Asiaa suklaakonvehtirasioista

Niin. Suklaakonvehtirasiat, jotka lienee kaikile tuttuja tähän aikhaan vuojesta. Mie olen nyt tullu siihen tulokseen, että mie en ymmärrä miksi niitä pittää ostella! Ensinnäki, ne on kalhiita (paitsi ne Juhlapöydän konvehdit, mutta kukas niistä ees tykkää?) Toisekseen, en ole vielä semmosta konvehtirasiaa nähny, jossa joka ikinen konvehti ois hyvä. Kolmannekseen, perheessä tullee riitaa siitä, että saapiiko siirtyä alemphaan kerrokseen, jos ylimmässä on vielä konvehteja jäljelä.

Meile tuli perintheisesti joululahjaksi kaksi konvehtirasiaa. Ne markkinoitten parhaimmat: Maraboun Paradis ja Symphony. Niissä on muihin rasioihin verrattuna paljon enemmän hyviä konvehteja, mutta ei silti kaikki. Näin ollen minusta ois aivan täysin ok siirtyä alemphaan kerrokseen ko päällimmäisestä on hyvät syöty, koska miksi pitäs ensin väkisin (?) syä myös ne vähemmän hyvät siitä päältä? Ihan turhia kaloreita niistä vain tullee. Tästähän mm. minun mies on aivan eri mieltä. Hänen mielestä niin kauan ootethaan, että päällimmäinen kerros on tyhjä, ja sitte siirrythään alas. Blääh.

Siksipä mie olenki aatellu, että en ehkä ennää lähe nuihin suklaakonvehtihomhiin ollenkhaan matkaan, koska kun kerta niitä ylimääräsiä kaloreita jouluna tullee, niin kerrään ne mieluummin jostaki, mistä oikeasti tosi paljon tykkään, enkä ala kauskaahmaan muitten perheenjäsenten kans korrektista syömisjärjestyksestä, saatikka tunkehmaan kitusiini semmosia konvehteja jotka ei hivele minun makuhermoja. Siispä joulurauhaa edistääkseni kävin hakemassa Ruottin puolelta pari kaukalollista GB:n Ischoklad-jäätelöä. Ja kyllä tuli joulumieli ihan ilman konvehtejaki! 

Nooh, taas jos rehellisiä olhaan, niin tokihan niitä konvehtejaki tuli syötyä, mutta ei hättää! Lenkilä ja salila on käyty ihan suunnitelman mukhaan myös jouluna! Eli jos nyt ei aivan tilanne ole plus-miinus-nolla, niin ei se ainaskaan ihan hirveän kaukana siitä ole. Kyllä sen verran kalorisyöppöreissu oli mm. kiikkuminen Pellojärvenvaahraan 23 asteen pakkasessa Michelin-varustus päälä umpihangessa. Sinne jäi kuulkaa sekä hyvät että pahat konvehit!

Joulutreeni, joulukalenteri ja joululogiikka

Joulukalenterit, siis molemmat, on syöty jo muutama päivä sitte. Dumle-kalenterista on jäljelä ennää jouluaaton luukku. Mulla on paljon hyviä syitä, miksi tilanne (jälleen kerran) pääty tähän, mutta en ala niitä nyt tässä luettelheen. Teän täytyy vain luottaa minun arvostelukykhyyn. Puolisoni ei oikein arvostanu minun selityksiä, mutta se nyt ei ole mithään uutta. Mie olen jo oppinu elähmään sen kanssa, että meän näkemykset poikkeaa näissä herkkuasioissa aika radikaalisti.

Salila olen käyny, ja treenit sujjuu ihan hyvin. Semmosta mieletöntä draivia ei just nyt ole päälä, mutta tarviiko se aina ollakhaan? Juoksijalehet yms. vilisee juttuja siitä, kuinka tämä aika on semmosta, että pitäis liikkua rennosti, ja urheilla sillä tavala ja silloin ko itteä huvittaa. Olen huomannu, että niin hyvä olo ko siitä liikkumisesta tulleeki, ei  minua koskaan varsinaisesti huvita tehä mithään. Siksipä onki parempi, että tämä ns. "rento ylimenokausi" on minun elämässä ohjelmoitu robottimaiseksi suorittamiseksi. Joulunakhaan ei kestä jäähä oottehleen sitä huvittamista, vaan parempi tyytyä vain suorittahmaan.

Koska mulla ei ole ollu monheen päihvään kalenteria, jota aukasta, päätin eilen (viimisten oppituntien pitämisen jälkheen) palkita itteni tikkujäätelöllä. Valinta kohistu kuvassa olehvaan Magnum Dolce&Gabbana-pistaasijätskiin. Oikein oli hyvä. Mutta ääpättömän pieni...

"Itseinho maximus" à la spagettikäsi

Kyllä. Totta se on. Siitä on reilut 9 kuukautta. Siis minun edellisestä salitreenistä. HeiaHeian treenihistoria näyttää, että tarkahleen ottaen olen viimeksi tehny kunnon salitreenin sunnuntaina 9.3.2014. Miten se voi olla mahollista?? Minunhan oli tarkotus leppäillä lihaksia vain muutaman viikon ajan silloin Napapiirin hiihon jälkheen maaliskuussa. Ja nyt olhaan tässä! Apua!

No, intoa, tarmoa ja itsevarmuutta uhkuen tepastelin sinne vanhale tutule salile. Aivanko en ois päivääkhään ollu poissa! Jes! Olin aika varma, että kaikki mennee hyvin, koska enhän mie varsinaisesti ole laakereila leppäilly; tässä on sentäs juostu hyvänen aika maratonit ja kaikki! Ja sitä paitsi, ennen tätä "pientä" taukoa, mie kävin salila sentäs 2-3 kertaa viikossa, joten enhän mie nyt ihan nollaksi ole voinu muuttua "muutamassa" kuukauessa! 

Totuus valkeni mulle välittömästi penkkipunnerruksessa: nippa nappa jaksoin tehä Mari-ohjaajan määräämät toistot ja sarjat tangola. Siis pelkälä tangola! Minun käet oli ihan ko spagettia! Melkein kaikissa liikheissä lihakset alko täristä, ja jotenki kaikki koordinaatiokyky oli hukassa. Se oli semmosta ähräämistä ja tempomista koko salikäynti. Aivanko oisin eka kertaa täälä! Hyi. 

Sinnittelin koko treenin läpi, ja itseinhoa (ja vähän -sääliäki) puhkuen laahustin pukkarin puolele. Käet ja jalat oli niin hyytelöä, että ei koskaan. Suihkussa shampoopullo lensi käestä ja ripsiväri meinas puhkoa silmät ko käen ylhäälä pitäminen tärisytti niin kovasti. Rattiakhaan en autossa meinannu jaksaa kääntää ja vaihteitten vaihtaminen oli tuskasta. 

Ihana ohjaaja koetti tsempata ja käski kääntää katseen tulevaisuutheen. Mutta mie jotenki tajusin siinä, että tämä itseinhon puuska täytyy vain käyä joka kerta läpi ko alottaa (taas kerran) tuomosen "uuen paremman elämän". Minun täytyy saaha maksimoitua se itheeni pettyminen ja itteni inhoaminen ennenkö mie pystyn motivoihmaan itteni käyhmään sielä salila säännöllisesti. (Motivoinniksi ei ilmeisemmin riitä se, että lihaskunnosta huolehtiminen tarkottaa suohraan helpompaa ja parempaa arkea, tai se, että hyvä lihaskunto on ehottoman tärkeää juuri esim. juoksussa ja hiihossa.)

Tämänpäivänen salitreeni todisti monta asiaa, mutta ainaki päällimmäiset on: a) 9 kuukautta on aivan liian pitkä tauko harrastuksesta. b) Lihaskunto laskee jos siitä ei huolehi. (Duh!) c) Pelkkä juoksu ei korvaa liahskuntotreeniä. Ainaskaan yläkropan osalta. (duh! nro. 2) 

Nyt pulinat pois! Spagettikäsi otti hanskat tiskiltä, ja päätti alkaa homhiin ja kattoa tulevaisuutheen!

Persorievun perintheitä

Mie tykkään tästä ajasta, adventin ajasta. Tämä on niin tunnelmallista ja perintheikästä. Meänki kahen ihmisen pieni perhe on muutamassa vuessa ehtiny lua joitaki kivoja perintheitä, kuten esimerkiksi ensimmäisenä adventtina jouluvalojen ja joulukoristeitten laittaminen sisäle ja ulos. Me olhaan pyhästi päätetty, että vaikka perintheitä onki ja niitä pyrithään noudattahmaan, niin hamphaat irvessä niitä ei vaalita. Jos ekana adventtina ei ehitä jouluvaloja laittahmaan, niin ei siihen maailma kaaju vaikka ois kuinka perinne! Meän perheessä ei joulun aikana kärtytä eikä stressata! (Paitsi silloin ko on ihan pakko.)

Nooh... tottuuen nimissä, yks perinne meilä näyttää olevan se, että joka vuosi me turhau'uthaan siitä, että ulkovalot on edellisen käytön jälkheen tungettu pusseihin niin, että ne on tuhannen sekasin, ja sitte ko ne vihdoin saahaan selviksi, niin huomathaan, että osa lampuista on palanu. Joka vuosi päätethään hommata uuet. Vähän siinä aina murahelhaan, mutta ainaki tähän asti aina lopulta on naurettu yhessä tälle meän yhteiseselle saamattomuuele. Siis kuinka paljon se nyt vaatis, että pakkais ne valot niin, ettei ne mene sekasin??? Ja kuinka paljon vaatis, että kävis ostamassa ne uuet valot??

Joulukalenterit on toinen perinne jota meilä vaalithaan (vaikka olhaanki kolkytkolme). Arvaatte varhmaan, kummala meistä on parempi itsekuri luukkujen aukasun suhteen... Ei ole vain yhtenä tai kahtena vuona käyny niin, että mie olen ostanu useamman joulukalenterin, ko "pakon" eessä kaikki luukut on aukastu kerrala. Tänä vuona ratkasin asian niin, että mulla on kaks joulukalenteria. Toinen on tuomonen Dumle-kalenteri, ja toinen on minun pikkusiskon mulle tekemä kalenteri, johon saan itte täyttää luukut millä haluan. 

Päätin niin, että koska tuo siskon tekemä kalenteri on semmonen ittetäytettävä, niin hätätilantheessa mie voin aukasta useamman luukun kerrala, ja sitte vain hakea kaupasta täytettä myöhemmin. Ja tiättäkö mitä! Tämä homma toimii! Jotenki se himo aukasta useampia luukkuja on pienentyny nyt ko siihen on antanu ittele luvan. Olen ylpeä ittestäni, että en ole joutunu täyttähmään kalenteria ko yhen kerran. Se oli heti joulukuun toinen päivä, jolloin avasin luukkuja kerrala kaheksan. Mutta en kummiskaan sen enempää! 

