmosenhaanki...


maanantai 26. syyskuuta 2016

Maanantai-idylliä

Herrään aamula ennen seittämää. Vähän kiihtyny olo. Tänhään ei ole koetta pietettävänä. Pöyälä oottaa kasa enkun ylioppilaskokheita, jotka on tarkotus korjata tänhään. Huomena ehkä vielä pittää jatkaa. Keskiviikkona ne lähetethään sitte etehlään. Yo-koekasan vieressä on toinen kasa, jossa on lähes 70 koepaperia. Konheela oottaa 29 sähköstä koetta korjaajaansa. Huh huh. No. otama yks kasa kerrahlaan. Kyllä tästä selvithään! Aina on selvitty. Ja kaikki muutki selviää.

Ennenkö alan ihan toden teola korjata, päätän kattoa sähköpostit ja valmistella muutamaa juttua joihin olen luppautunu tällä ja ens viikola. Monet viestit vaatii välitöntä reagointia, ja nostattavat ehkä hieman verenpainetta. Hitsi. Aamupallaaki pitäs syä, mutta mie vastaan vielä näihin muutahmiin viesteihin. Koetan sitte keskittyä näihin ylppäreihin. Kello käy...

Sitte tullee lissää viestejä, ja niitten joukossa on semmonen, että se vaatii multa vähän lisähommia. Just sillä hetkelä. Ärsyttää. Raivostuttaa. Ottaa päähän niin että päätä alkaa särkeä. Ittestä riippumattomia ylimääräsiä hommia. Päätän käyä porthaila jäähyttelemässä ennenkö vastaan mihinkhään. Teksti ei ois ollu painokelposta. Käyn haistelemassa ilmaa, ja tulen takasi konheele. Tehen voitavani, sitte päätän alottaa päivän alusta.

Juuri ko olen alottamassa korjaamishommia, tajuan, että en vieläkhään ole syöny aamupallaa. Kello on jo kohta puoli 11. No, katton kuitekki muutaman paperin että pääsen niinkö tekemisen makhuun.

Puhelin soi. Rehtorin nimi vilkkuu näytölä. Vilkasen kelloa. Se on 10.30. Tajuan heti mistä on kyse ennenkö ees vastaan. Olen unohtanu, että mullahan on tänhään äikän ylioppilaskokheen valvonta klo 10.30-12.05. Miten mie torvelo olen sen unohtanu?!?

Nappaan pöyältä ruisleivän, ko tajuan, että minun häätyy tosihaan istua sielä salissa melkein puolitoista tuntia. (Enkä edelleenkhään ole syöny sitä aamupallaa!!) Tongin laukusta avvaimet ja juoksen pihale. Onneksi ei ole sentäs yöpaita päälä!

Äkkiä authoon! Yli satasen vauhissa ahmin sitä kuivaa ruisleipää. Onneksi auton lattialla pyörii joku vanha vesipullo jossa on sen verran nestettä että saan sen leivänkäntyn alas enkä tukehu siihen.

Salissa olen klo 10.45. Istun paikaleni syän pamppaillen. Hävettää. Ympärillä on ihan hiljasta. Kuuluu vain kynien suhinaa, paperin rapinaa, eväsrasioitten kolinaa, yskimistä, vääntelehtimistä. Oikeastaan aika mahtavaa! Mie saan vain nauttia tunnin ja kakskyt minuuttia tästä rauhasta. Minun ei tartte lukea kenenkhään viestejä eikä vastata kenenkhään viesteihin. Saan vain olla ja puhallella. Syke ja verenpaine laskee hiljokseen.

Tämä valvonta tuli niin tarpheesseen tähän sauhmaan. Mie ihan tunnen kuinka rauha ja harmonia hiipii siehluun. Ah!

Mutta niin hiipii myös nälkä. Huijja mikä kauhea nälkä!!! Ja nuila kokehlaila on ihan järrrkyttävän herkullisen näkösiä evhäitä! Kehtaiskohan kukhaan sanoa mithään jos vain pokkana menisin ja ottasin joltaki yhen voileivän? Siis tietekki semmoselta jolla niitä on paljon...

Huh. Onneksi järki voittaa nälän, ja saan piettyä itteni kurissa. Kohta lähen takasi kotia. Pöyän äähreen. Syöhmään aamupallaa. Korjaahmaan ylppäreitä. Jatkahmaan tätä idyllistä maanantaita.




sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Rohki erikoinen viikonloppu

Siitä on tiättäkö melko tasan viis kuukautta ko olen viimeksi viettäny semmosen viikonlopun ettei ole mithään ohjelmaa järkättynä. Viis kuukautta. Siis huhtikuun puolessa välissä viimeksi. Tokihan tässä on ollu kesälomaki välissä, mutta seki tuli ohjelmoitua ja aikataulutettua aika täytheen. Viikonloppuja myöten. Just loman jälkheen päätin, että nyt tänä syksynä kalenterintäytheitä täytyy vähentää, ettei väsy ihan kokohnaan.

Ja sitte vihdoin tuliki tämä harthaasti ootettu viikonloppu, johon en ollu ottanu mithään aktiviteetteja! (Erittäin houkuttelevia tarjouksia ois kyllä ollu, kuten esim. RUK-naisten tapaaminen Haminassa, mutta onneksi (?) loppuviikon työreissun takia en ois ehtiny sinne mitenkhään ajoissa Rovaniemeltä.) Ootin lauantaiaamun kiihreetöntä aamukahvihetkeä ko pikkulapsi jouluaattoa! Ja se oli just niin mahtavaa ko aattelinki. Nautiskelin sen puoli litraa kahvia, ja kattelin samala Downton Abbeyn kuuennen tuotantokauen päätösjakson. Ihan rauhassa.

Miehen herättyä me tehtiin kaikkea tosi kummallista, kuten esim. kunnon aamupala. Syöthiin se yhessä. Siis niinkö keittiönpöyän ääressä ihan. Huh huh! Siinä mietithiin, että mitä sitä ihmiset ruukaa tämmösenä aurinkoisena lauantaina ylheensä tehä. Kattothiin ikkunasta naapureitten pihoile ja toethiin, että vissiinki pihatöitä. No ei siinä auttanu muu ko pistää kumpparit jalkhaan ja työhanskat kätheen.

Eli kummalliset hommat jatku. Riehuthiin muutama tunti oksasaksien ja lapioitten kans tuossa pihala. Yhessä. Ei kyllä tietty yhtään, että kantsiiko penssaita ja puita vielä leikkoa ja jos kantsii niin mistä kohtaa, mutta otehtiin semmonen asenne, että mitä vähemmän kasvaa takasi, sitä parempi. Kerkisin vettää oksasaksila kolme valtavaa marja-aroniapensasta maan tasale, kunnes väsyin, ja nyt aamula googlailin, että niitä ei ehkä kantsis syksylä leikellä... No, jäi niitä silti vielä joku 20 pensasta pystyyn, joten nou hätä!

Lauantai-ilta meni niin ikhään omituisela tavala. Käythiin nimittäin ihan vain Prismassa. Yhessä. Ja vuokrathiin elokuva. Tarkotus oli lähteä kathoon standuppia, mutta sen pihatyösession jälkheen molemmat oli niin sippejä, ettei todellakhaan jaksettu. Mutta lauantai-ilta sohvala yhessä oli tosi jännä - mutta positiivinen - kokemus. Kattothiin ensin dokumentti Ritchie Blackmoresta ja siihen pääle elokuva "Nuotin vierestä". Olthiin siis ihan irti!

Nyt on sunnuntaiaamu. Nautin tässä taas kiihreetöntä aamukahvia. Ja kirjotan blogia. Ihan rennosti. Ilman kiihreen tuntua. (Käet kyllä tärisee ja takareijjet on ihan tulessa eilisen leikkomisen ja kyykkimisen jäljiltä!) Tämä on ihan mahtavaa tämä kotona oleminen! Tai siis ne pihatyöthän on todella syvältä, mutta ei nekhään sillai kiihreettömästi ja yhessä tehtyinä tuntunu hurjan pahoilta. Tänhään täytyy vähän vielä niitäki hommia jatkaa. Häätyy mm. istuttaa ne kanervat jotka eilen lauantai-illan huumassa Prismasta ostethiin.

Mutta aamupallaa ei kyllä ehkä jakseta tänä aamuna kattaa keittiönpöyäle... Huoh.


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Keikkakoomapäivän lukemisähkyt

Tänhään on taas se päivä. Keikkakoomapäivä. Tämän kuluhneen kesän keikkakoomat on menny minun osalta sillai kivasti, että kärtyämistä ei juuri ole ilmenny, mikä ei kylläkhään päivän tehokkuutta ole juuri lisänny. Mutta fiilis on ollu rennompi, ja sehän on aina hyvä.

Tänhään päätin tehä vähän lukuhommia, joita alottelin jo tuossa kesälomala ko keräsin olohuohneen lattialle kaikki vuojen aikana kertyhneet lukemattomat lehet ja kesken olevat kirjat. Hyi mikä älytön kasa! Kävin sen sitte kriittisesti läpi, ja nakkelin lukematta menehmään semmoset lehet joitten lukematta jättämisestä ei tule kovin huono omatunto. Älytöntä, että tuomosesta asiasta hankkii ittele stressiä! Pikkuhiljaa olen sitä jäljele jäänyttä kassaa saanu luettua pienemmäksi.

Tänhään sain urakoitua loput Suomen Kuvalehet. Ne on siitä työhläitä, että niitä tullee joka viikko lissää. (Haluaisin lopettaa sen tillaamisen, ko siinä on nykysten niin paljon semmosia negatiivisia ja kitiseviä juttuja. Toki hyviä ja vähemmän puolueellisia artikkeleitaki onneksi on. Vielä ois vissiin vuosi maksettua tillausta jäljelä. Huoh.) Olen kyllä ylpeä ittestäni, että tämmösenä pöhnäsenä päivänä jaksoin lukea sekä Turkin että Irakin tilantheesta, Kanadan pääministeristä, että Rion olympialaisista. Jutut supersankarielokuvista ja Paavo Väyrysen Kekkos-näytelmästä jätin välhiin.