Kolmas adventtiaikhaan sijottuva perintheikäs hetki on tietysti itsenäisyyspäivä, joka on kyllä monien muitten suomalaisten tavoin meänki perheessä vuojen suurin juhla. Me olhaan koetettu pittää perintheenä sitä, että itsenäisyyspäivänä koti on sekä sisältä että ulkoa juhlakunnossa, ja aina satsathaan hyvhään ruokhaan, viihniin ja jälkiruokhaan. Me ostethaan itsenäisyyspäivän kunniaksi aina jotaki normaalia kalhiimpaa viiniä ruale, ja tänä vuona kuulkaa osuthiin niin naulan kanthaan, että ihan kylmät värheet mennee ajatellessaki! Kuvassa oleva viini sopi mielettömän hyvin naudan sisäfilheen ja mieheni loihtiman kastikheen kans. Ois varmasti sopinu myös loistavasti sen suklaajälkkärin kans, jonka olin suunnitellu tekeväni, mutta jota en sitte ehtiny. Ainon valkosuklaajäätelö O'boy-jauheela höystettynä oli ehkä liian rahvaanomasta tälle herkkuviinile.

Arjen sutkausta

Olen parhaani mukhaan pyrkiny pitäytyhmään siinä säännössä, että viikola en sorru herkkuihin, ja hyvin se päätös on pitänykki. (Muutamia pakollisia ja mitättömän pieniä sortumisia lukhuun ottamatta tietysti... Ihminenhän se mieki vain olen, hyvänen aika!!) Viikonloppusinki olen kovasti YRITTÄNY rajata herkut yhteen päihvään, mutta siinä en ole vielä rehellisesti onnistunu. Ongelmahan on se, että perjantai-illaksi herkkuja tullee hommattua voimiensa (ja himojensa) tunnossa niin paljon, että niitä jääpii väkisinki yli lauantaile. Ja siis koska eihän niitä voi roskiinkhaan heittää - rahanarvosta tavaraa! - niin ne häätyy tuhota heti lauantaiaamuna. Ja sehän sitte tarkottaa, että se päivä on tavahlaan niinkö jo menetetty, joten samahan se on illaksi sitte hommata vähän jotaki uusia herkkuja... Kyllähän te tiättä tämän "samhaan konkurssiin"-logiikan!

No, juuri ko pääsin kehumasta, että arkena en ole herkutellu, niin voin samhaan hengenvethoon sumentaa hieman sitä sädekehää joka tuossa pääni yläpuolela loistaa. Nimittäin viime viikola olen herkutellu ihan joka päivä. MUTTA, siihen on hyvä syy. Nimittäin suku. Meän suvussa se hyvä ruoka ja laadukhaat herkut on jotenki erityisen tärkeitä asioita. Näin ollen yhessäolhoon olennaisena osana kuuluu hyvän ruoan ja laadukhaitten herkkujen nautiskelu. Ja näin tehtiin siis viime viikola kun pikkusiskoni perheinensä vieraili pohjosessa ja kun suvun naispuolisia serkuksia kokkoontu mökkeilehmään viikonlopuksi Ylläkselle. (Kuvassa hieman mökkireissun herkkujen satoa.)

Eipä hätää! Tällä viikola on sitte - ennakkoarvailuista poiketen - hypätty takasin ruothuun, ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Olen kuitenki sallinu arkheeni yhen ehkä hieman kiistanalasen jutun, nimittäin kaakaon. Olkhoon se sitte jonku mielestä sutkausta. Varsinki näitten ekojen pakkasten aikhaan (jolloin se kylmyys on kylmempää ko muina vuenaikoina) lämmin kaakao on jotaki ihan taihvaallista!! Tietystihän mieheni huomauttellee mulle jatkuvasti siitä, kuinka paljon laitan sitä kaakaojauhetta yhteen motillisseen, mutta kyllä mie olen sitä koulukuntaa, että kaakaomukissa häätyy olla kunnon mutapohja! Ja siis meilehän ei myöskään sitte mithään Pirkka-kaakaota osteta, vaikka ois viimisistä penneistä kyse. O'boyta sen olla pittää! Kaikesta muusta tullee vain paha mieli.

Tai no, ei piä sekhään ennää ihan paikkaansa. Löysin paikallisesta kahvi-/tee kaupasta (siitä Mandragorasta) erittäin, erittäin herkullista makukaakaota: Monbanan appelsiinikaakao!! Aivan mielettömän hyvvää! Nyt on siis kaksi arjen sutkausvaihtoehtoa: O'boy ja Monbana. Näilä kyllä jaksaa seuraahvaan herkkupäihvään saakka!

Mie haluan

Mie haluan kaikkea jatkuvasti. Haluan tehä töitä. Haluan olla tekemättä töitä. Haluan lapsia. Haluan olla vappaa. Haluan auttaa muita. Haluan tuntea itteni. Haluan bändile enemmän keikkoja. Haluan enemmän vapaa-aikaa. Haluan olla järjestötoiminnassa mukana. Haluan olla mieheni kanssa kotona. Haluan nähä siskoani monta kertaa vuessa. Haluan sisustaa. Haluan auttaa hädässä olevia lapsia. Haluan nähä mummoja useammin. Haluan osallistua yhteisten asioitten hoitamisseen. Haluan matkustella ympäri maailmaa. Haluan istua sohvala ja kattoa Vaahteramäen Eemeliä koko päivän. Haluan moottorikelkkailla. Haluan syä eettistä ruokaa. Haluan rakennuttaa hienon mökin Kuusahmoon. Ja Ylläkselle. Haluan käyä lapsuuenkotissa useammin. Haluan ehtiä olla tässä omassa kotissa enemmän. Haluan syä enemmän herkkuja. Haluan syä terhveellisesti. Haluan olla nälkäpäivänä kaupan aulassa kerrääjänä. Haluan laihtua. Haluan nähä ystäviäni useammin. Haluan olla ihan kaikessa mukana. Haluan olla yksin. Haluan juosta maratonin 4.5 tunthiin. Haluan elämyksiä. Haluan tavallista arkea. Haluan olla hyvä kieltenopettaja. Haluan olla hyvä vaimo. Haluan olla hyvä Martta. Haluan olla hyvä reservinupseeri. Haluan nähä äitiä ja isiä useammin. Haluan olla hyvä miniä. Haluan sunnuntaisin tehä koko viikon ruokalistan valhmiiksi. Haluan että talo on siisti. Haluan kakskerroksisen talon. Haluan kummilapsen Intiasta. Haluan olla onnellinen. Haluan, että kaikki minun ympärillä on onnellisia. Haluan, ettei kukhaan läheinen kuole. Haluan lukea kirjoja. Haluan kuulua lukupiihriin. Haluan osata lakata kynnet. Haluan jaksaa urheilla joka päivä. Haluan, että olo ois seesteinen. 

Eilen halusin (työkaverin suositteleman reseptin mukasta) Kinder-kakkua. Sen tein ja sen sain. Nyt haluan lissää.

Isi

Isi kerto aina mulle ja minun siskole tarinoita "pikku oravasta" ja "ukosta ja akasta" ko me olthiin pieniä. Se keksi niitä itte ja niihin liitty aina joku opetus.

Aina ko mie ja minun sisko olthiin kiukkusia (siis ihan tosi tosi harvoin...), niin isi tuli ja "otti känkkäränkkämadon pois". Aluksi se aina ärsytti ko yritti pittää kiukkua yllä, mutta lopulta se nauratti ja koko homma meni mellastamiseksi.

Isi on opettanu meile, miten raa'at pullat järkäthään pellilä uusiksi niin, että äiti ei huomaa ko sieltä nappaa yhen.

Isi on aina ollu sitä mieltä, että telkkari tylsistää. (Nykysten se ei ole aivan niin tiukka tässä.)

Isi tykkää kertoa tarinoita lapsuuestansa ja kotikylästään Orajärvestä. Joka ikinen tarina päättyy sanoihin "Kysy vaikka Lasselta." (Lasse on isin veli.)

Isi puhkuu ko se hermostuu tai turhautuu.

Semmosta tilannetta ei ole, etteikö siihen löytys isiltä joku opettavainen anekdootti.

Isi yritti saaha meitä tykkäähmään hiihosta. Se on kyllä kantanu hedelmää. Mutta pienelä viihveelä.

Isi on aina sanonu olevansa meistä ylpeä. (Vaikkei IHAN aina välttämättä oiskaan ollu...)

Isi on taitava puhuja. Väittelyssä jääpii helposti alakyntheen jos ei piä päätä kylmänä. 

Isilä on mahtava huumorintaju.

Isin mielestä aamuseittämän jälkheen soitettuja synttärionnittelupuheluita ei lasketa.

Isilä on traktori.

Talvisotahenkinen kasvatus meän perheessä on tarkottanu sitä, ko isi aina sannoo - pilke silmäkulmassa tietenki -, että "Aatteleppa ko ne ois talvisoassaki tehny tuolalaila, niin mitä siitä ois tullu?" tai että "ei ne kuule nukkunu talvisoassakhaan koko päivää".

Isilä on moottorikelkka.

Isi tykkää touhuta. 

Isi tykkää touhuta jo aikasesta aamusta lähtien. Hyvin aikasesta aamusta.

Isi soittaa rumpuja. (Mutta mie ja minun sisko ei.)

Isi puhhuu ruottia. (Kuten mie ja minun siskoki.)

Isi tykkää järjestää yllätyksiä. 

Isi tykkää olla mukana kaikenlaisissa suunnitelmissa ja järjestelyissä, ja siksipä sille onki kauhean vaikea yrittää järjestää yllätyksiä.

Isilä on aina uskomattoman hyviä ideoita. Erilaisia. Toimivia. Tuohreita.

Isi on ovela. Yks esimerkki siitä on ko mie halusin seiskaluokala lähteä Pellon Ponnele "kattohmaan Pelle Miljoonaa ko KAIKKI MUUTKI ON MENOSSA JA KO MIE NIIIIIIIN TYKKÄÄN PELLE MILJOONASTA JA SE ON NIIIIIIIIN PARAS!!!" Koetin pehmittää äitiä ja isiä viikkokausia etukätheen. Ne kuunteli tyynesti. Meän perheessä oli semmonen periaate, että Ponnele pääsi vasta rippikoulun jälkheen. Lopullisten neuvotteluitten alkaessa päivää ennen h-hetkeä istuthiin keittiönpöyän äähreen koko perhe. Isi alotti keskustelun, ja sano, että sillä ehola saan lähteä, että sanon yhen biisin Pelle Miljoonalta.

Pääsin Ponnele eka kerran siis rippikoulun jälkheen.

Isile perhe on tärkeä.

Mutta myös yhteisten asioitten hoitaminen on tärkeää. 

Isilä on vastaus tai ainaki ratkasuehotus kaikheen.

Isi tykkää ihan hirveästi appelsiineista.

Isi tykkää Suffelista. Ja Tiikeri-jäätelöstä. Ja se syöpii aina vain pikkusen makeaa kerrala. Se on ehkä vähän kummallista.

Nälkä vie jalot ajatukset

Lukemattomina iltoina elämässäni olen päättäny, että huomena se alkaa. Nimittäin uusi parempi elämä! Tarkennettuna viime aikoina nämä päätökset on liittyny siihen, että meän perheessä alethaan oikeasti tekehmään hyvistä raaka-aihneista tehtyä terhveellistä ja kunnollista ruokaa. Yhtään väheksymättä makaroni-jauheliha-mööppää, jokanen ymmärtää, että vaihtelu virkistää, ja ravitsevampiaki vaihtoehtoja on.

Näitä päättäväisiä iltoja seuraa vähinthäänki yhtä päättäväinen aamu, jolloin uhkun itsevarmuutta ja jaloa aatetta samala ko syön superterhveellistä hyvistä raaka-aihneista valmistettua aamupallaani. Louhnaaksi töihin pakkaan itteleni ja mieheleni edellisenä iltana voimieni tunnossa valmistetun sosekeiton (joka kyllä maistuu monesti enemmän juuri terhveelliseltä ko hyvältä...) Tunnen kuinka jo siinä vaiheessa mieli ja kroppa alkaa voijja paremmin. Mitäköhän sitä laittais iltapäivälä ruoaksi? Sellailen aamukahvin ohessa reseptejä. En kirjota kauppalappua, koska ruokavaihtoehtoja on niin monia, että päätän vielä mietiskellä asiaa työpäivän ajan.

Iltapäivälä töistä lähtiessä päällimmäisiä tuntheita on väsymys ja nälkä. Ihan kauhea nälkä! Raahaudun työpaikkaa lähinnä olehvaan kauphaan. En todellakhaan jaksa lähteä ajahmaan Prismaan! Ostoslista on unohtunu kirjottaa päivän hulinoissa, eikä mulla ole hajuakhaan mitä laadukasta ruokaa laitan kotona! Mitäs niissä resepteissä nyt olikhaan? Kanaquesadilloja? Tonnikalapihvejä? Lihapataa? Äääh!!! Mitä niihin piti ostaa?? 

Jo kaupassa koria ottaessani olen aivan uupunu. Nälkä on vieny kaikki minun edellisen illan ja sen aamun jalot ajatukset. Ei kuulkaa kiinnosta PÄTKÄN VERTAA laadukhaat raaka-aihneet eikä kunnolliset ruoat. Velvollisuuentunnosta nappaan korhiin jonku vihreän salaattinyssäkän ja kirsikkatomaatit. Kävelen leipähyllyn ohi, ja tuohreen leivän tuoksu saapii minut kaappaahmaan yhen vastaleivotun ohrarieskan mukhaan. Ja pari karjalanpiirakkaa. Lihatiskin kohala nälkä on jo niin kova, että näen ainoastaan jauhelihapaketin. Maitohyllylä RiisiFrutit ja MannaFrutit huutaa minua, ja minkäs tehet? Nälkä nälkä nälkä! 

Säilyttääkseni edes jonkulaisen itsekunnioituksen, kävelen kassoile karkkihyllyjen sijasta pesuainehyllyjen välistä. Sortumisriski on liian suuri. Ikävä kyllä kyseisessä kaupassa on vielä kassalaki parit miinat. Nimittäin Pätkikset, Snickersit, Twixit ja lakupötköt. Mitä se nyt yks Pätkis haittais? Tai Panda-laku? Jostaki syvältä ittestäni nousee kuitenki joku käsittämätön voima, joka estää minun kättä ojentumasta kassahihnan yli ja tekemästä sitä kaikkein pahinta. Päässä soi Armolaulu: "Sillä kun mä olen heikko, silloin olen väkevin..."

Väsyhneenä, nälkäsenä ja häpeissäni tehen ruoaksi taas makaronia ja jauhelihaa. Mutta viimistä kertaa pitkään aikhaan! Huomena se alkaa! Se uus parempi elämä!

Ärsyttävää ähräämistä

Olipahan lentsu viime viikola! En muista että ois koskaan ollu tuomosta. Huh huh.

No mutta se siitä! Nyt on jäljelä ennää yskä, joten kroppa pääsi eilen totteuthaan sitä, mitä mieli on kaivannu jo yli viikon. Urheilua nimittäin. Päätin alottaa "kevyesti" maratonin ja lentsun jälkheen ja mennä rock-spinninkhiin. Tulin töistä kotia hullussa nälässä, ja sain tongittua supersekasesta keittiöstä pari leipää ja vetasin ne huihviin. Siinä samala aloin pakkaahmaan tyhjää treenikassia sitä spinningiä varten. Missä housut? Urheilurintsikat? Toppi? Missä kengät? Löyty! Nyt täytyy mennä!

Pääsin ovesta ulos, ko tajusin, että pörssi (=lompakko) jäi, ja sielä on minun salin jäsenkortti. Eikö takasi! Ja taas ulos! Mutta hei, oishan se kiva ottaa sykevyö matkaan, että näkkee miltä tuntuu sykheet toipihlaana. Mutta missä se lähetinosa on reissun jäljiltä???? Aaarrrghhh! Kiire kiire! Hajotin kaikkien laukkujen sisällöt etheisen lattialle, ja sieltähän se sitte tupsahti viihoviimisestä vaatemytystä esile. (Jätän tällä errää kommentoimatta sen, että reissusta on kotiuduttu yli viikko sitte, ja meilä on vielä matkalaukuissa lähes kaikki tavarat paitsi likapyykit...)

Äkkiä kastehleen sykevyö, sykheet kellon näythöön ja ulos! Auton ovea aukastessani muistin, että juomapullohan on pakko olla! Syöksyin kolmatta kertaa sisäle ettihmään jotaki pulloa, ja sitte vihdoin tien pääle. Hitsi mitä ähräämistä tämä lähteminen!

Spinningsalin ulkopuolela vaihoin ulkokengät sisäkengiksi ja ryntäsin sisäle ulkokampheineni päivineni, koska en ois ennää ehtiny pukuhuohneesseen. Säätelin nopeasti ainoan vaphaana olevan pyörän säädöt kohihleen ja istahin penkhiin. Ja arvatkaa mitä: Juuri minun pyörän polkimista oli revitty remmit pois, eli en saanu jalkoja kiini polkihmiin. Minuutti aikaa tunnin alkhuun. 

Ärsytyksestä ja epätoivosta tärisevin käsin aloin ähräähmään niitä renksuja paikoilensa. Miksi mikhään ei koskaan voi mennä sujuvasti?? Viehreisen pyörän päälä oleva ystävällinen mieshenkilö ilmeisesti kuuli minun ajatukset, koska ehotti että vaihettais pyöriä, koska hällä on lukkokengät, eikä siis tartte niitä renksuja. KIITOS!! KYLLÄ! Silmät vesikalkamilla kiittelin (ja hyvä etten halannu) tätä miestä, ja näin päästiin alothaan tunti. Kaiken sen ähräyksen jälkheen. Onneksi oli rokkitunti! Hitsi... Hikipyyhe jäi...

Sekä Suomen että Ruottin juoksijalehet on täynä artikkeileita ja vinkkejä siitä, kuinka nyt kesän maratonkauden jälkheen kannattaa ottaa vähän iisimmin, ja tehä kaikkea mitä huvittaa. Siis niinkö kokkeilla uusia lajeja ja harrastaa mahollisimman monipuolista liikuntaa ilman stressiä. Niin että mitäköhän tässä nyt sitte huvittais tehä? No eilisen spinninkhiin lähön perusteela ei tasan mithään!

Mutta ei tässä luovuthaan aleta! Vaikka onki taas rutiinit hakusessa, ja tavarat hukassa, ja jokanen lähtö semmosta ähräämistä, niin kyllähän se taas siitä! Kroppa ja mieli huutaa liikuntaa, joten en anna sen sisäisen laiskamatoni pilata kaikkea. Lähöt muuttuu taas sujuvammiksi ko valmistelen kaiken etukätheen ja tavarat on valhmiina treenikassissa ko lähön hetki on. Eikä remmittömät pyörätkään ennää haittaa, sillä kävin tänhään hakemassa itteleni elämäni ensimmäiset spinningkengät!! JEE! Ei tunnu kuulkaa ennää eiliset ähräämiset missään!

Juokse maraton, CHECK!

Just tasan viikko sitte, klo 10.58, seisoin Vantaala lähtöviivala. Eessä oli 42,195 km, ja mie olin ihan paniikissa. Mukana olevat huoltojoukot koetti parhaansa mukhaan tsempata, mutta pelko ei hälvenny. (Kiitos Jenni, Esa ja rakas aviomieheni!)

Lähtöviivala

Minua pelotti oikeastaan eniten kaksi asiaa. Ensinnäki se, että pääsenkö maahliin ylipäätänsä, ja jos pääsen, pääsenkö sinne ennenkö se koko maalialue purethaan klo 17.15. Minun mieli rauhottu heti, ko lähtölaukaus kuulu. Päätin, että menen ihan rauhassa. Ommaa hiasta vauhtiani, enkä ota riskejä. Kunhan vain pääsen maahliin.

Ja niinhän siinä kävi, että 5 tunnin ja 41 minuutin jälkheen sain itkasta onnenitkut maalissa! Tällä ajala lunastin oman sarjani häviön, mutta kokonaisuutena en sentäs ihan viiminen ollu. Mutta MITÄ VÄLIÄ???? Mie juoksin maratonin!! Se on ollu minun haave jo yli 10 vuotta, ja nyt sen vihdoin toteutin. Se maaliviivan ylitys oli niin tunnerikas hetki, että sitä ei voi selittää. Se tunnetila on mahollinen vain, jos on juossu 42,195 km.

Maaliviiva

Kunnon puolesta tuomonen nuinki pitkä suoritus ei tuntunu pahalta, koska ilmeisesti olin onnistunu luohmaan hyvän pohjan ja tankkaahmaan juuri oikein. Vauhti oli hidas, joten jaksamisen kanssa ei varsinaisesti tullu ongelmia. Viimisen kuukauden vähäset juoksukilometrit tuntu kuitenki jaloissa, ja täytyy sanoa, että maratonin viimiset 15 km juoksin aikamoisten jalkakipujen kans. Koetin kävellä parhiin otheesseen, mutta kävely sattu enemmän ko juoksu, joten tasasen hithaala hölkälä menin.

Henkisesti rankan tuosta Vantaan maratonista teki se, että siinä juostiin sama kierros neljä kertaa. Ekoilla kierroksilla oli masentavaa kattoa niitä isonumeroisia kilometrikylttejä, jotka ei kuiteskaan vielä koskenu minua. Mieltä ei nostanu myöskään erhään liikentheenohjaajan huudahus minun kohala: "Tässä taitaakin tulla häntäpää!" Myös se yksin taivaltaminen ajoittain oli henkisesti aika rankkaa. Kaikkihan meni siis minun ohi. Maratonin voittaja pätki minut ohi kympin kohala, eli se oli juossu kaks kierrosta siinä missä mie yhen. Jep jep.