Sitte oli tarkotus siirtyä lukehmaan lophuun jo viime kesänä alottamaani kirjaa Terveiset Kutturasta. Se ois vielä vähän kesken, mutta ei minua kuitenkhaan tänhään sitä loppua huvittanu lukea. Liian roisia ja liikaa ryskettä. No entäs kesälä Oxfordista ostettu  Little Women? Äh, ihan hyvin alkanu kirja seki, mutta jotenki se tuntu liian ylevältä (?) tähän päihvään. Liian klassikolta.

Juoksija ja Sport oli jotenki ällöttävän pirtsakoita tähän mielentilhaan, joten skippasin neki. Sport on uusin tilaus, johon sorruin kuukausi sitte ko lehtimyyjä tarjosi 19 euron lehtitillauksen kylkiäisinä niin järkyttävän upeaa tilaajalahjaa! (En kyllä just nyt muista mikä se lahja oli...) Juoksija-lehteä olen tilannu monta vuotta, mutta tänhään aloin kyllä rehellisesti miettihmään senki perumista. Ei siinä loppujen lopuksi koskaan niin montaa minua kiinnostavvaa juttua ole.

Niin että oisko se somempi lopettaa nämä sporttilehetki? Luettavaa on niin mahottomasti ilmanki. Pelkästään eri järjestöihin ym. kuuluvana ja S- ja Plussa-korttien omistajana saan ilmaseksi lehtiä monta kappaletta kuukauessa. Olen niitäki alkanu peruhmaan stressin lievittämiseksi. Kotimaa-lehestä oikein soittivat ja varmistivat, että olenko varmasti ymmärtäny, että minun ei itte tartte maksaa sitä lehtitillausta, ja että se on mulle täysin ilmanen ko Rovaniemen seurakunta maksaa sen. Totesin siihen, että ei mulla silti ole yhtään enempää aikaa lukea sitä lehteä vaikka se ois kuinka ilmanen. Vielä ennen tilauksen lopettamisen viimeistelyä mulle soitethiin Rovaniemen seurakunnasta ja varmistelthiin sammaa asiaa. Hyvähän se on että huolethivat!

Suomen Kuvalehen jälkheen sopivana tasapainottajan toimi lopulta Roope-setä, joka on mieheleni tullu vissiin iän kaiken joululahjatillauksena kotiväeltä. Ikävä kyllä autotallin Roope-arkistolaatikhoon on viime vuosina lentäny ihan liian paljon lukemattomia numeroita. Mutta sielä ne oottaa!

Totta puhuen sain luettua vain ekan stoorin puohleenvälhiin tuosta Roope-sedästä. Sitte homma keskeyty, ko piti alkaa lukheen yhtä kaverin Facebookissa jakamaa Hesarin juttua. Huijja! Tämä netti on niin ihana mutta niin kamala samhaan aikhaan! Ne kaikki mahtavat jutut mitä maailmassa ois luettavana ja joita ei koskaan ehi lukea! Kyllä siittäki vain keveästi sais ittensä hyperventiloihmaan. Mullon ähky!

Niin, ja ko jossaki välissä pitäs ehtiä kathoon Netflixistä se Downton Abbeyn kuues tuotantokausiki...


maanantai 8. elokuuta 2016

Kalenterintäytheet

Mikä siinä onki, että lukioaikana, yliopistoaikana ja nyt työelämässä uuen lukuvuojen alkaessa yks parhaista hommista oli ja on täytellä kalenteria? Siihen upouutheen kalenterhiin ko alkaa merkkailla kaikki kurssit, kokkoukset, koepäivät, lomien alut, töitten alut, viikonloppureissut ja kaikenmaailman iltariennot tuntuu jotenki niin konkreettisesti kuinka elämä on eessä. Mitä kaikkea onkhaan vielä eessä! Kaikki on vielä mahollista! 

Jostaki syystä mulle ei tule semmosta "elämä eessä" -oloa sähkösestä kalenterista. Mulla on pakko olla tuo paperikalenteri, vaikka se ehkä onki niiiiin epäkäytännöllistä. Puhelimessahan kalenteri on jatkuvasti mukana. Joo, niin onki. Mutta mie en jotenki hahmota sitä kalenteria samala tavala. Enkä tykkää tehä sinne merkintöjä. Vaikka joskus on kyllä pakko, ko paperikalenteri jääpii tämän tästä jonnekki kurhviin. Ja joo, kyllä tiän, että kahen kalenterin loukko on toivoton. Mutta eikö ihmisellä voi olla tämä yks "vanhanaikasuus" jos on muuten on tosi (tai ees vähän) digi-digi-digi?

Uuen kalenterin "alottaminen" on puhtaalta pöyältä alottamista parhaimmilhaan. Kaiken mitä sinne kalenterhiin merkkaa, aikoo myös tehä ja toteuttaa. Tai ainaki se on vahva aikomus. Siinä on semmonen hihojen käärimisen meininki! Yes! Siinä yhteyessä on luonnollista miettiä alkavaa lukuvuotta muutenki ko vain töitten kannalta.

Niin että mitä jos en täyttäskään sitä kalenteria nyt samala tavala ko aina edellisinä vuosina? Mitä jos en yrittäskään olla mukana ihan kaikessa? Mitä jos en yrittäskään päästä ihan joka juthuun mukhaan? Mitä tapahtuu, jos mie jäänki jostaki paitsi? Mitä jos alkasin sanoa aina välillä, että "nyt tuntuu, että minun täytyy levätä"? Mitä jos priorisoin vähän eri tavala tänä lukuvuona? 

Pelkästään jo tuomosten kysymysten kirjottaminen tuntuu vaikealta ja niitten kysyminen itteltä vielä vaikeammalta. Varsinki, ko oikeastaan kaikki minun "kalenterintäytheet" on mielusia hommia. Mutta kun niitä on liikaa, ne väsyttää, eikä silloin ole hyödyksi eikä iloksi missään. Ja kuten sanonta kuuluu; hautausmaat on täynä korvaamattomia ihmisiä.

Minun on aika kokkeilla vähän ilmavampaa kalenteria. Yllättäen myös urheilun suhteen! Nyt ei ole maratoneja eikä kuntotestitavotheita kiikarissa. Mutta se ei sunkhaan tarkota sitä, että mähöäisin kaiken vapaa-ajan vain sohvala kattomassa Netflixiä. (Sitä kirottua Netflixiä, josta löytyy mm. Downton Abbeyn viis tuotantokautta ja kaikki Gilmoren tytöt!!!) Ehei! Salikortti on edehleen voimassa, ja juoksukengät tanassa etheisessä. Liikkuminen jatkuu, mutta rennommin ja ehottomasti matalammala sykheelä.

Yks missä en voi sallia liikaa rentoutta on se herkuttelu. Siinä kytkimessä on edehleen olemassa vain kaks asentoa: on ja off. Väähnäytin sen off-asenthoon. Täysin järjettömät kesämässäilyt loppu eilisseen, ko haethiin Iin Shelliltä kunnon kasa herkkuja automatkala Haminasta Rovaniemele. Tuntuhan se vähän pöljältä siinä autossa hiki päässä mättää herkkuja vaikkei oikeastaan ees niin tehny mieli, mutta se on hyväksi havaittu keino saaha itseinho huiphuunsa niin, että seuraavana päivänä herkuton elämä tuntuu armahukselta.

Nooh, myönnettäkhöön, että tässä lukuvuojen 2016-2017 kalenteria täytellessä tuli syötyä loput niistä eilen Shelliltä ostetuista herkuista... Mutta hei! Mulla ei ole huomena kalenterissa mithään! Siihen vois vaikka kirjottaa että "klo 8.00 - UEPE"! ( = uusi entistäki parempi elämä)


tiistai 26. heinäkuuta 2016

Sinistä uskollisuutta

Reilut 10 vuotta sitte niitä alko näkyä katukuvassa Ruottissa. Sielä täälä. Kivoja ja erilaisia väriläiskiä. Mie olin tapani mukhaan kesätöissä Överkalixissa, ja harkittin kesän alusta lähtien niitten ostamista. Joka päivä harkittin. Pienen kylän pienessä kenkäkaupassa niitten hinta oli kutakuinki 550 kruunua, eli kuutisenkymmentä euroa, eli aika suolasen hintaset opiskelijalle. Mutta mie halusin ne. Nimittäin ihan omat Crocsit. Tai siis "foppatofflor", kuten niitä Ruottissa nimitethiin. (Se tullee siitä, ko Peter "Foppa" Forsberg maahantoi ja markkinoi niitä sillon.)

Ostopäätöksen jälkheen mietin monta päivää minkä väriset ostasin. Päädyin vaaleansinissiin, enkä ole hetkeäkhään katunu. Mulla oli ne jalassa jatkuvasti! Suomen puolela Crocseja ei vielä juuri näkyny, ja muistan kuinka ne keräs katseita. (Mm. Oulun yöelämässä. Joo, myönnethään. Ei ne ihan joka tilantheesseen ois sittenkhään sopinu...) Ne oli niiiiiin coolit! Niin rennot ja reiphaat ja coolit. Ainaki sen yhen kesän...

Se Crocsien glamour häipy nopeasti. Viimeistään siinä vaiheessa ko niistä alko tulla halpisversioita ja niitä alko olheen ihan kaikila. Siis myös Suomessa. Minunki foppatossut muuttu pääasiassa työkengiksi. Hyviksi työkengiksi! Vapaa-aikana ne toimi loistavasti ns. seutukenkinä. Ne oli kätevä potkasta jalkhaan lähti sitte hilpasseen postilaatikolla, uimassa tai jätskiostoksilla.

Todellisen hyötynsä ja kestävyytensä nuo vaaleansiniset aartheeni ovat näyttäny kuitenki kaikila vaelluksila joila olen viimisen 10 vuen aikana käyny. Niitä parempia tauko- ja iltahengailukenkiä ei kertakaikkihaan ole olemassa. Myös itse vaeltamisseen ne sopivat hätätilantheessa, vaikkaki se aika riskialtista hommaa onki. Mm. puolet Karhunkierroksesta vaelsin Crocseila ko vaelluskengät teki niin kamalat rakot jalkoihin. Ylläs-Levi -vaelluski meni samasilla tossuila ko vaelkuskengistä oli kiihreessä jääny pohjalliset kotia.