Henkinen alho jossaki matkan varrella

Mutta nuista henkisistä mustista kuopista minut nosti aina joku mahtava kanssajuoksija, joka sano jotaki tsemppaavaa ohi mennessänsä tai taputti olkapääle. Ihan mahtavia ihmisiä! Mutta kaikista paras tsemppaus oli yhen omaktotitalon pihala, jonne oli laitettu kunnon äänentoistolaitheet, ja jonne naapurusto oli kerrääntyny kannustahmaan juoksijoita. SITÄ EI VOI SANOIN KUVATA kuinka paljon siitä sai virtaa. Ihan pikkusen tuli tuli itku, ko toisela kierroksella kajareista tuli WASPin "I wanna be somebody". Sitä seuraavasta kilometrista tuli minun maratonin noppein.

Upeita kannustajia oli myös juottopisteilä ja risteyksissä. Oli mukavaaa, ko numerolapussa luki nimi, joten kuulin useammin ko kerran kannustuksia omala nimeläni. Kaikela tuola hyvälä yleisilmapiirilä on yllättävän suuri vaikutus juoksun kulkemisseen. Tai ainaki henkisseen jaksamisseen.

Maratonin jälkheen leijjuin koko illan jossaki pilvien yläpuolela. Ystävät laitto mulle ruokaa, syötti Ben&Jerry'siä ja jakso urheasti kuunnella minun analyysiä päivän juoksusta. Kilistelthiinpä siinä tilkkasella kuohariaki. Niinkö mallin vuoksi.

 

Adrenaliinista ja jalkakivuista johtuen en ekana yönä oikein saanu nukuttua. Teki mieli vain nousta ylös ja huutaa koko maailmale, että "MITEN TE VOITTA NUKKUA? ETTÄKÖ TE KÄSITÄ ETTÄ MIE OLEN JUOSSI MARATONIN???!!!" Osansa yöunista taisi viä myös seuraavan päivän reissun odottaminen. Lennethiin nimittäin heti aamula Nizzaan, Ranskaan "palautteluleirile". Käveleminen tuotti vaikeuksia parin päivän ajan, mutta jo lopppuviikosta tuntemukset oli lähes kaonnu. Muita fyysisiä oihreita ei ole tullu. (Joten ajatukset on jo hyvin vahvasti seuraavassa maratonissa, joka juostaanki sitte aikaa vastaan.)

Palauttelumaisemia

Nizzan lämmöstä nauttiessani tajusin, että tähän mennessä olen vuojen 2014 aikana ylittäny itteni kahela (minun mittapuula) suurela suorituksela: Maaliskuussa hiihin 60km Napapiirin hiihossa ja nyt lokakuussa juoksin kokonaisen maratonin. En ole koskaan treenannu näin kurinalasesti ko viimisen vuojen aikana, ja uskon, että se on myös kasvattanu tätä minun superkärsimätöntä luonnetta. Yhele osa-aluheele se kärsivällisyys ja itsekuri ei ole kuiteskaan pysyvästi yltäny. Nimittäin ruokavalihoon. Ruokavalio olkhoon nyt se härkä jota tartun sarvista seuraavan treenikauen aikana. Mutta vielä tämän päivän ajan palauttelen itteäni maratonista ja reissusta tuliaissuklaitten avula...

Pakokauhua!

Pakokauhu on vallannu minut. Ihan totaalisesti. Olen jo kahtena yönä tällä viikola juossu unissani maratonin, ja se on ollu ihan kamalaa. Kummassakhaan unessa en uneksinu maahliin tulosta. Mie vain juoksin, juoksin, juoksin ja juoksin, eikä se loppunu koskaan. Yhtenä yönä piti käyä keskelä yötä suihkussaki, ko olin niin hiestä märkä. Loppuyö piti nukkua sohvala ko koko sänky oli ihan märkä.

Siis mitä ihmettä mie olen oikein tekemässä neljän yön päästä? Olenko mie ihan hullu, että lähen ees yrithään sitä kokonaista maratonia? Siis varsinki ko treeniohjelman lopusta reilu kuukausi on menny ihan harakoile. Siis juoksun suhteen. Otanko mie nyt liian suuren haasteen? Olenko mie epärealisti tässä asiassa? Pitäiskö vaihtaa se matka puolikhaasseen maratonhiin? Apua! 

EN VAIHA! Mie menen testaahmaan. Näenpä sitte ainaki, että kuinka pitkäle pääsen tämmösellä hieman keskeneräsellä treenilä. Sen ainaki tiän, että helpola en luovuta! Jos luovutan, niin sitten on tosi kysseessä. Päätän, että juoksen sen koko matkan, mutta päätän myös, että en ole typerä. Eli jos oikeasti tunnen, että joku paikka mennee rikki, tai taju meinaa lähteä, niin sitte olen järkevä ja keskeytän.

Mutta ei se keskeytys nyt tässä vaiheessa ole vaihtoehto, kun ei olla ees vielä lähtöviivala! Henkisesti minun on paljon helpompi juosta se koko maraton, kuin keskeyttää se.

No, kuten sanottu: kävi miten kävi, niin mitäs sitte? Ei mithään. Ketä se loppujen lopuksi ees kiinnostaa miten siinä käy?

Makaronivellilä ja ohrarieskala maratonile

Kakstoista yötä elämäni yhteen suurimmista koitoksista. Maraton. Kokonainen. Jännittää. Pelottaa. En ole pystyny juoksehmaan suunnitelman mukasesti, ja nämä viimiset vajaat kaks viikkoa jäävät hyvin vähäjuoksusiksi myös.

Päätin keskittyä seuraavien 12 päivän aikana lähes täysin siihen, että minun korvien väli on terässä siinä lähtöviivala. Luotan siihen, että juoksukunnole olen tehny sen mitä voin, ja loput menhään sitten pääkopala. Mitä tämä nyt sitte vaatii? No kuulkaa se vaatii minun taphauksessa rauhottumista. Henkistä lepoa. On kertakaikkihaan pakko höllätä jostaki päästä. Minun pää on uupunu.

Aloin miettiä, miten sitä vieteriä sais löysättyä vähän. Aivan täysin yllätyksenä miehleen tuli ensimmäisenä Serkkumummon makaronivelli! Siis tä? Sitä mieki ihmettelin! Mutta jotenki se edustaa semmosta rauhallisuutta, ko sitä syöthiin aina illala ko olthiin mummolassa yötä. Siinä vaiheessa ko makaronivelli oli valmista, päälä oli jo yöpaita, ja mummon olohuohneessa oli hämärä valaistus. Jotenki se muisto siitä on niin rauhallinen. 

Siispä tuumasta toihmeen, ja makaronivelliä keittehleen! Mummole piti toki soittaa ja kysyä suurustusohje, koska viimeksi (v. 2005) ko olen tätä velliä tehny, olin Kanadassa, eikä mummole voinu soittaa, eikä mulla ollu makaroneja, vaan piti käyttää nuudeleita, enkä muistanu yhtään miten sitä piti suurustaa, joten siitä tuli semmosta ällöttävvää aivoklönttikeittoa. Jäi syömättä. Tällä kertaa velli maistu erittäin hyvin! Ja onneksi aviomies ei ollu kotona, sillä minhuun upposi koko kattilallinen. Ja olo oli rohki rauhallinen!

Rauhallisuutta ja seesteisyyttä mulle edustaa myös jotenki tuohreen leivän tai pullan tuoksu. (Kumma homma, sillä leipomishetket lapsuuskodissa ei ollu kovin rauhallisia, ko kyttäsin aina sitä pullapeltiä, että koska äiti kääntää selkänsä, että mie voin sallaa napsasta sieltä joukosta raakoja pulllia.) Siksipä varhmaan kauphaan nälkäsenä töitten jälkheen mennessäni ( = virhe!), mukhaan tarttu uunituore ohrarieska. Kyllä on olo rohki rauhallinen ko kotona saapii nauttia maitolasin kans tuohreen rieskanpuolikhaan jossa on voita päälä. Tokihan vois olla idyllisempää, jos leipasis sen tuohreen leivän itte, mutta se saattas järkyttää tätä minun rauhottumistavotetta, ja vaarantaa koko maratonile osallistumisen, joten parempi ostella vain valhmiina rieskat nyt tässä vaiheessa.

Ihan itte

Siinä se nyt on! Minun suuri uroteko kuluhneela viikola. Lyskan Marttojen puheenjohtajan syksyn marttamaisin teko. Reiphaan reservinupseerin kotitalousnäyte. Todiste Ylitalon suvun kokkausgeeneistä. Tasapainosen kodinhengettären iltapuhde. Hyvän aviovaimon tervehdys. Nimittäin kaura-puolukka uunipuuro. 

Harmi vain, että tämä yllättävä kodinhengetär-puuska tuli just silloin ko aviomies oli työmatkala, mutta se ei onneksi haitannu minun henkistä kieriskelyä omassa itsetyytyväisyydessäni. Ihan itte survoin puolukat, voitelin vuoan, asettelin kaurahiutahleet kerroksittain puolukkasurvoksen kans vuokhaan ja kaatelin pääle maito-kananmuna-seoksen. Ja ihan itte ootin kärsivällisesti reilun tunnin sen valmistumista. Olihan se kyllä niin tunnelmallista nauttia iltapalaksi tuomosta herkullista (anopin kerräämistä puolukoista) ihan itte tehtyä uunipuuroa. Aijjaij!! Koko talossa leijaili semmonen kodikas paistetun puolukan tuoksu.

Syötyäni sitte ihan itte tätä herkkua aamupalaksi, louhnaaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi melkein kaks päivää (koska olin todellaki yksin kotona), se hohto ja tunnelmallisuus jotenki katosi. Huoh. Olin jotenki uupunu sekä siitä suorituksesta että siitä syömisestä joka kesti päivätolkula. Alko kyllästythään koko uunipuuro!

Ehkä semmoset Mug cake-tyyppiset (kiitos Kristiina-serkule resepetistä) annokset on sopivampia minun arkheen. Niin annoskooltansa, ko valmistusaikansa puolestaki. Kuvan Mug cake valmistu mikrossa kahessa minuutissa. Pääle kaajoin jogurttia ja marjoja. Ja ihan itte.

"Perspektiiviä, Persoriepu!"

Minua alko kuulkaa tämä oma möksöttäminen vähän naurattaa tänhään. Kyllä mie sanon, että täytyy nyt ottaa vähän perspektiiviä tähän homhaan mukhaan ja aikuistua. Jos elämän suurin ongelma on se, että jännittää, kestääkö jalka tämän viikon pitkän lenkin juoksemisen, niin myönnettävä se on, että asiat on aika loistavasti! Mitä mie nyt hyvänen aika tässä asiassa rypehmään, ko asialle ei voi mithään?? Hyvä jos kestää, huono homma jos ei kestä. Piste. Mullahan mennee koko komea syksy aivan ohi, jos mie vain istun sisälä googlettelemassa kaikenmaailman nettipalstoja "säären ulkoreunan kivuista" ja ajelen välilä urheiluopistolle spinning-salhiin hikkoilehmaan siinä toivossa, että jalka elpyis pehmeämmästä urheilusta.

Tänhään (tai jos sade ei lakkaa niin huomena aamula) lähen pitkäle lenkile, ja jos en pysty juoksehmaan, niin kävelen tai pyöräilen. Joka taphauksessa nautin luonnosta ja syksyn väreistä. Aina voi päättää ryppeekö (niin sanoituissa!!) ongelmissaan, vai yrittääkö löytää sen pilven hopeareunuksen. Tässä asiassa se ei ole edes vaikeaa. Ihmisillä on paaaaaljon isompia ongelmia, joitten keskelä pystyvät löytähmään onnen aiheita. 

Mikä mie olen mököttähmään tämmösen juoksemisongelman takia? Enhän mie ole edes mikhään ammattiurheilija! En ees lähele sitä. Ketä se oikeasti hetkauttaa juoksenko mie sen maratonin nyt syksylä vai vaikka ens toukokuussa? Vai juoksenko koskaan. Kukhaan ei varhmaan oikeasti ees muista koko asiaa! (Tai no, lähipiiri ei vois unohtaa vaikka haluaiski, ko mie hölötän mm. tästä asiasta - hyvässä ja pahassa - hyvin avoimesti jatkuvasti....) Mutta pointti on se, että ihme kyllä, maailman tilantheesseen - Ukrainan kriisiin, Lähi-idän tilantheesseen, Afrikan nälänhäthään tai Ruotsidemokraattien vaalitulokseen - minun juoksut tai juoksematta jättämiset vaikuttaa hyvin vähän. Sanosin jopa, että ei lainkhaan. 

Tekojeni seuraukset ( = tekojeni seurausten vähäisyyden) ymmärtäen päätin siis lisätä tähän viikhoon ihan pienesti yhen herkkuhetken eiliselle illale. Nautithiin jälkiruoaksi miehen kanssa aikuismaisesti pienet - siis hyvin pienet -  125 gramman pikarit Kolmen Kaverin Jäätelöä. Toinen oli Mustikka-Kardemumma ja toinen Mansikka-Vanilja. Molemmat aivan herkullisia. Jotenki aikuisia ja sivistyneitä makuja. Mie olen selvästikki pikkuhiljaa lämpenemässä näile marjajäätelöilekki. Aikuistumisen merkkikö? 

Pahan mielen syyt ja lääkheet

Masentaa ja tympäsee. Yritin eilen ja tänhään käyä vähäsen juoksemassa yli puolentoista viikon tauon jälkheen, ja jalka kipuilee edehleen. En ennää jaksa ees spekuloijja mikä siinä on. Keittiödiagnoosit on vaihellu penikkatauista iskiakseen. En tiä. Muutaman päivän se oli parempana, eikä normaali kävely sattunu ennää yhtään. Mutta juoksu ei sujunu. Alkuviikosta menen fysioterapeutile, niin voihaan yhessä ihmetellä. Ottaa päähän. Vantaan maratonile on vähän reilut kolme viikkoa. Eikä näytä hyvältä tämä homma. Pienet harmitusitkut tuli tuola Oukun mettässä ko koetin vähän sipsutella. Spinningillä olen hoitanu korvaavan harjottelun, mutta eipä sitä pyöräillen maratonile mennä!

Ehkä jo eilen vieraillessani Lyskan Marttojen kanssa kahvi- ja teekauppa Mandragorassa aavistelin tämän illan masentunutta tunnelmaani, ja hamstrasin herkkulaatikhooni laadukasta suklaata, kahvia ja teetä. Ja vähän muutaki.

Kuvasta vasemmalta löytyy Baileys-tryffelit, joita ajattelin testata näin niinkö ensiavuksi tähän tilantheesseen. Jos (tai kun) niittenki jälkheen mieli on vielä ainaki vähän paha, niin aukasen tuon Turkin pippuri suklaalevyn. Lämmikheeksi siihen sitte Teapigsin inkivääriteetä. Ja uuesta kupista tietysti. Siinä sivussa hoitelen kipeän jalan lihaksia venytyksilä, hieronnalla, piikkipallola ja kylmälä ja rukkoilen, että vaivat häipyis. Mieluiten heti. Tai viimeistään sunnuntaihin mennessä, jolloin oli tarkotus juosta rauhallinen 22-25 kilsan testilenkki. Jep jep.

Ahistushikeä pukkaa

Joskus on päiviä, että aamusta lähtien oottaa vain, että ois jo ilta, ja otta on rutussa jo aamukahvia keitellessä. Joskus semmonen päivä sujjuu kuitenki yli odotusten! Joskus taas se mennee vielä kärttysemmin ko aamula ossaa aavistaa. Kuten tänhään. Koko päivä oli semmosta "kädestä suuhun" -menoa. Otta kurtussa. Oppitunnit meni vähemmän sujuvasti. Liian useasti piti vastata opiskelijoitten kysymyksiin että "ootappa ko mie tarkistan", ja jatkuvasti oli semmonen pieni ahistushiki ottala. Liian useasti piti sanoa jotaki negatiivista. Vaatheetki oli epämukavat. Kivuila vihotellu jalkaki vaivasi. Päätin jo ennen yheksää, että pietän tämän viikon herkkupäiväni tänhään.

Jotaki piti keksiä, jolla päivän huonojen fiilisten runnoma mieli vähän piristyis. Aikani lapsi ko olen, niin materiallahan sitä hyvää oloa haethaan, mikäli taloudellinen tilanne sen juuri sillä hetkelä sallii. Mitäpä sitä kieltähmään!

Ja urheilukaupasta se löyty! Nimittäin harmaan päiväni valopilkku: uuet juoksulenkkarit, Asicsin Nimbukset, ja vielä hurjassa alessa! Väri ei taaskaan miellytä (kuten ei huhtikuussakhaan ko viimeksi ostin Nimbukset), mutta nuo on minun jalale parhaat! Ja niilä tuntuu turvalliselta juosta asfaltillaki, ko vaimennukset on niin ruhtinaalliset. Luulenpa, että nämä popot saavat kunnian juosta Vantaan maratonin, JOKA ON MUUTES TASAN KUUKAUDEN PÄÄSTÄ! (Siinäpä varsinainen ahistushien paikka...)

Ruokakaupassa ootti hurjasti mahtavia yllätyksiä!! Pakastealthaasta löyty Kolmen Kaverin Jäätelöä (jota söin viimeksi huhtikuussa Helsingissä), jota ei aikasemmin ole saanu käsittääkseni Oulua pohjosempaa, ja NYT SITÄ ON ROVANIEMELÄ. Wau! Herkkupäiväni jäätelöksi arpoutu hävettävän pitkän valintasession jälkheen ihan vain mielikuvituksettomasti suklaajäätelö. En jotenki uskaltanu ottaa riskiä, ja valita tälle illale esim. mustikka-kardemummaa. Suklaajäätelö on kuitenki suklaajäätelö, eli varma valinta. 

Kassojen vierestä bongasin myös tuon Maraboun Tuc-keksisuklaan, jonka saapumisesta Suohmeen ystäväni Virpi toki WhatsAppasi jo viikko sitte. Kannoin vastaavaa Milka Tuc-suklaata viime syksynä Saksan reissulta isot pinot, ja tämä Maraboun versio oli enemmän ko vastaus rukouksiin! Milka on  mahtavaa, mutta Marabou on.... mm-mmmmmm....

Nyt mie istun kotisohvala, hymy korvissa uusien lenkkareitten ja herkkujeni keskelä, enkä ees huolehi huomisen aikasesta keikkareissule lähöstä. 

Niin mikä ahistushiki? 

Kesäjätskikilojen viimiset lenkit

Käväsinpä tuossa lauantaina juoksasemassa Vaasa-maratonin puolikhaan. Juoksuohjelmassa luki kyllä että Ruskamaratonin puolikas, mutta päätin ottaa riskin, ja suunnata Vaasaan. Sai samala kylästellä vanhempien tykönä Kyyjärvelä. (Plus että Vaasassa on paljon tasasempaa ko Levilä...)

Ihan mukavasti se meni. Tai no, en ollu pettyny, mutta en tyytyväinenkhään. Omasta 2012 vuojen ennätyksestä jäin 4 minuuttia, mutta kohtalokhaalta toukokuu Terwa(selta)maratonilta paransin peräti 15 minuuttia. Lopullinen aika oli nyt siis 2h18min51sec. Ekat 10km meni tosi mukavasti, mutta viimiset kymmenen oli sitte aika rankkaa.

Aloin siinä tosissaan miettiä, että miten IHMEESSÄ mie selviän sen kokonaisen maratonin lokakuussa?!?! Tuossa puolikhaalaki viimisten viien kilsan aikana ajatukset oli tyyhliin "jaksan, jaksan, en jaksa, en jaksa, en jaksa, vasen, vasen, vasen, jaksaa, jaksaa, ei jaksa, ei jaksa, pää kiini ja juokse!..." Jatkuvaa taistelua pään sisälä siitä, että jaksaako vaiko eikö. Ja se tunne, ko seuraa sykemittarista vauhtia, ja ko huomaa, että vauhti alkaa hiastua ja syke nousta. Hyi! "Juokse läski juokse!"

Maalissa nuo tuntemukset kuitenki unohtu aika nopeasti, eikä kokohnainen maraton huolestuttanu ennää yhtään. Varsinki ko vastassa oli aviomies ja vanhemmat, jotka jaksaa aina olla tukena ja ylpeitä vaikka juoksis minkälaisen ajan! Kyllä ne huoltojoukot tuomosessa tapahtumassa on aivan kaiken a ja o! On tärkeää, että lähössä on joku tai joitaki joile voi purkaa jännitystä ja joitten kanssa hengata sielä tapahtumassa, ja sitte taas maalissa on tärkeää heti päästä purkahmaan juoksua. Olen muutaman kerran käyny juoksutapahtumissa ihan yksin, ja on se kyllä ankeaa. Harvoin olen tuntenu itteni niin yksihnäiseksi ko suuren juoksutapahtuman keskelä maahliin tullessani, jos vastassa ei ole ollu kethään jolle purkaa juoksun tunnelmia. Siinä on kuitenki niin tuntheet pinnassa.

Kovasti olen tässä analysoinu, että miksi en yltäny siihen kahen vuen takasseen ennätykseeni, vaikka olen juossu paljon enemmän kolme edellistä kuukautta ko silloin. Vaikea sanoa, mutta luulen, että kaikesta treenistä huolimatta, kesän 2014 jäätelömäärät on ollu sitä luokkaa, että ois ollu täys mahottomuus kuluttaa enemmän ko syö. Näin ollen ylimääräsiä kiloja on kertyny pari-kolme-neljä. Nyt siis jatkan tätä "ei herkkuja arkena"-linjaa, ja karistan ylimääräset pois. Lienee juoksuvauhitki pian paranevan! Näitä kesäjätskikiloja on ulkoilutettu jo ihan tarpheeksi.