Nyt, 10 vuojen jälkheen, tuli aika ostaa uuet Crocsit. Vanhat saavat väistyä taka-alale, ja toimia lähinnä huussissajuoksukenkinä mökilä. Arvokas ja tärkeä tehtävä seki! Ne tossut ehti nähä ja kuulla kaikenlaista näitten vuosien aikana. Uskollisempia ja kestävämpiä kumppaneita saa hakea. Mutta nyt on tullu aika antaa tilaa nuoremmille. Uuemmille.

Ja huomattavasti halvemmille. Hinta on yli puolittunu 10 vuojessa. Eihän ne ennää cooleja ole. Mutta rentoja ja reiphaita kyllä!

Halpisversioita on tietysti myös kaupan ihan pilkkahinnala, mutta mie en tingi tässä asiassa. En ota riskiä. Crocsit tuntuu parhaimmilta jaloissa. Meilä on kummiski monet, monet kilometrit kuljettavana yhessä. Ei töissä. Eikä yöelämässä. Mutta elämässä.


lauantai 23. heinäkuuta 2016

Raivausraivo

Ai minun kesälomako? On kuule ollu Englannin reissua, vaellusreissua, mökkeilyä, keikkailua, lavatanssikiertuetta, sukulointia ja yhtä sun toista kesähommaa! Tämä viikko oli eka viikko ko mulla ei ollu mithään varsinaista ohjelmaa suunniteltuna. Ihan mahtavaa seki!

Siispä päätethiin miehen kans maanantaina totteuttaa se, mistä olhaan puhuttu ainaki neljä vuotta. Siitä on haaveiltu ja sitä on suunniteltu. Joka talvi on päätetty, että seuraavana kesänä se tehhään. Ja sitte ko ei ollakhaan kesälä ehitty (= otettu asiaksi tehä sitä), se on päätetty jättää syksyyn. Syksysinkhään ei kuitenkhaan olla otettu aikaa sille, vaan taas on vannottu homman hoituvan sitte seuraavana kesänä.

Nyt voihaan kuitenki sanoa, että kesä 2016 - summer of '16 - on se kesä. Se kesä, jona me vihdoin käythiin läpi joka ikinen laatikko, pussi, pussukka ja käärö mitä meän varastossa ja autotallissa on. Se on ollu meän Mount Everest. Se on ahistanu ja pelottanu. Siis että riittääkö happi. Sekä varastoon että autotalhiin on kuus vuotta sitte muuton yhteyessä tungettu kaikki se sälä, mille ei löytyny heti paikkaa talosta, ja sama meininki on jatkunu siitä lähtien. Ovia on vain aina raotettu sen verran, että sinne olhaan saatu heittää lissää tavaraa. Uutta ja vanhaa. Niistä tuli meän perheen mustat aukot, jonne kaikki vain katosi. Sieltä saatto joulusin aina löytyä jotaki joulukoristeitten näkösiä, ja lähes aina on löyetty sieltä esim. talviurheihluun tarvittavat välihneet, mutta mm. sulkapallo on pitäny lopettaa moneksi vueksi, ko toinen niistä mustista aukoista nielasi mailat ja pallot.

Me alotelthiin ihan rauhassa. Hiljokseen. Vähän niinkö lämmittelyksi raivathiin ensin taloa. Käythiin läpi kaappeja. Viethiin tavaraa hyväntekeväisyytheen ja kierrätykseen. Sitte käythiin varaston kimphuun. Ja lopulta autotallin. Kaatopaikale menevää tavaraa tuli lopulta kaks peräkärryllistä. Ja etheenpäin annettavvaa tavaraa melkoset määrät.

Siis voittako kuvitella kuinka puhdistunu olo nyt on?!?! Me emmä ole ollu ollenkhaan kartala siitä, mitä meilä on ja mitä ei. Aina ostethaan uutta, ko ei muisteta, että ennestäänki ois jo täysin samoja artikkeleita varastossa. Tai sitte ei löyetä niitä. Erittäin hyvä esimerkki tästä on meän taphauksessa maalauspensselit. Siis niitä löyty avvaamattomina kaupan pusseista varhmaan kahetkymmenet! Vois luulla että tässä jotaki alan firmaa pyöritethään ko maalaustelojaki löyty ainaki viiet. On inspiksen iskiessä ostettu, laitettu varastoon taltheen, ja saman tien unohettu.

Se on muutes vihonviimistä hommaa se tavaroitten muovipusseihin laittaminen. Niitä nyssyköitä meilä löyty ihan järjetön määrä, ja niitten sisällöissä ei ollu mithään järkeä eikä linjaa! Samassa pussissa saatto olla sandaalit, Fairy-pullo ja valokuvia. Ja ehkä vielä pari pensseliä ihan varmuuen vuoksi! Eihän tuomosia lajitteluja kukhaan muista, eikä niistä ällöttävistä muovipusseista näe läpi, eikä niitä ole kiva tyhjennellä ja lajitella ko kaikki tavarat on niin eri genreä.

Mie turhauduin jossaki vaiheessa niin niihin kaikenmaailman roinalaatikoihin joita on kertyny vuosien varrela kaikissa muutoissa, että nakkelin surutta menehmään kaikkea semmostaki, mitä olen kuljettanu mukana esim. muistona lapsuuesta. Siitä yks esimerkki tämä viimisen pääle tyylikäs lippis hurjasta nuoruuesta. Silläki uhala, että jonaki päivänä haluaisin taas laittaa tämän päähän, heitin sen pois.


En tiä kadunko muistojen pois heittämistä joku päivä, mutta nyt on ainaki aivan mahtava olo! Suorastaan euforinen! Kovasti lyöthiin kättä pääle miehen kans, ettei koskaan ennää päästetä meän varastotiloja siihen jamhaan missä ne oli nyt. Vannomatta paras, mutta luulen, että tästä taas jotaki opithiin. Ainaki seuraavan kerran ko muutethaan, kaikki laatikot purethaan heti, eikä kuuen vuen päästä.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Ihanan kallista!

Mie olen maksanu tähän mennessä tänä vuona Santasport Lapin urheiluopiston jäsenyyestä 200 euroa. (40€ / 4viikkoa). Vuojesta 2012 olen ollu jäsen, ja aina välilä on tullu suvantovaiheita jäsenyyen käytössä. Suvantovaihetta on eletty myös tämä kevät.

Uskaltauduin tänhään kattohmaan omilta sivuiltani, että kuinka vähän mie olenkhaan sielä viimisen viien kuukauen aikana käyny. Tämän päivän uintikeikan ko lasken matkaan, niin kertoja on tammikuun alusta lähtien kertyny 7. Eli jos aivan tarkkoja olhaan, olen maksanu yhestä käynnistä 28,57 €. Siis kaksytkaheksan euroa ja viiskytseittämän senttiä yhestä käyntikerrasta!

Ei voi olla köyhä eikä kipeä ko on vara maksaa tuomosia kertamaksuja!

Ehkä on kuitenki syytä punnita omaa motivaatiota. Tulleeko se sali- spinning- uinti-innostus taas, vai onko kertakaikkihaan otettava tauko? Siis niinkö maksuton tauko? Kevät on menny juostessa ja hiihtäessä. Kesän vois juosta ja pyöräillä. Samoin syksyn. Hmmm...

Ehkä neuvoa-antava suklaajäätelö tänä kansainvälisenä suklaajäätelöpäivänä saattais olla paikahlaan. Vaikka onki tiistai.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Kolmas kerta sattuu eniten

JEEE!! WOHOO!! SELVISIN!! Elämäni kolmas kokonainen maraton on nyt suoritettu. Ja oli kyllä työn ja tuskan takana. Voin kertoa. Todellaki oli raskain maratonini. Vaikka aika (5:19:41) oli yli 20 minuuttia parempi ko eka kerrala (ja myöski yli 20 minuuttia huonompi ko viimeksi), niin kyllä tämä maraton teetätti tosissaan töitä. Viimiset (!!) 20 kilsaa olen irvistelly, ja laskenu suurinpiirthein metrejä maahliin. Jalat loppu ihan kesken.

Ja syy on yksinkertanen: ihan rehellisesti olin juossu kevhään aikana liian vähän. Kyllä maratonia varten täytyy juosta, hyvä ihminen! Erityisesti olen skippaillu (usein olosuhteitten pakosta) pitkiä lenkkejä, ja ne on just niitä kaikista tärkeimpiä. Myöski vauhtikestävyyslenkkejä olis saanu olla enemmän. Lenkkeilykertoja on tullu kyllä ihan kiitettävästi, mutta liian lyhhyitä ja/tai tehottomia.

Mutta oli paljon missä onnistuinki! Oulussa oli helle, joten tärkeässä roolissa oli nestetankkaus, ja se meni mulla ihan naphiin. Niinkö tankkaus ylipäänsäkki. Ei ollu poka energiavajetta matkan aikana! Geelejäkhään ei menny läheskään kaikkia mitä oli matkassa. (Kiitos vain ystävälleni Heinile, joka sai tungettua ne geelit tuohon geelivyöhön näppärillä pikku kätösillä, ko minun omat käet tärräsi jännityksestä, enkä saanu niitä mitenkhään nuihin pikkuruissiin lenkkeihin!)


Harmillista tässä maratonissa oli se, että juoksin koko matkan yksin. Ei ollu oikein missään vaiheessa kethään juttukaveria, ja sittehän sitä tuli varsinki lopussa mietittyä vain niitä jomottavia jalkoja siinä juostessa. Pariksi viimiseksi kilometriksi sain vauhtia, ko ystävä bongasi minut juuri oikealla hetkelä, ja huusi perhään kannustushuuon. Uskomatonta, mitä semmonen "Hyvä Annukka!" -huuto, saapii aikhaan!! Ja sitte viimisillä metreilä pyörälä vieressä kiritti rovaniemeläinen lenkkikaveri, ja se apu tuli todellaki siinä vaiheessa tarpheesseen.

Maaliviivan ylitys oli taas aivan uskomaton kokemus, ja vähän siinä tuli tietenki niitä ilon kyynehleitä. Mutta. Tunnelma lässähti aika nopsaan, ko tajusin, ettei sielä ennnää juuri kethään ollu paikala. Tavarasäilytyksessäki oli ennää viis väsynyttä laukkua. Tapahtumaa oli alettu purkaa jo parikymmentä minuuttia ennen minun maahliin tuloa. Oli vähän tylsää. Mutta oli siinä se hyvä puoli, että banaania oli maalialueen huoltopisteelä niin paljon jäljelä, että antoivat niitä mulle sylillisen matkaan. Mie ja banaanit poistuthiin paikalta lopulta suht onnellisina.