P.S. Oli jotenki ankean aneeminen tapahtuma se Vaasa-maraton. Vaikka oli 30v. juhlamaraton! Taustala ei soinu musiikki, talkoolaiset oli jotenki kireitä (ainaki ne jotka mie tapasin), ei ollu yhteistä verryttelyä (vaikka olthiin urheilukentälä) ja selostaja ei oikein handlannu hommiansa, ko mm. jutteli mikhiin ympärillä olevien ihmisten kanssa käydyt keskustelut. Mikhään siinä tapahtumassa ei huutanu "JUHLAMARATON". Ei ees se se selostaja. Eikä se sanonu minun nimeä ko juoksin maahliin, vaikka siinä ei mithään ryysistä ollu. Blääh. Juottopisteet kuitenki toimi ja reitti oli selkeä, joten niiltä osin juoksutapahtuman kriteerit täytty. Mutta kyllä pieni osallistujalahja ois kummasti piristäny... Vaikka putkihuivi! (Kaiken tämän laitan toki palautheena myös Vaasa-maratonin järjestjille.) Hieno mitali sentäs jäi kätheen! Ja banaani. Ja jogurtti (joka jäi Kyyjärvele).

"Aikainen lenkkeilijä irkkarin nappaamatta jättää"

Tänä aamuna herätys aamulenkile kävi helposti. Ei vähiten siksi, että olin menny ajoissa nukkuhmaan. Join kahvit, söin puuron ja kiskasin juoksukamat niskaan. Toki siinä pientä vastentahtosuutta oli, mutta päätetty mikä päätetty! Lenkile ennen töitten alkua, mars!

Ilma oli syksysen raitis ja mettässä leijaili sumua. Siinä hölkkäillessäni taas mietin että mikä ihme tässä muka oli sitte taas niin vaikeaa, että eihän se ole ko lähteä! Ittensä ko saapii kiskottua siihen lenkkipolun reunale, niin loput hoituu melkein ittestään, ko ei sitä kehtaa ennää poiskaan lähteä ko on sinne asti raahautunu. Ja siis kyllä se lenkkeily aamula (heti sen pahimman aamupöhnän mentyä ohi) on mukavaa vaihtelua niile myöhäsille iltalenkeile, jolloin jaloissa painaa päivän kävelyt ja päässä päivän asiat.

Ja mikä voittajafiilis ko käypii sen lenkin pois alta jo aamula! Hyvänen aika, mullahan on töitten jälkheen koko ilta aikaa tehä vaikka mitä! (Siis esim. töitä...) Olo on jotenki paljon energisempi, ja askel kevyempi koko päivän. Ja olen huomannu semmosenki, että ko on heti aamusta tehny jonku tuomosen huippu-uroteon (minun mittareila), niin semmosia pienempiä urotekoja on sitte helpompi totteuttaa päivän aikana. Esim. tänhään jätin ottamatta rakhaan kollegan tuomia aivan ihania irkkareita, joita oli runsaasti tarjola openhuohneen pöyälä. Ne (onneksi) katosi siitä aika nopeasti. En tiä kuinka monheen "pienemphään urotekhoon" oisin pystyny... Aamulenkistä huolimatta. Sielä näytti olevan sentäs Pollyjaki seassa...

Herkkujäätelö yli 12 tuntia syömättä!

Jee! Elokuu kohta ohi, ja puurokattila on tiskattu joka aamu! Paitsi kahtena aamuna, jolloin ei todellakhaan ollu sitä ylimäärästä 30 sekuntia. Muut lupaukset siitä minun 12-kohan listasta ei ole menny ihan yhtä puhtaasti, mutta on ne sielä ajatuksena taustala. Tärkeimmäksi kohaksi on noussu unentarve, joka vaikuttaa jotenki olevan edellisiä syksyjä suurempi. Päätin varovaisesti hiljaa mielessäni koettaa laittaa ruokavalioni ja -rytmini paremmalle tolale, jotta saisin ne väsyttävät elementit sieltä pois. Noin puolen sekunnin miettimisen tulos oli se, että sokerin sisäänottoa on vähennettävä radikaalisti ja terhveellisten välipaljon syömistä lisättävä. Pienilä askelilla olen sitä nyt koettanu toteuttaa viikon ajan. Herkkuja en ole syöny koko viikkona, ja välipalana töissä olen syöny hedelmiä ja vihanneksia. Ainaki kuvittelen, että olo on himpun verran pirteämpi. Tai ehkä se on enemmän sielä henkisellä puolela, ko tajuaa ylittävänsä itteänsä - sokerikoukussa olevaa Annukkaa - useana päivänä peräkkäin. 

Tajusin, että tuon pikkusen elintaparempan ajotus on minun maraton-treenin kannalta erittäin tärkeä just nyt, sillä en ole uskaltanu juosta reihluun viikhoon. Polvi on vähän vihotellu. AAAARRRRGGGHH! Arvatkaa, kuinka tässä saapii tsempata itteänsä ettei täysin masennu ja heitä pyyhettä kehään! Olen ahkerasti korvannu lenkit spinningillä ja crosstrainerilla, mutta EI SE OLE SAMA ASIA! Mie haluan juosta! Nyt on siis tärkeää pittää mieli positiivisena ja pirteänä, ja uskon siinä tärkeänä tekijänä olevan juuri sen, mitä suuhuni pistän.

Poissa ovat siis jäätelölouhnaat, suklaavälipalat ja pullaleipäpäivälliset. (Ainaki arkena.) Tilale pyrkivät marjat (joita meilä on jo lähes pakastin täynä!!), vihannekset ja kaikki muut voimia antavat raaka-aihneet! Tietystikki täytyy nyt jotaki kirkhaita valopilkkuja jättää elähmään, ja esim. eilen se oli viikon päätheeksi Ainon minttusuklaajäätelö, joka ainaki mulle oli ihan uus tuttavuus! Ja kuulkaa, uskokaa tai älkää: me söimä vain puolet siitä paketista. Siis se tarkottaa sitä, että puolet on edehleen tuola pakasteessa! Ja mie olen ollu herälä jo puolitoista tuntia, ja se on edelheen sielä! Ennätys! (Ja selvennykseksi tähän vielä, että se oli vielä erittäin hyvää jäätelöä. Oikein pehmeää ja herkullista. Suosittelen.) Ennen tämän aamun rock-spinningiä (IHAN PARAS SPINNING-TUNTI!), ajattelin syä maustamatonta jogurttia johon laitan mustikoita, pellavansiemenrouhetta ja auringonkukansiemeniä. Mie olen niin hyvä ihminen!

Perso pensaassa

Se tuli aivan pyytämättä ja yllättäen, niinkö faksit poliitikoile. Nimittäin mustaviinimarjastusinspis! Viiettä syksyä vietethään tässä talossa, ja ainoat, jotka on pihan penssaista viinimarjoja keränny on ollu (silloin) 3-vuotias kummipoika ja eläkeikänen anoppi. No, okei. Pakko myöntää, että on aviomieski jonku kipollisen sieltä tuonu. Eli tuliko nyt varmasti selväksi, että ainaskaan talon emäntä ei ole marjan marjaa omista penssaistansa koskaan poiminu? Täysin shokkina itteleniki huomasin yhtäkkiä tänhään kyykkiväni pää viinimarjapenssaassa ilmeisen päättäväisenä siitä, että nyt loppu lapsi-, eläkeläis- ja miestyövoiman käyttö. (Tässä asiassa.) 

Mie olen niin lapsellisen ylpeä ittestäni, etten tiä miten päin olisin! Ihailen tuota aika isoa kulhollista minun itte kerräämiä viinimarjoja!! Miten mie ikinä raskin niitä syä? En kyllä ainaskaan viehraile syötä. Viehraat saavat syä minun itte ostamia mustikoita, puolukoita ja punaviinimarjoja.

Nyt mieki voin ainaki vähän osallistua kaikhiin marjastuskeskusteluihin! Jee jee! Paitsi että täytyy kyllä ihan rehellisyyen nimissä myöntää - silläki uhala, että minun Lyskan Marttojen puheenjohtajuus asetethaan vaakalauale - että eihän tuo hauskaa hommaa ole! Selkhään sattuu huonot asennot, pensasitikat hyökkää, oksat kutittellee ja just aina kaikista isoimmat marjat tippuu maahan sinne keskele pensasta. Juu, eikhään tässä tunnin mittasessa marjastussessiossa ollu aivan nokko tälle syksyä. Kattoma taas sitte syksylä 2015. Alan jo tsempata itteäni siihen. 

Pitäkää lenkkinne!

Tässä se taas nähtiin, että ei missään nimessä kannatte elvistellä milhään omila asioilansa: Just ko pääsin edellisessä blogitekstissäni kehumasta kuinka juoksu kulkee ja lässyn lässyn, niin heti seuraava lenkki oli aivan hirveä! Eilen kävin muka "vauhtikestävyyslenkin", josta kylläki puuttu vauhti aika laila täysin. Tuntu kertakaikkihaan, että mie en pääse ikinä siltä reissulta kotia. Se kesti ja kesti ja kesti. Oli kylmä, nälkä ja väsy ja jalkojaki särki. Oli ensimmäisen kerran semmonen olo lenkin jälkheen, että ois ollu somempi olla lähtemättä. 

Tänhään ohjelmassa ois 8 km kevyt lenkki, mutta arvatkaa mitä! Mie en lähe. En lähe. En VARMASTI lähe. Niin olen väsyny ihminen. Nyt en jaksa. Luovutan. No, voisinhan käyä pyöräilemässä, mutta luulenpa, että en jaksa sitäkhään. Aivan nyt lyön hanskat tiskiin ja sanon, että pitäkää lenkkinne. Ja mulla ei ole ees huono omatunto, joten sen täytyy tarkottaa, että en oikeasti jaksa lähteä, ja että kroppa (ja mieli) tarttee nyt lepoa.

Lieneekö pikku vinkki universumilta, vai mistäköhän johtuu, että juuri tänä päivänä, ko päätin eka kertaa skipata lenkin tämän treeniohjelman aikana, postilaatikosta löyty uusin Juoksija-lehti? Mene ja tiä. Mutta nyt ainaki sellaan ko. aviisin aivan kaikessa rauhassa sohvala, ja sulattelen ystävän kanssa syötyjä Amarillon herkkuja väsyhneessä masussani. Jos sitte illala lenkityttää, (mitä vahvasti epäilen...) niin se on pelkästään positiivinen yllätys! 

Syksyä, suunnittelua ja syntejä

Nyt se on täälä! Minun suosikkivuodenaika!! Ihanaa! Mie niin rakastan näitä viileitä aamuja, raikhaita päiviä ja pimmeitä iltoja. Aivan mahtavaa ko saapii polttaa kynttilöitä, pittää takassa tulia, raahustaa villasukissa ja saunatakissa ja jua teetä. Tänhäänki laittelin kivasti kynttilät olkkahriin palahmaan, kannoin takhaan puut ja keitin vettä. Ajattelin, että vietän tässä nyt oikein laatuaikaa sohvala itteni kans. Noh, kynttilät on palanu ihan keskenänsä sielä olkkarissa, takka jäi sytyttämättä ja teevesi ehti kylmetä. Touhuilin tässä kaikkea muuta, ja unohin koko syysiltatunnelmoinnin! Oli mulla kuitenki sentäs villasukat ja saunatakki!