Ja pelkkää onneahan se oli koko ilta, ko sai mässyttää hyvälä omalatunnola ihan kaikkea ystävän hyvässä seurassa. Oli sushia, Arnoldsin donitsia, jäätelöbaari Minettin jäätelöä, kaupan jäätelöä... Ja koko viikonlopun kruunasi (aivan järjettömän) mahtava sunnuntaibrunssi Cafe Roosterissa ystävien kans.

Kaiken tämän ennakko- ja jälkitankkauksen ansiosta päätin siis nyt olla arkiherkkulakossa jonku aikaa. Huomaan, että nyt täytyy oman hyvinvoinnin takia vähentää sokeria. Taas. Blääh. Kyllä viilentäis näilä heltheilä Aino-jätski eri kivasti... Mutta veethään nyt sitte tuota vesimelonia!




tiistai 24. toukokuuta 2016

Kalorivajetta luvassa

Lauantaina olen taas menossa Ouhluun syöhmään maksun eestä banaania, rusinoita ja suolakurkkuja. Niitä on sillä reilun 40 kilsan matkala tarjola 3-4 kilsan välein niile, jotka juoksee tankkauspisteitten ohi lappu rinnassa. Joittenki mielestä ihan hullua hommaa. Voishan sitä istua kotisohvalaki ja syä yllämainittuja elintarvikheita. Tai vaihtoehtosesti joitaki muita elintarvikheita. Ja ihan ilmaseksi. Ja ilman numerolappua.

Nii-in. Siltä minustaki tuntuu just nyt. Mitä mie olen taas menossa tekehmään?

No, jos ei siinä maratonissa muuta positiivista ole, niin ainaki tämä hiilaritankkausviikko, josta nautin aina ihan erityisesti! Tämä on koko pitkän ja rankan treenaamisen paras vaihe. Siis kertakaikkihaan mahtavaa! Joo joo, kuten olen todennu ennenki, tiän ettei tarttis koko viikkoa tankata, mutta mie tankkaan silti! Varmuuen vuoksi. Ettei ainaskaan siitä jää kiini. Sehän on kuitekki sitä minun vahvinta ossaamisaluetta. Nolokihan se ois!

Nyt olhaan tiistaissa, ja aika pullea olo on jo tässä vaiheessa. Alotin kyllä jo ehkä vahingossa vähän viime viikola sen tankkauksen... Ja aika jäätelöpainotteista on ollu, täytyy myöntää...

Eli tankkaus on menny (ainaki tähän saakka) vähän kuten koko tämän kertanen maratontreeniki: sinne päin.

Mutta minkäs tehet! Elämä ei aina mene minun maratontreenien ehdoila. Kaikkea muutaki tapahtuu, ja hyvä niin. Nyt mie lähen lauantain Terwamaratonile rennoin mielin, sillä mithään ajanparannushaavetta mulla ei todellakhaan ole. Aijon lähteä vain pitkäle lenkile, ja otan siitä juoksutapahtumasta kaiken irti. Kattelen tuttuja Oulun maisemia (molemmilla kierroksilla), ja suunnittelen mitä kaikkea mie niilä poltetuila kalorioila tehen lauantai-iltana ja sunnuntaina. Ja koko seuraavalla viikola.

Ainaki tämä Marianne-jätski on ihan hyvä vaihtoehto kalorivajheen korjaamisseen. Vaikkaki se on ihan säälittävän pieni. Ja siis aika kallis (1,5€) kokhoonsa nähen... Että siihen ko lissäis semmoset 3,5 € niin sais jo paketin Ainon vanilja-valkosuklaajätskiä (jota on myös menny jonku verran tässä rytäkässä...)





sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Minun äiti

Äiti ei ole perintheiselä tavala herkkusuu. Se ei tykkää mistään äkkimakeasta, eikä voi esim. syä Ben&Jerry's -jätskejä lusikallista enempää kerrala. Se ei voi käsittää, miten mie saatan sitä makeaa syä  niin mahottomasti. Äiti saattaa joskus harvoin ottaa palasen suklaata, mutta se jääpii oikeasti aina siihen.

Mutta mustista karkeista äiti tykkää! Niitä se vois syä aika paljon. Aina ko lapsena haethiin R-kioskilta irkkaripusseja siskon kans, niin äiti söi meiltä kaikki mustat. 

Makkarasta äiti tykkää. Varsinki Ruottin Falukorv on sen herkkua. Se saattaa joskus yöläki nousta, ja mennä jääkaapile syöhmään makkaraa.

Äiti herrrää aina ihan hullun aikasten. Melkein aamuyöstä. Se tykkää istua aamula monta tuntia ja jua kahvia ja "tuijjottaa". Aamuhetki on äitile pyhä. 

Äiti ei tykkää jua kahvia isosta motista. Se tykkää pienistä kupeista. Pienistä, kauhniista kupeista.

Kauhniit astiat on äitile tärkeitä. Se on ressukka yrittäny minua ja siskoa opettaa siihen, että aina täytyy pöytä kattaa kauhniisti, ja koskaan ei saa nostaa esim. makkarapakettia suohraan pöyäle, vaan kaikki pittää olla nätisti näteissä astioissa. Maistuu ruokaki paremmalle. 

Äiti laittaa aina ruokaa kerrala kokohnaisele armeijalle. Ei ole vielä niin isoa sakkia tullu yllättäen ruoka-aikhaan kylhään etteikö kaikile ois riittäny ruokaa. Aina on kaikki tutut ja tuntemattomat syötetty meän perheessä. Kesken ei saa koskaan mikhään loppua. Ruokaa tehhään niin, ettei tartte miettiä voipiiko hakea lissää.

Äiti tykkää leipoa. Se leipoo ja laittaa vaikka mitä. Eikä se tykkää, ko raakoja pullia syöhään pelliltä. 

Äiti on uskomaton tehopakkaus. Niin käsittämättömän ahkera. Kun se jotaki päättää, se tapahtuu. Se siirtelee vaikka vuoria. Yksin. Ja nopeasti. Sillä on niin käsittämätön määrä virtaa, että mie en ymmärrä mistä se tullee.

Mutta sitte se nukahtaaki illala aina tuohliin ko yritethään kattoa elokuvvaa. Se sitkeästi istuu siinä niin kauan ko muutki, mutta elokuvasta se ei muista mithään. Se nousee sitte aamula kathoon sen uuesti aamukahvin kans.

Äitin lempielokuva on Sound of Music.

Äitin aphuun voipii aina luottaa. Se tekkee kaikkensa läheistensä etheen. Ja vähän kaukasempienki. Sillä on aina ratkasu kaikheen. 

Äiti pelkää kissoja.

Äiti tykkää ko sisälä on lämmin. Se lämmittää aina takkaa ja leivinuunia niin, että sisälämpötila on yli 25. Mieluiten 28. Tai yli.

Äiti uskoo lujasti, että kaikela on tarkotus. Ja kuten siskoki tänhään kirjotti Facebook-päivityksessänsä, äiti löytää kaikista asioista aina jotaki hyvää. 

Äiti ossaa käynnistää auton kaapeleila. 

Ja käyttää lumilinkoa. 

Sen mitä se ei ossaa, se opettellee.

Äiti kirjotti ylioppihlaaksi vuona 2005. Ja ylioppilaskuvat otethiin Kebnekaisela.

Äitilä on aina jääkaapissa kurkkua. Siis aina. Ja aina se ostaa kaupasta kurkkua. Ihan varmuuen vuoksi. Kurkkua häätyy olla. 

Äiti sannoo lihaliemikuutioita lihamielikuutioiksi.

Äiti tykkää istua kahviloissa ja kattoa ihmisiä. 

Äiti tykkää ihan mahottomasti croissanteista.

Mie soitan edehleen aina äitile, ko olen laittamassa jotaki ruokaa, mitä en ole ennen laittanu. (Tai vaikka laittasin jotaki semmostaki mitä olen joskus laittanu.) Äitile soitan myös ko olen ostamassa jotaki isompaa. Tai pienempää. 

Äitin mielestä vaimon pittää silittää miehen paijjat. 

Äiti ei koskaan sano, että joku asia ois mahotonta. 

Äiti uskoo, että jonaki päivänä se voittaa lotossa.



tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kevhään makosia ja meneviä merkkejä

Nyt on taas uutuuksien aika! Niin jäätelöissä ko lenkkareissaki. Aina kevhäisin tullee jotenki ihan liikaa kaikkea uutta. Lenkkareissa se nyt ei sillai niin kauheasti haittaa, ko sitä ostaa ylheensä vain ne yhet, ja klaappii sitte niilä taas pitkät pätkät. Mutta jäätelöissä se maistelu käypii kyllä ihan työstä jos sen niinkö tosissaan ottaa. Ja miehän otan.

Alotin tämän kevhään uutuusjätskien maistelun Pirkka-tuotesarjan Puffet-kopiosta. Se ei vissiin niinkhään uutuus ole, mutta mie en ollu koskaan maistanu. Daniela on hän nimelthään.


Otin tietekki mintun makusen, ko se minttu-Puffet on se pyhimmistä pyhin jäätelöyksilö. Ja kuten arvata saattaa, ei tämä kopio vetäny vertoja alkuperäselle. Ei milhään! Aivan se oli kyllä maukasta, mutta jos ja kun sitä vertaa Puffethiin, niin kakkokseksi jääpii heittämällä. Minttujäätelö tuossa Danielassa ei ole yhtä pehmeän makusta ko Puffetissa. Jotenki se mintun maku on aavistuksen liian terävä. Keksit Danielassa oli oikein pehmeitä, mutta maultansa jotenki liian tujua settiä Puffethiin verrattuna. Aivanko ne keksi ja jätski ois niinkö kilpaillu tuossa keskenänsä. Toisin ko Puffetissa. Siinä on kaikki kohahlaan.

Tästä voi siis päätellä, että minun "ei herkkuja arkena"-periaate ei ole pitäny tänhään. Eikä muutes eilenkhään. No. Eipä hättää. Kävin kompensoimassa tilannetta urheiluliikheessä, ja ostin ittele uuet juoksukengät. Kyllä oli jo aikaki! Hetken harkittin uuenlaisen mallin testaamista, mutta päädyin sitte kuitenki jo hyviksi havaittuihin Asicsin Gel Nimbuksiin. Nämä on nyt minun viiennet Nimbukset, joten luotan näihin ko kallihoon! Miehän en tykkää tuosta väristä taaskaan pätkän vertaa, mutta oli tuo parempi ko ihan uusimman Nimbus-mallin väri. Ja samapa tuo! Hyvä vaimennus ja tuntuma on tärkeimpiä asioita. Häätyy juosta paljon rapakoista, niin vailtuu vähän tuo väri tuosta...


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Kuus viisasta viikkoa

Neljä viikkoa sitte heräsin siihen todellisuutheen, että olen todellaki ilmottautunu jo viime kesänä tämän vuen Terwamaratonile Ouhluun. Se on siintäny sielä hamassa tulevaisuudessa, mutta aloin kuitenki selata kalenteria... Ja voi hyvänen aika!! Sillon neljä viikkoa sitte Terwamaratonhiin oli tasan 10 viikkoa! JAIKS!

No, eihän siinä sinänsä hättää ollu, koska urheillu olen kyllä suht säännöllisesti, mutta jääkaapin ovessa ei ole ollu mithään treeniohjelmaa, toisin kuin aina aikasemmin ennen maratonia. Päätin siis alottaa tärkeimmästä, eli sopivan treeniohjelman ettimisestä. Ja siihenhän se yks sunnuntai-ilta melkein meniki, ko surffasin kaikki maailman maratonsivustot läpi. Mies nauro, että tuon ajan ko ois käyttäny juoksemisseen, niin ois tullu kunnon pitkä lenkki tehtyä. Mutta siinä naurakhoot! Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty! (Paitsi ehkä just maratontreenissä...)

Sopiva ohjelma löytyki sitte kuitenki yllättäen ihan omasta kirjahyllystä Kirsi Valastin opuksesta "Naisen juoksukirja". No niin. Ei muutako tuumasta toihmeen! Nyt ei ole aikaa hukattavaksi!

Mutta koska elämässä ei aina kaikki mene ihan just niinkö suunnittellee, tuli tähänki maratontreehniin ihan pari muuttujaa, joista viimisimpänä elämäni ensimmäinen mahatauti, joka kesti yhteensä kokonaisen viikon. Siis come on!! 

Tänä sunnuntaipäivänä siihen Terwamaratonhiin on kuus viikkoa, ja mulla olo alkaa olla suhteellisen normaali tauin jäljiltä. Nyt on tärkeää, että mietin jokasen liikkuni viissaasti. Näitten viimisten kuuen viikon aikana ei kestä joutua paniikhiin. On osattava juosta oikea määrä. Ei liikaa, mutta ei liian vähän. Kiloja lähti mahatauissa pari, ja ne on hyvä pittää poissa. Ravinto on siis myös erityisen tärkeässä roolissa. Herkut rajotan siis viikonloppureissuihin. Kotona ei mässäillä!

Mutta koska eilinen oli yli viikhoon ensimmäinen normaali päivä - noin niinkö olotilan suhteen - halusin juhlistaa sitä iloani jotenki. Halutti jostaki syystä ihan hulluna päärynäjäätelöä (tä?), ja sitä piti tietenki hankkia. Tänhään löysin myös kaapista viime syksynä Saksan reissulta ostamani suklaalevitheen (jossa on vähän niinkö jotaki cornflakeseja seassa, tai jotaki rouskuvaa kummiski), jota päätin ihan vähän sillai hillitysti maistella. Eihän nyt sunnuntaina muutenkhaan vaikuta mithään alottaa. Viissaat viikot alkaa vasta huomena!


keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Aurinkoisia oivalluksia

Me repastiin mieheni ja kahen ystävän kans, ja lähethiin hiihtolomaviikoksi aurinkhoon. Ja aurinkoa riitti. Voin kertoa. Olthiin koko porukka loppulomasta ihan läkähyksissä, ja tuntu viimisenä aamuna siinä aurinkorasvaa levitellessä, että ihan ko ois töihin lähössä ko olthiin menossa hotellin althaale lukehmaan kirjoja.

Tuli kuitenki todellaki levättyä ja irtauduttua arjesta viikon aikana. Siis ihan totaalisesti. Sidney Sheldonin (huonohkosti suomeksi käännettyjä) romaaneja tuli luettua kolme, juoksukilsoja kerty aamulenkeiltä kiitettävästi, syöthiin hyvvää ruokaa, naurethiin ja nukuthiin.

Mietin viikon aikana useasti kuinka mahtavaa on kun on neljä kunnollista vuodenaikaa. Siis mie en kertakaikkihaan jaksais asua sielä kesässä ympäri vuen. (Tai no ehkä sillai kokkeiluluontosesti, mutta en koko elämääni.) En jaksais sitä iänikusta auringonpaistetta. Mie rakastan näitä vuodenaikojen vaihteluita! Ihanaa ko välilä on ympäri vuorokauen pimeää ja välilä valosaa ja aina välilä jotaki siltä väliltä. Vaihtelua!

En jaksa lakata ihmettelemästä sitä, kuinka lapsellisen onnellinen olen - monien muitten ihmisten laila - aina kun aurinko ensimmäisen kerran pilkistää taihvaalta kaamoksen jälkheen, kun päivät alkaa pidentyä, tiet sullaa, koirankakka haista, kun puut vihertää, alkaa kesäloma, kesäsatheet ja -heltheet ja -reissut, kun illat alkaa pimetä, tullee syyssatheet, pakkasaamut, ruska, ekat liukhaat, ensimmäiset lumet, kunnon pakkaset, kunnon pimeys, kunnon hanget... Kaikki tämä tapahtuu yhen vuojenkierron aikana, ja vaikka ne toistuu suurinpiirthein samanlaisina vuojesta toisseen, joka kerta me innostuthaan niistä muutoksista ja joka kerta ne tuntuu yhtä ihmeellisiltä ja hienoilta.

Jokasseen vuodenaikhaan kuuluu myös ne omat herkkunsa. Tietenki! Viime viikon ylivoimasesti paras (kesänen) herkku oli tuorepuristettu appelsiinimehu, jota sai meän hotellin aamupalala tirpoa niin paljon ko jakso. Ja mehän tirvothiin! Tuo appelsiinimehukone oli meän koko reissun arvokhain yksittäinen objekti, ja jokanen meistä vuorolansa mietti, että kuinka paljon järkeä ois hommata tuomonen samanlainen kone kotia... Sen hintaa ko googletelthiin, niin todethiin, että hyvin vähän ois järkeä näilä Suomen appelsiinisesongeila. Ilmassa oli pientä pettymystä.



Mutta onneksi koti-Suomessa ootti puuhastelut täkäläisten kevhäisten herkkujen parissa. Heti reissusta tulon jälkheen oli nimittäin aika ripustaa lihat kuivuhmaan! Nyt sitte ootelhaan kieli pitkälä, että yöpakkaset ja kevättuulet kuivaa nuo kuvan taihvaalliset herkkukimpahleet, ja päästään tasottelheen suolatasapainoja kevhään aurinkoisten hiihtopäivien iltoina.


torstai 3. maaliskuuta 2016

Naisen mieli

Ylheensä mie päätän aina viimeistään edellisenä päivänä mitä urheilulajia seuraavana päivänä harrastan, ja laitan kampheet valhmiiksi. No, eilen illala en jaksanu yhtään miettiä semmosia ja päätin tehä päätöksen vasta aamula.

Jotenki tämä aamu oli sitte kuitenki mahottoman hankala. En oikein tienny mitä huvittas tehä, joten päätin ottaa töihin matkaan mahollisimman monta vaihtoehtoa, että voin sitte päivän aikana makustella, ja lähteä suohraan töistä tekheen just sitä mitä sattuu sillon huvittahmaan. Päätin ottaa mukhaan kaikkea mahollista, joten lastasin authoon hiihto-, juoksu- ja salikampheet. 

Työt loppu, mutta päätöstä ei ollu syntyny. Arvatkaa huvittiko hiihtää? Ei. Juosta? Ei. Lähteä salile? Ei. Ajoin siis kotia, nostelin autosta hiihto-, juoksu- ja salikampheet pois, ja tongin kaapista pyöräilykengät ja avantouintikamat, ja lähin spinninkhiin, ja sieltä avanthoon.

Että näin ennakoimaton se on se naisen mieli. Enpä ois aamulla arvannu!


sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Viisi suklaalevyä (ja kaksi jätskiä)

Herkkulakko on jatkunu menestyksekhäästi jo reilut puolitoista kuukautta. (Muistutan tässä välissä, että laskiaispullat kuuluu aina minun herkkulakkojen ulkopuolele. Eli niitten syöminen ei ole herkuttelua.) Helmikuun 1. päivä pietin kuitenki harkitun taukopäivän. Olin nimittäin nähny niin paljon suklaauutuuksia, että päätin ottaa yhen päivän ja testata kaikkia kerrala. Söin sinä päivänä surutta niitä herkkuja mitä teki mieli (mm. kahen jätskipaketin jämät pakkasesta), ja sen seurauksena oliki sitte ilthaan mennessä semmonen olo, että herkkulakon jatkaminen tuntu maailman parhaalta idealta.

Mutta nyt niihin uutuussuklaissiin, joita varta vasten testasin. Niitä löyty kaupan hyllystä viis. Neljä uutuuksista oli Fazerin Travel-sarjaa, ja sitte yks Maraboun kahen vanhan maun yhistelmä.


Minun täytyy vähän olla ilonpillaaja, ja toeta, että pari nuista Fazerin uutuuksista oli jotenki väkisin väännetyn olosia makuyhistelmiä. Että on niinkö keksimällä keksitty ja tuottamalla tuotettu. Tuo kahvi-mutakakku ei uponnu mulle yhtään, ko jotenki oli ihan liian tymäkkä se kahvin maku. (Ehkä se osalthaan johtuu siitä, että en ylipääthään tykkää ko kahvia sotkethaan suklaissiin tai jäätelöihin...) Toinen joka ei uponnu oli tuo vadelma-lakritsi-valkosuklaa. Jotenki ne maut ei yhtään sulautunu toissiinsa. Läpi tunki semmonen teollinen maku. Travel-sarjasta siis New York ja Copenhagen jää multa vastasuuessa ostamatta.