Myös juoksu tuntuu kulkevan entistä paremmin näin syksylä. Mie olen nyt seittämän viikkoa noudattanu lähes pilkulheen mulle tehtyä maraton-juoksuohjelmaa. (Kiitokset Tuula Uusitalolle mainion ohjelman laatimisesta!) Kaikki on sujunu hyvin, mutta töitten alettua täytyy myöntää, että aikataulujen kans on tiukkaa. Jos oli tiukkaa saaha talvela niitä Jylhän Reiskan määräämiä hiihtotreenejä mahutettua kalenterhiin, niin kyllä on näitten juoksutreenienki. Se vaatii just sitä, mitä minun on kehitettävä ittessäni: SUUNNITELMALLISUUTTA! On pakko miettiä sunnuntai-iltana viikon treenit etukätheen, koska muuten homma sylttää jo maanantain kohala. Ja kuten itteleni olen luvannu, rutiininomasesti vain toteutan ne lenkit, enkä mieti, että jaksanko vaiko enkö.

Eiliselle keikkakoomapäiväle oli viikon kiihreitten takia pakko jättää pitkä lenkki, ja kyllä kuulkaa tuli mietittyä ihan huolela, että JAKSANKO VAIKO ENKÖ!!! Voi hyvänen aika. Lopulta kuitenki sain itteni nakattua pihale sen monele tutun sunnuntaifiiliksen itseinhon saattelemana. Ja siitä tuliki sitte rohki kelpo lenkki! Aivan intouduin pysähtelehmään ja ihastelehmaan alkusyksyn kaunista luontoa.

Ajattelin, että tästä on hyvä jatkaa syksyä. Ajattelin, että tästä lenkistä lähtien olen taas hieman parempi ihminen. Erityisesti siinä voimieni tunnossa aloin muotoilla uusia herkkujensyöntisääntöjä itteleni...

Tänhään kävi sitten kuitenki seuraavalla tavala eilisistä ajatuksista huolimatta: Ajoin töistä kotipihhaan. Nälkäsenä. Väsyhneenä. Ehkä vähän kärttysenä (kuten nälässä ylheensä olhaan...) Pihassa oli myös meän keikka-auto. Kävin hakemassa sisältä avvaimen siihen, ja menin sisäle. Otin lattialta pussin, joka sisälsi meän bändin basistin Ruottista viime viikonlopun keikkareissulta ostamia karkkeja, jotka hän oli (vahingossa) jättäny sinne oottahmaan seuraavan viikonlopun keikkaa. Otin sieltä Snax Daim Rocks-pussin, joka on yksi minun ehottomista suklaasuosikeista. Aukasin sen. Söin niitä samala ko kävelin sisäle. Kaikki oli ohi alle 10 minuutissa. (Jukka, jos luet tätä, niin älä huoli; mie olen jo järjestäny niin, että hommaan sulle uuen pussin tilale ennen lauantain keikkaa!)

Tämän synnin tehtyäni (hirveässä morkkiksessa, mutta kuitenki ehkä vähän onnellisena) vaihoin urheilukamat niskaan, nousin authoon, ajoin urheiluopistolle, kävin spinning-tunnila ja siihen pääle 5km juoksemassa. Hähää! Kalorit plus-miinus-nolla! Kyllä, laskin. Jahka saan korvaavan pussin tilale ennen lauantaita, syntini lienee sovitettu. Ja nyt tuntuu siltä, että on (taas ainaki väliaikasen) muutoksen aika. Suunnitelmallisuutta on saatava myös tähän ruokahuolthoon; ei nälkäsenä kotia! Ei varsinkhaan jos keikka-autossa piilee ansoja. Ja ehkä on nostettava pöyäle taas myös keskustelu karkkipäivästä...

Hän.

Miten mie tästä yksin selviäisin? Onneksi ei tartte. Meitä on tässä kaks. Mie ja se (=hän). Se kannustaa minua. Se jaksaa kuunnella minun lähtökärtyämiset ennen jokasta lenkkiä. Se väistelee urheasti lentelevät monot ja lenkkarit. Se kuuntelee kopisevat kannat ja kiukkuset huuot. Se jääpii leikkaahmaan ruohoa tai pukkaahmaan lunta ko mie lähen lenkile. Se viepii minut autola tarvittavan matkan päähän, jotta saan juosta kotia. Se tsemppaa minua. Se tunkee aina välilä mínut ovesta väkisin ulos ja luppaa minun tulla takasi vasta ko lenkki on tehty. Sitä ei haittaa, vaikka koti on välilä rempalansa. Koskaan se ei sano yhtään negatiivista sannaa minun lähöistä.  Aina se vain ymmärtää. Se jaksaa kuunnella minun treeniohjelma- ja ruokavaliohöpinöitä loputtohmiin. Se jaksaa jopa näyttää kiinnostunheelta. Se lämmittää mulle saunan. Se hieroo minun jalkoja. Se tekkee mulle ruokaa. Se kyssyy ihan aina, että miten lenkki meni.

Kaiken tämän se saattaa tehä siksi, että se on onnellinen siitä omasta ajasta mikä sille jääpii ko mie juoksen ympäri kaupunkia. Oli motiivi mikä hyvänsä, jos mie lokakuun 12. päivä sen kokohnaisen maratonin juoksen, niin Hän saa enemmän ko puolet kunniasta.

Myötä- ja vastamäessä. Ennen lenkkiä ja lenkin jälkheen.

Helleherkkuja

No niin, äkkiä tämä helleaihe pois alta: "Huh hellettä! Kyllä tarkenee! Ei tartte palella!" Näitten samojen fraasien toistelhuun on ittekki sortunu varsinki nyt ekoina työpäivinä. Kaikkien vastaantulevien kans vaihethaan samat hellekommentit. Samala laila ko pakkasella pakkaskommentit. Suomalaista small talkia, mikäpä siinä!

Mie olen kuvitellu, että minun jäätelönsyönthiin ei juuri kelit vaikuta, koska ympäri vuojen sitä mennee yhtä paljon. Mutta nyt täytyy sanoa, että tämmösen glasomaaninki (kiitos Mirella-serkule tämän termin tuomisesta minun elähmään) on pitäny rajusti lisätä käyttömääriä näilä keleilä: olen syöny ihan joka päivä ihan hirveästi jäätelöä. Vararikon ja kyllästymisen välttämiseksi, olen jättäny mm. Ben&Jerry'sit vähemmälle, ja ostanu ihan vain tavallista karvalakkimallin vanilijajäätelöä. No, enhän mie sitä tietenkhään ole ihan pelkästään syöny, vaan laittanu siihen pääle O'boyta. Ja ihan kunnola sitä O'boyta! Niin yksinkertasta, niin herkullista ja niin edullista! Tätä yhistelmää olen vetäny lähinnä louhnaaksi ja iltapalaksi. Ja sitten tietenki jälkkäriksi.

Mukavaa vaihtelua tuole O'boy-virityksele on tämmönen uusi lakritsikastike, joka jähmettyy heti siihen jätksin pääle ko sitä pursottaa siihen. Oikein hyvä. Näitä oli muitaki makuja, mutta minua kiinnosti vain tuo laku.

Mutta tiättäkö mikä ei toimi tämmösillä heltheilä ollenkhaan? SUKLAA. Siis ihan rehellinen suklaa. Suklaa sullaa niin nopeasti näilä keleilä, ettei siinä ehi oikeastaan nauttia, ko vain stressata siitä kuinka se sullaa ja sotkee. Tästä - sekä sanonnasta "ahneela on p******n loppu" - sain hyvän muistutuksen, ko kaupan pihala nälissäni aukasin autossa hanskalokeron, ja näin sielä aukinaisen Suffeli Sweet&Salt Snacks -pussin (mistä lienee sinne tullu, sillä mie en ois ikinä tuomosta pussia hoksannu ostaa). Hetkeäkhään ajattelematta ja täysin refleksinomasesti tungin käteni pussiin, ja arvaatte varhmaan miten siinä kävi. Sen pussin sisällön syömisseen ois tarvinu lusikan. Tai kaksvuotihaan huolettomuuen.  Eli ei sovi helleherkuksi Suffeli-pussi. (Tai muut suklaakarkit.) 

Perjantaiset puurokattilaraivarit

Työt alkaa! Mahtista! Taas saapii alottaa kaiken puhtaalta pöyältä. Taas saapii alottaa alusta. Vähän niinkö uusi vuosi, tämä on hyvä aika tehä elämänmuutosluppauksia ja -päätöksiä. Kovasti olen tässä loman aikana miettiny tätä meän hektistä elämää. Meilä on aina kiire, ja kotona käyhään useasti vain nukkumassa. Meän arki kulminoituu tiskaamattohmiin puurokattiloihin, joitten takia ylheensä veän kunnon raivarit perjantai-iltasin. En ole mikhään siivoushullu, saatikka järjestysfriikki: Minusta elämä mennee hukhaan nurkkia kynsiessä, mutta olen huomannu, että sekanen koti, missä pöyät on täynä roinaa, sängyt ja sohvat täynä vaatheita, tiskipöytä täynä astioita, ja missä tavarat on aina hukassa, on todella stressaava ympäristö. Kodin pitäs olla paikka, missä rentoutua ja rauhottua. Meilä on aivan mahtava koti, mutta se muuttuu semmoseksi ahistuksen kehdoksi meän kiihreisen arjen keskelä. Luulen (tai lähinnä toivon) että monet tunnistaa kotinsa tästä.

Olen huomannu, että olen hurjan onnellinen, jos saan aamula keittää kahvini siistissä keittiössä. Ja onko olemassa parempaa tunnetta, ko istahtaa illala sohvale kattohmaan elokuvvaa ko on laittanu paikat siistiksi? (No okei, ehkä on parempiaki tuntheita, mutta yks parhaista se on joka taphauksessa!) Jos yritän rauhottua sotkun keskelä, en pysty ajattelehmaan muuta ko sitä sekasuutta ympärilläni.

Mie tehin tämmösen listan pienistä asioista, joita yritän tosissani miettiä ja toteuttaa tulevan syksyn aikana. Nämä asiat on semmosia, joitten uskon lissääävän meän perheen onnellisuutta ja helpottavan arkea. Pieniä asioita. Suurin osa. Monet totteuttaa nämä asiat ihan automaattisesti, mutta meän talossa nämä ei todellakhaan ole itsestäänselvyyksiä. Suurin osa näistä kohista on miehen kans pietetyn kehityskeskustelun tuloksia.