Mutta onneksi tässä uutuussarjassa oli myös kaks kehityskelposta makua. Nimittäin Rio de Janeiro ja Lontoo. Toffee-suolanen keksi -yhistelmä täytti ennakko-odotukset, ja oli siis varsin maukasta. Suolasuutta ois voinu olla vaikka vähän vahvemminki, mutta aivan perushyvä suklaa myös semmosenhaan. Näistä neljästä minun suosikki oli tuo minttu. Ehkä aika ilhmeinen, mutta toimi silti, ja suli suussa parhaiten. Mithään ilotulituksia ei mikhään Travel-sarjan tuote aiheuttanu, mutta löyty ainaki kaks uutta levyä, joita mielehlään ostaa vaikka lahjaksi tai viehraile tarjottavaksi.

Viies uutuus oli tuo Maraboun Daim-Saltlakrits -yhistelmä. Toimii. Tykkään sekä Maraboun Daim-leyvstä, että Saltlakrits-levystä, ja yhteen laitettuna ne toimii vallan moitheettomasti. En tiä onko vähän epäreilu peli, koska kyse on kuitenki kahen jo olemassa olevan levyn yhistelmästä, mutta näistä viiestä se veti Persorievun makutestissä pisimmän korren.

Herkkulakko taukoaa taas hiihtoloman ajaksi, joten siihen täytyy suunnitella jotaki uutta - ja ehkä hieman jotaki vanhaaki - maisteltavaa.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Laskiaispullavertailu 2016

Kuten sanottu, laskiaispullat on aina kuulunu minun herkkulakkosopimusten ulkopuolele, ja niitä onko nyt sitte tullu maisteltua viimisen reilun viikon aikana ihan huolela ja on siis todellaki tullu vertailtua Rovaniemen kaupungin laskiaispullatarjontaa. Ei tarkotuksenhakusesti, mutta kun kerta tuli niin monta paikkaa testattua, niin samahan se on vähän analysoija. Varmasti monta paikkaa on jääny käymättä, mutta määränsä se on mitä työssäkäyvä ihminen ehtii laskiaispullien perässä juosta! (Vaikka halua kyllä ois...)

Pillaan heti alkajaisiksi jännityksen, ja kerron, että voittaja on Choco Deli. Hain sieltä aika monta pullaa. Ja ne oli joka kerta ihanan tuohreita (vaikka hain iltapäivälä), ja niissä se pullan koostumus oli semmonen kiinteä ja kardemummaa oli riittävästi. Kerma maistu kermale, ja sitäki oli muihin verrattuna runsaasti. Minun mielestä sais olla vieläki enemmän, mutta ehkä yksityisyrittäjän mielestä ei... Selkeä miinus oli myrtsi palvelu. Joka kerta. Ei suohraan epäkohteliasta, mutta ilotonta. Huumorintajutonta. (Kyllä asiakhaan vitseile pittää nauraa, vaikka ne ois kuinka huonoja!!) Mutta en antanu sen vaikuttaa tähän voittopäätökseen, koska nyt oli kyse vain pullista.

Kakkossijale tänä vuona ylsi Kahvila - konditoria Antinkaapo. Sieläki pullien koostumukset oli hyvät, mutta niitä oli paistettu minun makhuun pikkusen liikaa. Myös kermaa ois saanu olla vähän enemmän. Palvelu oli tottuhneen ystävällistä. Onhan kyseinen kahvila jo vanha tekijä Rovaniemelä.

Kolmannesta sijasta minun päässä taisteli pitkään Eijan Pullapuoti ja Cafe Toivo, mutta lopulta kerman laatu ratkasi voittajan. Eijan Pullapuodissa pullien välissä oli nimittäin oikeaa kermaa, kun taas Cafe Toivossa oli jotaki valekermaa, tai siis joko purkista puristettua tai sitte jotaki kevytvispikermaa. Molemmissa paikoissa pullan laatu oli hyvä, vaikkaki Toivon pullat sattu olheen vähän kuivahkompia. Eijan Pullapuodissa kermaa olis tarvittu runsaasti lissää, mutta tällä kertaa laatu voitti määrän. Pisteet Toivole kuitenki rohkeasta kokeilusta laittaa täytheeksi banaania hillon kaveriksi. Mutta paremmin toimis muussattu banaani ko viipaloitu. Toivossa palvelu oli erittäin ystävällistä ja välitöntä. Eijan Pullapuodissaki palvelu oli hyvää, vaikkakhaan ei kovin puheliasta. (Mutta asiakhaan tylsile jutuile sentäs naurahethiin!)

Ja sitte suurin pettymykseni tällä viikola: KatriAntellin kahvila. Palvelu oli kaikista näistä paikoista ihan parasta ja kertakaikkisen hersyvää ja ilosta ja ihanaa. Mutta sitte se pulla! VOI EI! Se oli ihan kuivaa ja ilmavaa. Kermaaki oli ihan liian vähän. Mie en kuulkaa syöny sitä ees lophuun. Ja silloin tietää kyllä, että on tosi kysseessä. Se maistu ihan tasan samale ko kaupasta ostetut KatriAntellin laskiaispullat, vaikka kahvilassa kyllä vakkuuttelivat, että ne eivät ole samoja, ko siitä vielä varmuuen vuoksi erikseen kysyin. Voi että mulla harmitti! Mutta ei voi mithään. Laskiaispullien laatuvaatimukset on rajut, eikä säälipisteitä anneta, vaikka palvelu ois kuinka hyvvää.

Tokihan sitte viikonloppuna piti vielä kotona tehä omat laskiaispullat. Tällä kertaa ostin paistovalhmiita kotipullia, ja muuten homma toimi tosi hyvin, mutta valittin huonot pullat. Rainbown pakastepullissa ei ollu tarpheeksi jämäkkyyttä eikä kaardemummaa eikä kokoa, ja päälä oli ihan liikaa raesokeria. Mies kyllä ylisti niitä, mutta minun kriteerejä ne ei täyttäny. Ja kuulkaa huomasin vasta kotona, että pakkauksessa luki "7-8 pullaa". Siis miten niin 7-8?!?!?!? Täytyy tietää onko seittämän vai kaheksan!!! Onneksi olin ottanu semmosen pussin, jossa oli 8. Ois ollu tyly, ko mies ois saanu yhen pullan vähemmän.



maanantai 8. helmikuuta 2016

Valitsen taisteluni. Erityisesti somessa.

Miksi mie kirjotan blogissani vain tämmöstä hömppää? Miksi en kirjota ns. oikeista ja vakavista asioista? Miksi vain jostaki typeristä herkuista, liikkumisesta ja kaikesta muusta tyhjänpäiväsestä? Enkö mie ossaa muuta ajatella ko omia herkuttelujani ja urheilemisiani? Eikö minua yhtään liikuta kaikki tärkeät yhteiskunnalliset asiat? Eikö mulla ole yhtään mielipitheitä oikeista asioista? Enkö mie seuraa yhtään mitä maailmassa ja yhteiskunnassa tapahtuu?

Kyllä seuraan. Kyllä on mielipitheitä. Ja kyllä liikuttaa monetki asiat. 

Mutta. Mie otan aina kaiken niin tosissaan. Ja niin henkilökohtasesti. Niin kävi jossaki vaiheessa ko yritin (hyvin lyhyen aikaa) kommentoijja ja ottaa kantaa kaikheen mikä liikutti minua sosiaalisessa mediassa. (Virhe. Tiedetään.) Valvoin öitä. Mietin ja hioin sanankääntheitäni. Petyin, ko sitte aina tuliki joku, jolla oliki paljon paremmat sanankääntheet joila kumothiin minun kirjottamiset. Saatoin seurata jotaki kommenttiketjua kokonaisen illan. Joskus kakski. Ja aina - siis ihan aina - ärsyynnyin ja raivostuin jossaki vaiheessa. 

Olin pahala kiirilä. Otti niin aihvoon "typerien ihmisten typerät mielipitheet ja typerät kommentit". Ärsytti, jos mies tuli sanohmaan jotaki mulle just siinä kohtaa ko olin kirjottamassa jotaki "tosi nasevaa kommenttiani" vastihneeksi johonki mielestäni vähemmän nasehvaan kommenthiin. Menin myöhään nukkuhmaan sydän pamppaillen kiihtymyksestä, ja yritin saaha unta. Aamula ensimmäisenä syöksyin kattohmaan onko minun "nasehvaan kommenthiin" vastattu, vai sainko viimisen sanan. Koskaan en saanu. Aina - ihan aina - alko aamu huonosti. Heti aamukahvin äärelä piti alkaa muotoihleen taas vastauksia niihin kommentteihin, koska kuvittelin, että saisin lukijat "tajuahmaan". Jep jep.

Mie uuvuin ja ahistuin siihen ihan totaalisesti hyvin äkkiä. En pystyny jättähmään mithään omhaan arhvoonsa. En pystyny irtautuhmaan niistä kommenttiketjuista vaikka lähin pois konheelta. Ja siksi lopetin ihan tietosesti "ottamasta niin hirveästi kantaa" sosiaalisessa mediassa, koska tajusin, ettei minun energia riitä semmosten keskustelujen käymisseen. Toisila riittää, ja toiset ei ota niitä niin vakavasti. Mutta mie otan. (Poliitikon uran olen siis saanu sulkea pois vaihtoehoista jo aika varhaisessa vaiheessa...) Enkä ole varhmaan ainoa tämmönen ihminen. En ihmettele niitä tutkimuksia, joissa on selvinny sosiaalisen median lisäävän monila pahaa oloa. 

Siksi halusin muuttaa sosiaalisen median käyttöäni semmoseksi, ettei se vie minun energiaa eikä tuota mulle pahaa oloa. Mie tarvin minun energiaa muuhun. Tajusin, että voin muokata esim. Facebookin kaverilistaani ja uutisvirtaani niin, että sieltä jää suurin osa niistä minua uuvuttavista tekijöistä pois. Se on minun oma kupla. Luen sielä kavereitteni jakamia juttuja, tykkäilen ihmisten iloista ja hyvistä kirjotuksista ja kuvista, otan ossaa suruihin, päivittelen omia hömppäjuttujani ja jaan joitaki juttuja jotka on minun mielestä hyviä. Aina silloin tällöin en voi olla kirjottamatta ommaa mielipidettäni jonnekki, ja toki sitte aina pahotan mieleni, mutta en pillaa sosiaalisessa mediassa riehujien ja riehumisten takia päivääni enkä menetä yöuniani.

En koskaan halunnu tehä tästä Persorievun Päiväkirjasta mithään vakavaa esim. yhteiskunnallissiin asioihin kantaa ottavaa blogia. (Sitä se tuskin tällä otsikolla vois koskaan ollakhaan... Ja oisko mulla lopulta sitten niin paljoa niitä mielipitheitä kuitenkhaan?) Semmosia blogeja on jo ihan tarpheeksi. Ja niitä on mielenkiintosta lukea. Mutta mie haluan, että tämä minun blogi antaa mulle energiaa, ja ehkä joskus jopa viihyttää jotaki lukijaa, ja antaa sitä kautta enrgiaa jollekki toiselekki. Näitä tekstejä kirjottaessa minun ei tartte miettiä sanankääntheitä. Kaikki tullee helposti. Ja nopeasti. Tämä hömpän kirjottaminen on hauskaa. Voin kirjottaa blogikirjotuksen, ja jatkaa muita hommia ajattelematta ja miettimättä, että "mitäköhän sinne on nyt kommentoitu?" tai että "mitenköhän ne nyt sen ja sen tulkittee?", jne... Muut kirjottakhoot ne asiallisemmat blogit.

Ja kyllä. Ajattelen päivittäin hyvin paljon muitaki asioita ko omia syömisiäni ja liikkumisiani. Kuten esimerkiksi töitäni, ja niitä nuoria joitten kans olen päivittäin tekemisissä. Ns. vakavemmista aiheista jutehlaan (kaiken hömpän ohela) oppitunneila, välitunneila, louhnaila, kahvihetkilä ja kaikkialla sosiaalisen median ulkopuolela. Siihen minun energia riittää!

Nooh, totta puhuen ihan joka keskustelhuun sosiaalisen median ulkopuolela ei minunkhaan energiat riitä ennää nykysten. Tunnen itseni ja valitsen taisteluni. Ja joskus aina vaikeneminen on kultaa.

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Kaks tyttöä

Mulla on pikkusisko. Se on puolitoista vuotta nuorempi ko mie, mutta niinkö kouluvuosissa mitattuna kaks vuotta nuorempi. Aika ihantheellinen ikäero kahela tyttölapsela siinä mielessä, että meistä on aina ollu toisile seuraa. Vaikkaki se seura on useasti tarkottanu tappeluseuraa...

Mutta vaikka paljon on tapeltu, rajustikki, olhaan met kuitenki enemmän oltu sovussa. Väittäsin. (Ehkä äiti ja isi on eri mieltä.) Ehkä muistot on kultautunu, mutta kyllä mulla tappeluita enemmän on lapsuuesta mielessä meän yhteiset leikit. Meän suosikkileikki oli niinki mielikuvituksellinen leikki ko "kaks tyttöä". Me leikithiin kahta aikusta tyttöä, jotka teki kaikkia aikusten juttuja: kävi töissä, shoppaili, matkusteli ja kävi ravintoloissa. (Myönnettäkhöön, että monesti neki leikit loppu riitehlyyn, ko leikin kulusta oli eri näkemykset...)

Me olhaan ko yö ja päivä. Sekä ulkonäöltä että luontheelta. Mutta silti me olhaan samoista aineksista tehty. Kaikesta erilaisuuesta huolimatta sisko on se, kenen kans on maailman helpoin olla. Sen seurassa ei tarvi, eikä voi, esittää mithään. Kaikki näkkyy läpi. Puolesta sanasta ymmärrethään toisia. Sisko on se ihminen, jolle voipii kertoa mitä vain, ja joka ihan varmasti aina auttaa. Toissaalta, sisko on se, joka tietää just mistä nappuloista painella jos haluaa ärsyttää. Niitä nappuloita on aikuistumisen myötä paineltu onneksi vähemmän ja vähemmän. Nykysten ei juuri koskaan.

Minun sisko on viisas ihminen. Se ossaa aina, siis ihan aina, sanoa just oikeat sanat. Erityisesti kriisitilantheissa se on nähty monia kertoja. Se on toiminnan nainen, eikä jää  missään tilantheessa toimettomaksi tai neuvottomaksi. Vaikka mie olen se reserviupseerikoulutuksen käyny, tiän, että minun pikkusisko olis esimerkiksi paljon parempi ja nopeampi tekheen päätöksiä ko mie. Mie en ole koskaan kunnola oppinu sitä, että tietyissä tilantheissa huono päätöski on parempi ko ei päätöstä ollenkhaan. Olen semmonen vatvoja.

Pikkusisko ei vatvo eikä vatuloi. Se on nähty monta kertaa mm. ko käyhään yhessä vaatekaupoissa. Mie en tykkää kenekhään kans niin paljon shoppailusta ko siskon kans. Se katkasee minun vatvomiset selkeilä käskyilä joko ostaa tai olla ostamatta. Ja sitä paitsi minun pikkusiskola on pettämätön tyylitaju. Vaikka meilä on ihan erilainen maku vaatheissa, se ossaa kattoa mullekki sopivia. Ja koettaa aina rohkasta kokkeihleen jotaki uutta ja erilaista. Mie olen aika perintheinen, sisko taas räväkkä.

Räväkkyys ja luovuus näkkyy ruoanlaitossaki. Pikkusisko ossaa loihtia ihan mistä vain aivan äärettömän herkullisia ruokia vain heittelemällä aineksia kattihlaan. Mulla taas semmoset "heittelyt" johtaa suohraan kompostiin.

Me emmä soittele joka päivä. Ei ees joka viikko. Aina on molemmilla niin mahoton kiire. Useasti lähetän siskole vain viestin: "Onko kaikki hyvin?", johon saan vastauksen: "On! Entä sielä?", johon sitte vastaan, että "Tääläki kaikki hyvin!". Tämä riittää. Tieto, että siskola on kaikki hyvin riittää kaiken kiihreen keskelä, kunnes taas ehtii jutella paremmin.

Nämä "kaks tyttöä" assuu nykysten kaukana toisista, eri maissa. Se on ollu rankkaa hyväksyä, mutta nyt sen kans ossaa jo varsin sujuvasti ellää. Nämä kaks tyttöä tietää, että välimatkasta huolimatta ovat kiinteästi toistensa elämässä.

Ja ehkä se välimatka on ihan hyväki juttu! Eihän sitä tiä huvittasko sitä ennää leikkiä kahta tyttöä jos asuttas ihan lähekkäin. Vois mennä tappeluksi koko homma.


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Haluan, koska tartten.

Joka puolela on mainoksia!! Mie tulen hulluksi! Lehissä, kauppojen ikkunoissa, sähköpostissa, sosiaalisessa mediassa, telkkarissa!! Ne vainoaa minua! Alen loppurysäys! Muuttoale! Jopa -70%! Ota 3, maksa 2! Säästä, säästä, säästä!! AAARRRGGH!

Mulla on niin ristiriitanen olo. Samala ko kaikki tavarapaljous ahistaa ja suorastaan ällöttää, niin samala tuntuu että pitäis just nyt olla kaupoissa säästämässä. Että jos sieltä tekiski ihan jotaki mielettömiä löytöjä! Koska kyllähän mulla oli tarkotus ostaa uus talvitakki, toppahousut, lämpimät kengät ja ja ja... Mutta ko on se ostolakko. Höh.

No. Sinänsähän mie ehkä juuri ja juuri selviydyn tästä talvesta ko kaapista löytyki sitte neljä (tai siis viis) toppa- /talvitakkia, kolmet toppahousut (plus yhet kevyttoppahousut) ja neljät-viiet talvikengät (plus kaikki ne talvikengät joita käytän vähän harvemmin). Eli ehkä mie jotenki kessään pääsen paleltumatta.

Sieltä kaappien uumenista löyty myös vaatheita, joita olen ostanu vuona 2005 Kanadassa asuessani. Kaikkea muka ihan varmana tarvii joku päivä! Luulin vähentänheeni mm. housuvarastojani, mutta järkytyin laskiessani, että mulla on edehleen 36 farkut. Voittako käsittää? Onko mithään järkeä? Siihen ko laskee kaikki muut housut, sekä mekot ja hamheet, niin mie voisin aivan keveästi mennä kessään asti niin, että mulla on joka päivä eri alaosa. Ja ainaki jouhluun asti löytys joka päiväle erilaiset yläosat. (Eri asia on sitte tuntisinko mie oloni kotosaksi niissä kaikissa vaatheissa. Luultavasti en.)

Olen aikani lapsi. Ostelen uutta silloin ko haluan uutta, jolloin koen tarvivani uutta. Kuitenkhaan kyse ei todellakhaan ole tarpheesta. Mie en halua kulkea vuosikausia samassa talvitakissa. Tai samoissa farkuissa. Tai samassa villapaijjassa. En halua, koska minun ei tarvi.

Mie elän yltäkylläsyyessä ja kulutusjuhlan keskelä. Siis verrattuna oikeasti köyhiin oloihin. Mie elän ensimmäisen maailman ongelmien keskelä. Voi ei, minun vaatekaapit on liian pienet! Mutta en mie kuitenkhaan piä tavaroitten määrää ihmisen mittarina. En arvota ihmisiä sen perusteela mitä niilä on. Eihän kukhaan niin tehe. Tietosesti ainaskaan.

Tiän, että minun elämä ois aivan yhtä onnellista, vaikka mie kulkisinki samassa takissa vuositolkula. Tiän, ettei onni tule materiasta. Ei uusista vaatheista. Onni on jotaki ihan muuta. Jos minun ympärillä ei ois niin paljon tarjontaa ja vaihtoehtoja, niin mie en edes haluais uutta, en tarvis uutta. Mie annan mainosten luoda tarpheita. En erota halua ja tarvetta toisistansa.

Tai ehkä sittenki erotan. Jo reilun viikon tietosen ostolakon jälkheen voin sanoa, että tämä on ihan järkyttävän vappauttavvaa! Ihanaa ko ei tarvi juosta kaupoissa. Mahtavaa, kun on päättäny, että ei osta, niin ei tartte ees kattella niitä ale-mainoksia sillä silmälä. Voi vain surutta sulkea silmänsä niiltä. En tartte mithään. Mulla on jo kaikkea! Olo on suunnattoman helpottunu! Olen valaistunu!