1) Nousen joka aamu 30 sekuntia aikasemmin, jotta ehin tiskata sen puurokattilan, eikä siis tartte jättää sitä tiskialthaasseen, josta sitte perjantai-iltana löyän viis puurokattilaa, jotka lopulta katkasee kamelin selän.
2) Laitan aina astiat heti konheesseen, ettei tule niitten puurokattiloitten viehreen hirveitä tiskikasoja, joitten takia kärtyän sillon perjantai-iltana myös.
3) Kaupassa käyhään kerran - korkeinthaan kaks kertaa - viikossa. Ei joka päivä väsyhneenä ja nälässä työpäivän päätheeksi.
4) Tehen työt työpaikala. Kotona olen vaphaala. Ainaki pääsääntösesti. Yritän pittää ainaki yhen päivän viikonlopusta vaphaana töistä. Muistutan itteäni useammin siitä, että opiskelijat ei kuole, jos ne joutuu oothaan kirjotelmiansa yhen päivän lissää.
5) Ruokaa tehhään (lähes) joka päivä. Ja jotaki muutaki välilä ko makaronia ja jauhelihhaa. Ja muroja vain aamupalala, jos puuroa ei keitetä. Ulkona syöhään harvemmin ko tähän asti.
6) Vaatheet piän joko kaapissa tai pyykikorissa. En sohvila ja sängyilä.
7) Lenkile lähtemistä en mieti. Lähen vain. Robottimaisesti. Yritän olla kiukuttelematta.
8) Sähköposteihin ja muihin viesteihin koitan vastata heti. Muuten ne unohtuu ja kassaantuu ja tullee stressi. Mutta illala en lue sähköposteja. Ellei ole ihan pakko...
9) En pode ennää (niin paljon) huonoa omaatuntoa hoitamattomista ihmissuhteista. Kaistat kulkee molemphiin suunthiin. Yhteydenpito on kakssuuntanen tie.
10) En tingi (aina) yöunista.
11) Olen hetkissä mukana. Koitan olla aina miettimättä jo seuraavaa tekemistä. (= mindfulness)
12) On ok sanoa joskus "ei", jos tuntuu, että suostuminen aiheuttaa ylimäärästä stressiä. Hautausmaa on täynnä korvaamattomia ihmisiä.

Monen mielestä joku puurokattilan tiskaus on täysin turha stressaamisen aihe ja täysin mitätön juttu. Kyllä. Niin se onki. Sen tiskaamisseen ei mene ees minuuttia, joten miksi ei tiskais sitä saman tien pois, jos sillä välttää perjantaiset kilarit? Uskon, että mm. tämä pieni ele tekkee meän kotista paremman paikan.

Meinasin lisätä listaan myös kohan herkkupäivästä, mutta sen suhteen ei piä tehä hätiköityjä päätöksiä. Se on kummiski paljon suurempi juttu ko joku puurokattilan tiskaus.

Lehtilaatikon siivouksessa löyty kuvan lehti valhmiiksi aukastuna tuolta kohtaa. Tutkiskelin sitä aamukahvia hörppiessäni ja nautiskellessani aurinkoisesta aamusta terassilla joka pitäis muutes valtata, ja grilliki pitäs pestä ja puutarhakalusteet käsitellä ja nuo viinimarjapenssaatki hoitaa ja ruoho leikata ja.... Niin että kyllä tämä mindfulness on niin minun juttu!

Herkkuja. Tositarkoituksella.

Tähän alkhuun jo kerron, että tämä kirjotus sisältää materiaalia - sekä kuvaa että tekstiä - joka voi olla liikaa herkimmille lukijoile. Eli jos minun herkuttelujutut on vähänki tuntunu yliampuvilta tähän asti, kannattaa ehkä lopettaa lukeminen nyt.

Minua on onneksi siunattu monila ystävillä ja sukulaisila, jotka ymmärtää herkullisen elämän pääle, ja jaksaa minun kans analysoijja jätskiuutuuksia ja vertailla suklaita ym. Vertaistukiryhmiä siis kokkoontuu millon milläki porukalla millon missäki.

Maanantaina meilä oli kahen ystävän - Melinan ja Virpin - kans Keminmaa-Tornio-aluheen tukiryhmän kokkoontuminen, josta on tullu erittäin tärkeä ja suht säännöllinen terapiasessio. Käyhään aina jossaki syömässä ja jälkkäri(t) joko haethaan IcaMaxista tai sitte joku meistä on tehny jotaki kakkua tms.

Tällä kertaa IcaMaxin aarrearkuista löyty mm. KEKSITAIKINAA PÖTKÖSSÄ! Pakko sitä oli ostaa!

                                                     

 

Oikeaoppisestihan tuota pitäsi syä suohraan tuosta pötköstä, mutta ko meitä oli kumminki kolme jakamassa sen, niin siivuthiin se tuola tavala diskreetisti. Ja onhan se kieltämättä ehkä piirun verran kuvauksellisempaa nuin. Monet ihmiset ei voi käsittää raakaa taikinaa, mutta minun täytyy kyllä sanoa, että minun mielestä kaikki keksit, kakut ja pullat mennee pilale ko ne paistethaan. Tai no ei nyt siis niin pilale, etteikö vois syä, mutta enemmän mie tykkään niistä raakoina. (Paitsi piparkakkutaikinasta.) Ja siis joku mokkapalataikinaki on hyvvää vain, ko sitä kaapii kulhon reunoista. Ei sillai niinkö lautaselta lusikalla syöden. Kyllä. Testattu on.

No, tietystihän piti olla varasuunnitelma, että jos tuo Ica-taikina ei oiskaan ollu hyvvää. Siispä otethiin matkaan myös jätskipaketti.

Tuo oli meile kaikile uusi tuttavuus. Amaretto-vanilja-suklaa. Melina lämpesi tälle ihan heti, mutta minun ja Virpin piti syä vähän enempi ennenkö tämä maku sai hyväksyvät myhäilyt osaksensa. Aika vahvasti maistu se Amaretto siinä. Minun standardeila tämä ois semmonen jätksi jota voi tarjota viehraile. Eli semmonen, jota ei tartte säästellä ja piilotella muilta, jotta saa syä sen yksin. Plussan puolele joka tapahauksessa jäi. Reilusti.

Seuraavana päivänä ennen kotia lähtöä hain vielä Arnoldsilta maustamattoman donitsin, jossa oli täytheenä pelkkää maustamatonta tuorejuustoa. Tuo herkku - monen mielestä hirveän tylsä ja mauton - on tarttunu mukhaan Kanadan opiskeluajoilta. Olen kovasti harmitellu, että nuita donitseja ei myyä täälä normikaupoissa, mutta olen todennu, että se on ehkä pelkästään hyvä asia. Mie en varhmaan mithään muuta söiskään! Paitsi jäätelöä, keksitaikinaa ja ehkä joskus aina makaroonia ja jauhelihhaa... Oli miten oli, tämä donitsi kruunasi täydellisen herkuttelureissun! Housut taas kiristi vähän enemmän, mutta vanne pään ympärillä vähän vähemmän.

Keikkakooma

Eilen oli keikkakoomapäivä (also known as keikkapöhnä). En tiä kuinka paljon tätä ilmiötä on tutkittu, mutta oman empiirisen tutkimuksen perusteela sanosin, että keikkakooma johtuu 1) aamuyöstä / aamula kotia tulosta, 2) liian lyhhyistä yönunista, tai vaihtoehtosesti myöhään päivälä herräämisestä, 3) henkisesti ja fyysisesti kaikkensa antamisesta edellisenä iltana (+roudaukset), 4) raju muutos ympärillä bilettävien ihmisten määrässä, sekä 5) ylipääthään totaalinen tiputus rokkistarasta (?) tavalliseksi kuolevaiseksi muutamasssa tunnissa. Oihreet on yksilöllisiä, mutta mulla ne on lähinnä pöhnäsyys, kärttysyys ja ylheinen ahistus maailmantilasta.

Viime yönä olthiin keikkareissulta Oulusta kotona vasta vähän ennen kuutta aamula. Luonnollisesti heräsin sitte vasta puoli kolmen aikana päivälä, ja voi pyhä jyssäys! Koko päivä (tai siis sen pari tuntia mitä se päivä kesti) oli kaikkien keikkakoomien äiti. Olin niin pahala kiirilä ko tuntu että kaikki hommat kaatuu pääle, ja kaikki ne kaatuvat hommat pitäs tehä siinä siunaamassa, "tämän muutaman heräläolotunnin aikana vaikka en yhtään jaksais enkä ehtis KOSKA HERÄSIN VASTA PUOLI KOLMELTA!"

Tässä mie sitte taarasin ympäri taloa kannat kopisten ilthaan asti. Vähäksi aikaa rauhotuin lukehmaan uusinta Mielensäpahoittajjaa (sopi erittäin hyvin tunnelhmaan), mutta en mie sitte siihenkhään jaksanu koko "päivää" keskittyä, ko piti muka tehä ne kaatuvat hommat. Jossaki vaiheessa kuitenki tajusin, että en ehi oikeasti mithään tehä, jolloin päätin, että pitkä lenkki olkhoon päiväni ainoa järkevä teko. Ei ollenkhaan huono, sillä kaikki, jotka on joskus perehtyny maratonile treenaamisseen tietää, että viikon pitkä lenkki on se kaikista tärkein lenkki, ja sitä ei missään nimessä saa hypätä yli.

Kun sitte vihdoin sain taisteltua lenkkikampheet niskaani puoli yheksän maissa illala, ja aviomies oli valhmiina viehmään minut 15km päähän kotoa, jotta saan jolkotella sieltä takasi, taivas meni mustaksi ja alko älytön jyrinä, salamointi ja vesisae. Kuin elämäni suurimman pettymyksen (vaiko helpotuksen?) kokehneena nakkasin lenkkarit nurkhaan (ehkä hieman dramaattisesti), kävelin pakastimelle ja otin sieltä jätskipaketin ja päätin lenkkeillä aamula. Aviomies valjastethiin sohvale kaveriksi kattohmaan CSI:ta digiboxilta, kunnes sitte vilkasin ulos ja huomasin sen "vuosisadan myrskyn" loppuhneen yhtä nopeasti ko oli alkanukki.

Voi ei... Häätyykö sittenki lähteä lenkile? Kyllä häätyy. Olen päättäny, että yhtään lenkkiä ei jää tekemättä oman laiskuuen takia! Ei muutako puoliso sohvalta autonrathiin, lenkkarit nurkasta ja menoksi. Olin ihan varma, että siitä parin tunnin lenkistä tullee ihan katastrofi.

Mutta kaikkia maailmankaikkeuden lakeja vastaan, tästä keikkakoomapäivän lenkistä tuli tämän maratontreenikauteni paras! En tiä johtuko se satheenjälkheisestä ilmasta, kunnon noususta vaiko pakasteessa oottavasta Chocolate Fudge Brownie-jäätelöstä, mutta matka meni 10 minuuttia nopeammin ja matalammala sykheelä ko viikko sitte! YES!

Mitä tästä opimme? No esimerkiksi sen, että aina kannattaa lähteä lenkile vaikka kuinka tympäsis! Harvoin sieltä lenkkipolulta tullee pahemmankiirinen vaimo takasi ko lähtiessä. (Ainaki näin väittää mieheni Toni...) Keikkakoomapäiväki voi saaha arvokhaan (LUE: hyväntuulisen) lopun jos saa edes yhen järkevän asian tehtyä. Se järkevä asia oli tässä taphauksessa pitkä lenkki. Ja jätskihetki lenkin jälkheen.