Nooh, tipahethaanpa sitte taas maan pinnale. Lakkoa on takana reilu viikko. Monta viikkoa vielä eessä. Tässä samala ko kiillottelen tuota valaistumiseni tuomaa sädekehhää pääni päälä, mietin, että tarvin kyllä ehottomasti uuet bikinit hiihtolomareissule...

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Karkkivahinko

Keikka soitettu. Tarjolla on yöpallaa. Kävelen seisovan pöyän luokse, ja vanhasta muistista kerrään lautaselle kaikkea mitä tekkee mieli. Menen istuhmaan ja syöhmään muitten kans. Istuthaan, syöhään ja jutelhaan. Yhtäkkiä mieheni toteaa että "Sulla vissiin ihan hyvin sujunu se sokeriton tammikuu...". Sekunnin murto-osia kulluu ennen ko tajuan, että pitelen käsissäni puolikasta hedelmäkarkkia. Toinen puolikas on suussa. Jaa muutama jo mahassa. Mitä ihmettä?? Refleksinomasesti sylkäsen sen puolikhaan lautaselle. Aivanko se nyt ennää auttas! Kaikki nauraa. Mieki nauran. Mutta sisälä itken. Miten tässä näin kävi? Ja vielä ihan vahingossa! Herkkulakko on menny niin kivuttomasti, eikä ole ees mielen vieressä käyny sortua. Ja nyt se sitte tapahtu näin. Täysin harkitsematta, suunnittelematta, yllättäen ja huomaamatta. Liha on paitsi heikko, myös huolimaton!

Ja eniten kyllä harmittaa, etten tajunnu nauttia oikein kunnola niistä muutamasta hedelmäkarkista jotka ehin syä. 






lauantai 16. tammikuuta 2016

Keikkajännät

Tänhään on illala keikka. Kotikaupungissa Rovaniemelä. Aina se jännittää. Niinhän ne monet ammattilaisetki sannoo, että vaikka kuinka paljon essiintys, niin aina jännittää. Saatikka sitte me amatöörit! Vaikka kuinka treenais, niin aina se jännittää. Tietysti joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tänhään taas parin uuen biisin takia enemmän.

Vaikka keikka alkaa vasta illala, olen jo oppinu, että keikkapäiväle on ihan turha yrittää saaha mithään järkevää muuta ohjelmaa. Silloin ko on joku tiukka maratontreeni menossa, niin silloin on pakko vääntäytyä keikkapäivinä lenkile, mutta se on AINA yhtä tuskaa. Nyt en pysty ko ei ole pakko. Jotenki jatkuvasti on vattanpohjassa semmonen pieni jännitys ja oottava olo, vaikka sävelet on harvinaisen selvät: kävästään roudaamassa ja soundcheckaamassa ja sitte on monta tuntia keikan alkhuun. Ja siinä ehtis tehä vaikka mitä!

Mutta ei. Ei pysty. Yritin aamula töitä tehä. Korjata englannin kirjotelmia. Ei tule ajattelusta mithään. Olo on levoton. Kokoajan se on sielä mielessä. Takaraivossa. Varsinki uusia biisejä kellaa päässä jatkuvasti. Jalat on levottomat. Ei pysty keskittyhmään. Pinnaki on kireällä. Tullee tiuskastua miehelekki helposti. Onneksi olhaan samassa bändissä, niin se tajuaa. (Mutta mie olen ehkä aika huono tajuahmaan sen jännityskärtyjä...)

Jos me olhaan jollaki muula paikkakunnala vaikkapa hää- tai synttärikeikala, päivän aikataulu mennee lähes aina niin, että roudauksen jälkheen käyhään syömässä jossaki, ja sitte menhään päikkäreile. Mie en ylheensä saa nukuttua juurikhaan, ko syke on jotenki tavallista korkeammala aina koko keikanaluspäivän. Mutta tulleepa kuitenki oltua horroksessa jonku aikaa ko kaikki muutki makkaa hiljaa. Joku ehkä kuorsaa.

Pari tuntia ennen keikkaa häätyy alkaa miettihmään ja testaihleen vaatheet. Mikä tuntuu sinä päivänä oikealta? Samala viimeistelhään settilistoja ja kertaihlaan biisejä. Perhoset villiintyy mahassa. Vähän ois hyvä jotaki haukata, mutta ei tehe mieli. Jänskättää. Minkälainen yleisö tänä iltana on vastassa? Innostuuko ne meän biiseistä? Tanssiiko ne? Menneekö uuet biisit hyvin? Onko kaikki tyytyväisiä? 

Sitte menhään keikkapaikale. Menhään soittimien taakse ja mie mikin taakse. Syke nousee. Huh huh! Mitä tästä tullee?!?! Kun ensimmäinen sointu kuuluu ilmoile, syke laskee. Jännitys häipyy ja kaikki tuntuu loksahtavan paikoihleen. Kaikki on just hyvin!

Eli muutaman tunnin keikka illala on mulle koko päivän homma. (Tai oikeastaan kahen, ko laskee mukhaan seuraavan päivän keikkakooman.)

Mutta niin ihana homma! Mihinkhään en näitä kokemuksia vaihtas!

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Lakkokevät 2016

Mie en jaksa lopettaa ihmettelemästä tätä ihmisen kykyä innostua uuen elämän alottamisesta aina uuestaan ja uuestaan! Parhaita alotusaikoja ovat tietenki vuojen alku, lukuvuojen alku ja kaikki maanantait. Mie olen huomannu, että muina aikoina alottaminen on vaikeampaa. Lähes mahotonta.

Tavoilleni uskollisena päätin mieki taas alottaa vaikka mitä tämän vuojen alusta. Mm. herkkulakon. Tai no, en ihan vuojen alusta, koska vuojen eka päivä oli perjantai, eikä perjantaina voi alottaa mithään! Ja sitä paitsi olis ollu tosi eesvastuutonta alottaa herkkulakko uuenvuenpäivänä, jolloin meilä oli vielä mökki täynä herkkuja, ja mm. kuvan iiihana suklaakakku yli puoliksi syömättä. Ei ois ollu reilua jättää muuta seuruetta tuhoahmaan kaikkea ilman minua. Kaikki yhen ja yksi kaikkien puolesta! Ja joukkue tarvii tähtipelaajansa, kuten eilisessä jääkiekkopelissäki nähtiin!


Mulla on nyt siis menossa herkkulakon kolmas aamu. Mieli on päättäväinen, mutta päätä särkee. Totean jälleen kerran, että on tuo sokeri kyllä oikeasti koukuttava huume. Alun perin oli tarkotus viettää täysin sokeritonta tammikuuta, mutta koska keksin tämän idean vasta uuenvuenaattona, tajusin, että mie en ehi/jaksa/halua perehtyä täytheen sokerittomuutheen, koska se tarkottais mm. suolakurkkujen ja ketsupin yms. heivaamista pois kaapeista. Päätin, että selkeitten herkkujen lopettaminen riittää. Tässä samala tutkiskelen kaupassa pakkauselostuksia vähän tarkemmin, ja koitan valita sokerittomia vaihtoehtoja.

No, herkkulakko ja sen alottaminen ja nämä vierotusoihreet on tuttua hommaa. Päätin siis alottaa toisenki lakon. Nimittäin ostolakon. Olen jo pitkän aikaa ahistunu kaikesta tästä tavaranpaljoudesta. Viime vuosina vaatheitten ostelusta on tullu mulla ihan älytöntä. En ole mikhään vaatheila koreilija, mutta liian useasti tullee osteltua uutta, koska minun on ihan pakko saaha tuo ja minun elämä ois niin paljon parempaa jos mulla ois tuo ja tuo ja tuo. Ja liian nopeasti kyllästyn sitte kaikheen. Vaatekaappieni runsaan sisällön olen tiedostanu jo syksylä.

Mutta tilanne kulminoitu erityiselä tavala eilen: Mulla on semmonen pakkomielle, että en voi laittaa silittämättömiä vaatheita kaaphiin, joten kiihreisen syksyn aikana kodinhoitohuohneen tasole on kerrääntyny aikamoinen kasa silitystä oottavia vaatheita. Ihan säikähin ko kannoin sen vaatekasan sohvale, ja päätin alkaa silithään sen pois; miten tässä voi olla näin paljon vaatheita, ko vaatekaapitki on vielä ihan täynä???? Siis hyllyt pursuilee ja hengarikaapit on täynä jos minkälaista rättiä. Mistä ihmeestä tämä kasa on tullu??



Siinä silittäessä löysin kasasta semmosia vaatheita, joitten olemassaoloa en ees muistanu! Nyt alkaa siis operaatio vaatekaapin perkaus ja siihen liittyvä ostolakko. Tiukka lakko alkaa erinnäisistä syistä vasta 15.1. (joka kylläki on perjantai, mutta se ei tässä lakossa ole ongelma). Sitä ennen ei ole tarkotus vettää mithään shoppailuövereitä. (Toisin ko herkkulakkoa edeltävänä iltana herkutteluöverit.) Vain tarpheesseen ostan ennen lakon alotustaki. (Kyllä, tiedostan, että tarve on hyvin häilyvä käsite...)

Vierotusoihreita lienee tästäki lakosta herkkulakon tavoin tulevan, sillä kyllähän se uuen ostaminen tuottaa aivan erityistä mielihyvää! Mulla ei ees koskaan ole mithään shoppailumorkkiksia, ja se on aika pelottavaa. Ainoa mikä joskus harmittaa on se rahanmeno. Mutta nyt haluan säästää rahani johonki aihneettohmaan. Elämyksiin.

No entäs lakkojen loppumispäivät? Säännöt? No. Edellisistä lakkoiluista poiketen, aijon testata omaa maalaisjärkeäni. Onnistuuko? Se jää nähtäväksi. 

Mutta oisko kesäloman alku kuitenki hyvä tavote ajallisesti? Ja lakkojen keskeyttäminen mahollisilla matkoila sallittua? 

Ja yks tärkeä huomio: Herkkulakon ulkopuolele jää tietysti laskiaispullat. Kuten aina.